Kirottujen nautinnot

Charles Bukowski: Kirottujen nautinnot

Löysin Charles Bukowskin melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten välivuotta viettäessäni. Kuollaksenikaan en muista miten - kenties vain tartuin mielenkiintoisen näköiseen kanteen - mutta suhde on jatkunut tähän päivään saakka. Jollain tiedostamattomalla tasolla kirjailija saattoi jopa aikanaan vaikuttaa pääaineeni valintaan. Bukon (1920-1994) suomennetut romaanit ja runot luin tiiviissä tahdissa heti alkuaikoina ja vuosien varrella olen lukenut Sammakon julkaisemia uusia juttukokoelmasuomennoksia. Nyt vuorossa oli ensimmäinen Bukowskin jäämistöstä koottu teos, Kirottujen nautinnot (Betting on the Muse, 1996, suom. 2015).

Bukowski ei ole kaikille. Hän kirjoittaa hyvin räkäistä, viinanhuuruista ja miehistä tekstiä ahavoituneista miehistä, jotka tappelevat baareissa, käyvät raveissa ja hurmaavat pubiruusuja. Teksteissä on jotain uskomattoman rehellistä ja yllättävän arkipäiväistä ja toisaalta ne ovat niin kaukana omasta kokemuspiiristäni, että ne vetävät yhä puoleensa. Usein Bukowskin teksteissään esiintyy Henry Chinaski, kirjailijan alter ego. Henry vilahtaa myös Kirottujen nautinnoissa, mutta myös muita arjen sankareita on mukana.

Tarinat paljastavat kuin salaa, kuinka kaikesta rouheasta kuorestaan huolimatta Bukowskin hahmot ja ehkä siis kirjailija itsekin on lopulta varsin reilu ja mukava mies. Tarinassa "Mitä tapahtui rakastavalle ja nauravaiselle ruutukangasmekkoiselle tytölle?" kovia kokenut päähenkilö lähtee keskellä yötä pelastamaan naisystäväänsä ja auttaa tämän jo koomisiin suhteisiin kasvavin keinoin erinäköisistä ahdingoista vielä seuraavan vuorokauden aikana. K:kin arvostaisi Bukowskin mieltymystä kissoihin: "Löydän kotiini, ajan pihaan, pysäköin, astun ulos, yks' vanha matadori vaan. Mutta sisällä, oven avattuani, lempikissani, valkoinen Jinx, hyppää syliini ja äkkiä olen rakastunut taas" (s. 104).

Kirjailija nostaa hattuaan myös omille kirjallisille idoleilleen, beat-runoilija John Thomas Idletille ja kirjailija John Fantelle. Idletiä hän kuvaa runossaan tyylilleen uskollisesti runossa "Voimamies" (s. 133-137):

ihmettelin miksi hän sieti jorinoitani;
hän oli loppujen lopuksi pohjimmiltaan kiltti.

[...]

"et ole mitään velkaa,
Bukowski."

olet tällä kertaa väärässä,
lopultakin,
John Thomas, senkin
kusipää.

Bukowski muistaa häneen yhteydessä olleet lukijansakin, sillä on ollut heidän tilanteessaan, työskennellessään vuosikausia niin sanotuissa paskaduuneissa ja yli vuosikymmenen postitoimistolla. Kiitoksensa lukijoille hän jakaa runossa "Sanaonni" (s. 148):

vuosien kuluessa
olen saanut kirjeitä miehiltä
jotka kirjoittavat kirjojeni lukemisen
auttaneen heitä
jaksamaan.

se on valtava kunnianosoitus
ja tiedän mitä he tarkoittavat:
minua auttoivat jaksamaan
Fante, Dostojevski, Lawrence,
Céline, Hamsun ja muut.

suorat sanat paperilla,
helvettiemme samankaltaisuus,
kun kaikki tulee voimalla läpi,
nuo sanat ja se mitä ne sanovat
auttavat hilaamaan
perseemme
tulen läpi.

hyvä kirja
voi tehdä miltei mahdottomasta
olemassaolosta siedettävää

sekä lukijalle
että kirjailijalle.

Loppua kohden fiktion suomat välikerrokset karsiutuvat pois ja kuolemaa odottavan kirjailijan runoissa on vielä tavallista enemmän kouriintuntuvaa omakohtaisuutta. Bukowski myöntää rohkeuden puutteensa hitaasti lähestyvän lopun edessä mm. runossa "Entä nyt?" (s.. 157):

sanat ovat tulleet ja menneet,
istun sairaana.
puhelin soi, kissat nukkuvat.
Linda imuroi.
odotan eläväni,
odotan kuolevani.

voisinpa toitottaa pelottomuutta.
olen surkeassa jamassa,
mutta puu ulkopuolella ei tiedä:
katson kun se huojuu tuulessa
iltapäivän auringossa.

mitään julistettavaa ei ole,
on vain pelkkä odotus.
jokainen kohtaa sen yksin.

Oi, olin kerran nuori.
Oi, olin uskomattoman
nuori!

Oi Buko. Olet yhä yksi suosikeistani. 

Bukowski on myös erittäin vakuuttava lukijana. Tässä näyte runonlausunnasta myöhäisvuosilta.