Lopotti

Tommi Kinnunen: Lopotti

Äänikirjarintamalla on parhaillaan menossa megaprojekti nimeltään Sinuhe Egyptiläinen, mutta sitä ennen, tai oikeastaan sen lomassa ehdin kuunnella Tommi Kinnusen uutuusromaanin, Lopotin (2016), jolle ei Finlandia-palkintoa herunut tänä vuonna, mutta joka kuitenkin voitti ensimmäistä kertaa äänestetyn yleisö-Finlandian ja sopii siten tässä paraikaa meneillään olevaan Finlandia-putkeeni. Lopottihan on jatkoa Kinnusen vuoden 2014 esikoisteokselle, Neljäntienristeykselle, joka sekin oli omana vuonnaan Finlandia-ehdokkaana.

Tykkäsin kovasti Neljäntienristeyksestä ja etenkin sen omapäisistä naishahmoista Mariasta ja pienessä sivuosassa olleesta Marian lapsenlapsesta, sokeasta Helenasta. Onnekseni Kinnunen onkin Lopotissa nostanut Helenan toiseen pääosaan. Toisessa isossa roolissa on Tuomas, Helenan veljenpoika, joka isoisänsä Onnin tavoin on homoseksuaali. Tuomaksen elämä nuorena homona ei 1990-luvun Turussa tai edes 2000-luvun Helsingissä suinkaan ole helppoa, mutta muutos isoisän lopulta itsemurhaan ajaneeseen aikaan on silti merkittävä. Tuomaksen tarina on kiinnostava ja osin sangen traaginenkin, mutta Helenan hahmo ja sokean elämän kuvaus kiehtovat silti enemmän. Helena ei ole tilaansa tyytyvä, lähes kehitysvammaisena pidettävä uhri, vaan hankkii itselleen koulutuksen, työpaikan ja miehen. Elämä tuo kuitenkin Helenankin eteen esteen toisensa jälkeen, eikä loppu ole oikeastaan onnellinen hänenkään kohdallaan.

Lopotissa Kinnunen ei suo hahmoilleen samanlaista avonaista tulevaisuutta kuin vielä Neljäntienristeyksessä mm. Helenalle ja tämän kälylle, Kaarinalle. Aika ajaa ohi vielä Helenan nuoruudessa vilahtavasta kätilö Mariasta, sitten tämän katkerasta Lahja-tyttärestä ja lopulta Lahjan pojalleen Johannekselle ja tämän Kaarina-vaimolle jättämästä valokuvausliikkeestä. Tuomaskin keski-ikäistyy ja jättäytyy suvusta etäämmälle. Suku jatkuu vain epäkiinnostavissa lapsenlapsissa, joita Kinnunen ei vaivaudu kuvaamaan.

Lopotti on ehdottomasti kiinnostavaa kuunneltavaa, eikä mielestäni missään nimessä Neljäntienristeystä huonompi teos. Se on vain maailmankuvaltaan jollain tapaa synkempi ja alistuneempi ja siten edeltäjäänsä raskaampi kokemus. Jatko-osa oli kuitenkin hyvä veto Kinnuselta. Paineet lienevätkin kirjailijalla seuraavan kirjan suhteen Lopottia suuremmat: vieläkö palata tähän maailmaan vai keksiä kokonaan uusi?