Salaisuuden kantaja

Kate Morton: Salaisuuden kantaja

Kesän kunniaksi teki mieli lukea jotain aavistuksen keveämpää, joten pyyhin pölyt tabletistani ja otin sillä lukuun Storytelistä löytyneen Kate Mortonin teoksen Salaisuuden kantaja (The Secret Keeper 2012, suom. 2016). Mortonilta olen pari vuotta sitten lukenut teoksen Hylätty puutarha, ja se oli mukavan joutuisa eri aikatasoihin sijoittunut lukuromaani. Myös Salaisuuden kantaja sijoittuu eri aikatasoille: tällä kertaa ollaan lähinnä toisen maailmansodan ajassa, vuodessa 2011 ja hetkellisesti 1960-luvulla. Australialaisen Mortonin teos sijoittuu edellisen tavoin pääsääntöisesti Englantiin, mutta pieni välipyrähdys tehdään myös Australian Queenslandiin ja siellä Tamborine Mountainille, jossa tuli vajaa kolme vuotta sitten itsekin käytyä. Todistusaineistona kuva!

Salaisuuden kantajassa tarina kehittyy 1960-luvulla kesäisenä päivänä tapahtuneen tapon ympärille. Tuolloin teini-ikäinen Laurel todistaa puumajasta, kuinka kotitalon pihaan saapuu vieras mies, joka kutsuu perheen äitiä nimeltä, jonka jälkeen äiti surmaa miehen kakkulapiolla (täytyy olla vähän erilainen kakkulapio kuin meikäläisen omistama…). Vuonna 2011 Laurelin äiti on heikossa kunnossa ja loppu on jo lähellä. Menneisyyden tapahtuma, joka on luokiteltu itsepuolustukseksi hyökännyttä kiertolaisukkoa vastaan, painaa edelleen Laurelin mieltä, joten hän päättää viimein penkoa äitinsä menneisyyttä. Selviääkin, että sodan aikana äiti on ollut sangen erilainen ihminen kuin on kaikille lapsilleen ja miehelleen ollut sodan päätyttyä.

Sodanaikainen äiti on ollut oikeastaan niin nihkeä hahmo, että kirjan puolivälin paikkeilla aloin jo tympääntyä teokseen ja sen vastenmielisiin hahmoihin. Vasta puolivälin jälkeen mielessäni heräsi epäilys, että Moranilla on muita suunnitelmia, mikä lisäsikin romaanin imua loppua kohden. Lopussa mentiin jo täysillä kohti katharsista ja reippaasti sen ylikin, niin hyvin oli romaanin palikat kirjoitettu loksahtelemaan kohdilleen ja hahmojen loput onnellisiksi. Liiasta loppuimelyydestä huolimatta Salaisuuden kantaja oli kuitenkin mukavan kepeä kesäkauden aloittaja, ja juuri sopiva uneliaille aamun työmatkoille. Ehkäpä taas parin vuoden päästä lukaisen seuraavan Moranin teoksen.