Hauskaa, mutta ei koskaan enää

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää

Luin David Foster Wallacen ensimmäisen suomennetun esseekokoelman Hauskaa, mutta ei koskaan enää (2012) ja voin sanoa olevani myyty. Niin myyty, että kävin jo kirjakaupan kellaria myöten etsimässä käsiini Wallacen pääteoksen, yli tuhatsivuisen romaanin Infinite Jest (1996), joka nyt odottaa lukuvuoroaan hyllyssäni. 

Hauskaa, mutta ei koskaan enää koostuu kuudesta pääosin eri lehdissä julkaistusta esseestä, jotka ovat ilmestyneet 1990-luvulla tai 2000-luvun alkupuolella. Teksteissä esiintyy gonzo-tyyppinen kirjeenvaihtaja, joka raportoi niin aikuisviihdepalkintogaalasta ja hummerifestivaaleilta kuin luksusristeilyltäkin. Kirjoittaja on huomioissaan ironinen ja uskomattoman hauska, mutta myös uusia näkökulmia avaava. Kuvaus hummerifestivaaleista esimerkiksi laajenee eettiseksi pohdinnaksi hummerien kyvystä tuntea kipua. Essee 9/11:n jälkeisistä päivistä keskilännen pikkukaupungissa on havainnoissaan paitsi terävä myös oikeasti koskettava.

Oman hupinsa muutamaan esseeseen tuo myös niiden ihanan tyylitön 1990-luvun maailma, jossa GPS on täysin uusi konsepti ja suurin muotivillitys neonvärinen nauha, jonka varassa aurinkolaseja riiputetaan kaulassa. Lisäksi Wallace on täysin armoton itseään kohtaan ja kommentoi omaa tekstiään ja kuvaamiaan tapahtumia kattavissa alaviitteissä ja alaviitteiden alaviitteissä. Esimerkiksi teoksen nimikkoesseessä alaviitteitä on 136 ja joskus ne ovat jopa koko aukeaman mittaisia nyrjäyttäen näin leipätekstin alaviitteen asemaan.

Wallacen teksti sai minut monet kerrat hytkymään naurusta. Tähän yhteyteen on siis pakko lainata muutama kohta Juhani Lindholmin erinomaisesta käännöksestä, jotta Wallacen hauskuus (tai oma huumorintajuni) tulisi parhaiten ilmi. Näin Wallace kuvaa soluttautumistaan aikuisviihteen ison kihon hotellihuoneeseen:

[S]inne oli perjantai-iltapäivänä kutsuttu Harold Hecuba ja Dick Filth, mutta kirj.vaihtajanne olivat takertuneet heidän selkäänsä kuin intiaanivauvat äitiinsä, eikä MAXWORLDIN roteva tuotantoavustaja ehtinyt läimäyttää ovea kiinni tarpeeksi nopeasti. Näin ollen kirj.vaihtajanne olivat muutaman tunnin ajan ainakin logistisesti ajatellen sisäpiirissä. (s. 56)

Tornadoilta suojautumisesta kesken tennisturnauksen hän kertoo näin:

Koska turnauspaikkojen ympäristössä ei yleensä ollut muita matalia paikkoja kuin peltoja rajaavat kastelu- ja juoksutusojat, jotka olivat täynnä limaista lankalevää ja hyönteissumutetta, joissa näytti aina olevan käynnissä nuijapäiden maailmankonferenssi, ja jotka ylimalkaan eivät vaikuttaneet paikoilta, joihin täysijärkinen ihminen missään oloissa kävisi makuulle, oli turnauksissa käytännössä tapana hälytyksen tullessa vain sujauttaa mailat suojuksiinsa, vetää vetoketju kiinni ja juosta etsimään läheisiään tai vähän kaukaisempiakin ja parveilla sitten kaikki yhtenä ryppäänä ja yrittää olla sen näköisiä kuin sulkijalihas ei olisi pettämäisillään. (s. 120-121)

Karibianristeilykuvauksessaan (joka joiltain osin tuo pelottavan läheisesti mieleen ruotsinlaivakokemukset) Wallace kertoo risteilyaluksen teknisiä tietoja:

Normaali matkanopeus on 18 solmua, ja täydelliseen pysähtymiseen tästä vauhdista Nadir tarvitsee 0.9 merimailia. Tietynlaisessa kovassa aallokossa alus kykenee kulkemaan kovempaa vauhtia kuin tyynellä säällä - tähän on teknisiä syitä, jotka eivät mahdu muistiinpanoja varten varaamalleni lautasliinalle. (s. 235)

Katkeransuloisesti Wallace kuvaa myös opintojen todellista antia Kenyon Collegen valmistuneille:

Totuus isolla T:llä koskee elämää ennen kuolemaa, sitä miten eletään kolmekymppisiksi, ehkä jopa viisikymppisiksi asti ilman että tekee mieli ampua kuula kalloonsa. (s. 101)

Valitettavasti kirjailija itse kadotti tämän totuuden jossain vaiheessa, sillä hän päätti omat päivänsä vuonna 2008 vain 46-vuotiaana.

Huh, tulipa synkkä päätös hauskasta kirjasta kertovalle jutulle. Nyt jos koskaan kaivataan kevennys-K:ta.

Missä laatikko, siellä K.