Yksin Marsissa

Piti ehtiä leffaan ennen lippujen vanhentumista, joten puolihuolimattomasti valittiin Ridley Scottin uutuus, Andy Weirin romaaniin pohjautuva Yksin Marsissa (The Martian, 2015), josta oli kuulunut hyvää pöhinää. Elokuvassa lähitulevaisuudessa botanisti-astronautti Mark Watney jää yksin Marsiin, kun hänen epäillään kuolleen ja muu miehistö joutuu jättämään punaisen planeetan myrskyn vuoksi. Pääosassa leffassa on Matt Damon ja sivuosassa mm. Jessica Chastain. Jotain kovin tuttua tässä tuntui olevan. Ai niin. Vuosi sitten Interstellarissa Matt Damon esitti yksin vieraalla planeetalla asustelevaa tutkija-astronauttia jossain lähitulevaisuudessa. Ja mukana oli Jessica Chastain. Yksin Marsissa on myös samaa pseudotieteellisyyttä kuin toissavuotisessa Gravityssä, jossa Sandra Bullock ratkoi itsensä avaruudesta takaisin Maan kamaralle. Mutta eipä sillä, turha sitä on toimivaa kaavaa mennä rikkomaan. Sillä kyllähän Yksin Marsissa toimii.

Watney jää kuolleelle planeetalle turvanaan vain astronauttien tukikohta, avaruusmönkijä, oma kekseliäisyytensä ja tehtävän kapteenilta jäänyt diskomusiikki. On kiehtovaa seurata, miten Watney ratkoo elossa pysymisen kannalta keskeisiä ongelmia, joista ruoan riittävyys on yksi akuuteimmista. Maan kamaralla satelliittikuvat paljastavat NASA:lle vasta päivien kuluttua astronautin yhä elävän. Tällä välin hänen tiiminsä on lähes vuoden mittaisella paluumatkalla kohti Maata surien menetetyksi luulemaansa kollegaa. Alkaa suuroperaatio, joka alkaa yhteyden saamisella Watneyyn ja sen jälkeen pohtimisella, miten hänelle olisi mahdollista lähettää tarvikkeita ennen seuraavaa miehitettyä Mars-lentoa. Seuraa jännittäviä käänteitä, nerokkaita ideoita ja rakentavaa yhteistyötä.

Yksin Marsissa on ehdottoman iloinen yllätys - etenkin Ridley Scottin toisinaan hieman tasapaksujen toimintapläjäysten joukossa. Matt Damon on taas huippuvireessä perusjampan oloisena tyyppinä, joka päättää selvitä ja erittelee tuntojaan videopäiväkirjalle. Maan kamaralla mm. Jeff Daniels, Sean Bean, Chiwetel Ejiofor ja Kristen Wiig yrittävät estää paitsi imagollista myös humaania katastrofia. Avaruusaluksella Chastainin lisäksi ristipaineessa elävät mm. Katie Mara ja Michael Peña. Jännitystä ilman varsinaisia pahiksia ja aseena lähinnä järjen voima. Sopivan nörttiä makuuni eli kiitos ja lisää tätä!

Ground Control to Major K

Kirjamessut 2015

Lokakuu on kulunut aivan huomaamatta pakollisten asioiden ääressä. Ja yhden hyvän ja yhden kamalan huonon leffan. Hyvästä juttua myöhemmin, huono ei tämän enempää huomiota kaipaa. Kirjamessuille sentään ehdin tänä syksynä. Viime vuonna messut jäivät väliin, koska...

Blue Mountains, Australia

Kirjojen ystäville messut on kuin olisi astunut kirjailijoiden Hollywoodiin. Rimminen, Kettu, Linkola, Katajavuori, Tatun ja Patun tekijät, Kolu, Kunnas, Noronen, Hirvisaari, Hämeen-Anttila, Pääskysaari ja Holma - tässä vain muutaman tunnin bongaukset sunnuntaina. Niin ja se Holma. Onhan se nyt vaan mahtava. Löysin alkuvuodesta Sanden ja Suvi-Tuulin ja sen jälkeen on tullut luettua myös Holman kirjalliset tuotokset, Järjestäjä ja Kauheimmat runot. Messuilla kävin seuraamassa Holmaa KirjaKallion paneelikeskustelussa Naisjohtaja ja mieshoitaja. Muutkin panelistit olivat aivan huippuluokkaa: All Male Panel (joka täälläkin on jo vilahtanut) -sivun luoja Saara Särmä, Eveliina Talvitie, joka on kirjoittanut naisista politiikassa, ja Tuuti Piippo, joka koodaa ja on kirjoittanut naisista teknologia-alalla. Mielenkiintoisessa keskustelussa puhuttiin sukupuolesta, sukupuolirooleista, feminismistä ja huumoristakin. Pisteet menee ehdottomasti Saara Särmälle, joka oli leikannut hiuksensa Mad Max: Fury Roadin Furiosan inspiroimana.

Kuvassa Kallion lukion haastattelijat, Antti Holma, Saara Särmä,
Eveliina Talvitie ja Tuuti Piippo

Ohjelmaa oli tarjolla ähkyyn asti, mutta messukestävyys ei suoraan sanottuna tahtonut riittää ja välillä oli käytävä ruokkimassa vatsaakin ruokamessujen puolella. Yleisen haahuilun lisäksi kävin tsekkailemassa HS:n esikoispalkintoehdokkaita (mm. Saara Turunen), Tahdon2015-paneelia ja Kimmo Oksasta. Ja kakunkoristelun SM-finaalia, joka oli kamalaa paitsi sen tähden, että hienot kakut rikottiin maistiaisia varten, mutta ennen kaikkea siksi, etten itse ollut maisteleva osapuoli.

No cake, no fun.

Stoner ja Henkireikä

Viime aikoina on kiirettä pidellyt, mutta pyörän vaihtuessa yhä useammin julkisiin liikennevälineisiin on kirjoillekin löytynyt hieman aikaa. Tässäpä tuoreimmat lukukokemukset.

John Williams: Stoner

Tänä vuonna on sieltä ja täältä kuulunut kuiskutusta John Williamsin (1922–1994) romaanista Stoner. (Kyseessä ei siis ole se John Williams, joka tunnetaan pikemmin sävellyksistään.) Erikoista tässä hehkutuksessa sattuu olemaan se, että teos on ilmestynyt vuonna 1965. Teos oli aikoinaan saanut hyvän vastaanoton, mutta pitkälti unohtunut vuosien saatossa. Ilmeisesti se nousi jokin aika sitten kirjailijapiireissä uudelleen suosituksi ja kasvava maine sai jopa suomalaisen kustantajan tarttumaan teokseen. Luinkin nimenomaan Ilkka Rekiaron hyvän käännöksen (2015) teoksesta – ja kokeilin ensimmäistä kertaa myös kirjaston sähkökirjaversiota.

Nimestään ja ilmestymisvuosikymmenestään huolimatta kyseessä ei ole mikään huumekuvaus vaan kertomus 1900-luvun alkupuolella elävästä kirjallisuuden professori William Stonerista. Stoner on maanviljelijän poika, joka lähetetään yliopistoon maataloustieteitä oppimaan, mutta nuorukainen ihastuukin kirjallisuuteen. Akateeminen ura vie Stonerin mennessään, eivätkä edes maailmansodat saa miestä jättämään yliopistokampusta.

Stoner on oikeastaan hyvin surumielinen tarina. Stoner menee kylmän ja ailahtelevaisen naisen kanssa naimisiin, saa tyttären, jonka vaimo etäännyttää hänestä ja yliopistolla saa vastaansa vihamiehen, joka estää uran etenemisen. Silti Stonerilla riittää ymmärrystä ja anteeksiantoa läheisilleen, ja hän kokee jopa olleensa paikoin onnellinen.

Hehkutuksilla on usein tapana nostaa odotukset liian korkealle, jolloin teos tuottaa pettymyksen, mutta tällä kertaa ilman sen suurempaa tietoa teoksesta Stoner pystyi silti yllättämään poikkeuksellisella päähenkilöllään ja ehdottoman mielenkiintoisella kuvauksellaan viime vuosisadan alkupuolen yliopistomaailmasta. Ei kirja mitään suurta jännitystä tai juonenkäänteitä tarjonnut, mutta onnistui silti olemaan koskettavampi kuin mikään kirja hetkeen.

Kari Hotakainen: Henkireikä

***

Kari Hotakaisen uutukainen, Henkireikä (2015) on kansiaan myöten pahaenteinen ja väkivallan uhkaa tihkuva teos siitä, kun mitta tulee täyteen ja päässä vain napsahtaa.

Henkireiässä on nimettömänä pysyttelevä kertoja, joka kuvaa kuulijalleen tapahtumaketjua, joka päättyy veritekoon. Kertoja on ammatiltaan rikosylikomisario, joten henkirikosten maailma ja tappajan mieli on hänelle tuttu. Tällä kertaa tapahtumat eivät kuitenkaan liity työhön, vaan kertojan kuoroharrastukseen. Kuorossa laulavat myös Suntio ja Parturikampaaja, jotka kumpainenkin ovat omassa elämässään tiukassa tilanteessa. Kuorolaiset uskoutuvat toisilleen kiperistä elämäntilanteistaan, mistä seuraa vain ruuvin kiristymistä ja veitsien teroittelua.

Paljastamatta liikaa, kirja tarjoaa lopussa muutamankin yllätyskäänteen. Yksi niistä liittyy kertojan ja toisaalta hänen kuulijansa henkilöyteen. Tällaisia ratkaisuja on jo sen verran tullut vastaan lähtien Kuudes aisti -leffasta, että osasin arvatakin jotain tällaista. Kenties kansikin siihen jo viittaa. Toinen yllätys oli tapahtumien kulku ja lopputulos. Ahdistavan tunnelman ja pitkällisen virittelyn jälkeen yllätys oli toisaalta positiivinen ja toisaalta vähän lattea.

Olen tykännyt Hotakaisen aiemmissa romaaneissa napakasta kirjoitustyylistä, kuivasta huumorista ja arkisista aiheista. Henkireiässäkin kertojan sivuaa muutamia nykyajan ensimmäisen maailman ongelmia, kuten kehitysvammaisten asuntolan sijoittamista omalle asuinalueelle, mutta liian usein jutut kuitenkin karkaavat aforistisille harhapoluille ja kertomusta on pitkitetty turhankin kanssa. Kirjaa ei ole onneksi venytetty yhtään 200 sivua pidemmäksi, ja juuri sen verran tarina jaksaakin loppukäänteineen kiinnostaa.

Funny Girl & God Help the Child

Jälleen olen ehtinyt kuunnella muutaman äänikirjan lähinnä ruoanlaiton ja leivonnan ohessa. Oma lähikirjastoni on kerta toisensa jälkeen yllättänyt toinen toistaan tuoreemmilla alkuperäiskielisillä äänikirjoilla. Ensin oli Anthony Doerrin All the Light We Cannot See, ja nyt sain peräjälkeen Nick Hornbyn Funny Girlin (2014) ja Toni Morrisonin God Help the Childin (2015).

Nick Hornby: Funny Girl

 Funny Girl on Nick Hornbyn seitsemäs romaani. Aiempia ovat mm. leffoiksikin tehdyt High Fidelity (1995) ja About a Boy (1998). Funny Girl sijoittuu 1960-luvun Lontoon teatteri- ja tv-maailmaan. Läheltä liipataan siis Ehkä rakkaus oli totta –kirjan maisemia. Pääosassa kirjassa on Blackpoolista kotoisin oleva Sophie, joka ihannoi yli kaiken Lucille Ballia ja haluaa tämän jalanjäljissä ryhtyä komedienneksi. Sattumien summana Sophie päätyykin pilottijaksoon Wedding Bliss? -nimiseen ohjelmaan. Sophie tuo ohjelmaan sen verran imua, että sarja saa jatkoa. Teoksessa seurataan myös sarjan käsikirjoittajien, Tonyn ja Billin uraa ja seksuaalista rimpuilua. Parivaljakko kun on tutustunut sellissä tultuaan pidätetyksi seuranhausta yleisestä vessasta. Myös tuottaja Dennis nousee keskeiseksi hahmoksi kirjassa.

Jokin tässä teoksessa kuitenkin tökki. Tuntui, ettei Hornbylla ollut riittävästi sanottavaa yhdestäkään hahmosta, minkä vuoksi tarina kattoikin niin monen hahmon tarinan. Olisin kaivannut sukeltamista syvemmälle hahmojen ja televisiotuotannon maailmaan. Nyt koko touhu tuntui pintaraapaisulta ja jopa päähenkilö Sophie ja hänen motiivinsa jäivät osin hämäriksi. Tonysta ja Billistäkin olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmän. Kertokaa lisää, herra Hornby!

Toni Morrison: God Help the Child

Toni Morrisonin God Help the Child on siitä poikkeuksellinen, että se on tekijänsä ensimmäinen nykyaikaan sijoittuva romaani. Esimerkiksi Jazz (1992) sijoittuu pääosin 1920-luvulle ja Koti (Home, 2012, suom. 2014) 1950-luvulle. Äänikirja on myös siinä mielessä erityinen, että Morrison itse on sen lukenut. 

Kuten Morrisonin teoksissa usein, tässäkin on reilu annos maagista realismia. Teoksen pääosassa on pikimusta Bride. Briden äiti, itse hyvinkin vaalea afroamerikkalainen, on järkyttynyt tyttärensä ihonväristä ja on kasvattanut hänet kylmyydellä, sillä äiti kuvittelee, ettei tumma tytär muuten tottuisi maailman epäoikeudenmukaisuuteen. Bride on kuitenkin menestynyt maailmassa ja urallaan muuttumatta äitinsä kaltaiseksi kyynikoksi. Briden mies, Booker, lähtee yllättäen ja se heti sen jälkeen Bride tulee pahoinpidellyksi. Bride kadottaa itsensä ja huomaa, kuinka hänen kehonsa alkaa muuttua takaisin lapsen kehoksi pudottamalla kaiken karvoituksen, umpeuttamalla korvien rei’itykset ja lopulta hävittämällä hänen rintansakin.

Bridea ja Bookeria yhdistää ja erottaa samankaltaiset lapsuuden kokemukset, jotka ovat vaikuttaneet heihin ja heidän ratkaisuihinsa vielä aikuisinakin. Puhumattomuus ja osatotuudet tulevat näiden jaettujen kokemusten väliin ja vievät parin erilleen. Voiko pari vielä löytää toisensa ja siinä samalla Bride itsensä ja kehonsa. Morrisonin teos on toiveikas, vaikka Briden kyyninen äiti saakin viimeisen puheenvuoron. Tämä kosketti ehdottomasti enemmän näistä kahdesta teoksesta.

K:kin on aika koskettava <3

Downton Abbey, kausi 5 & Kartanon vuosi

Epähuomiossa sitten missasin Ylen kesäuusinnat Downton Abbeyn viitoskaudesta, mutta onneksi maaliskuussa varaamani kausi viimein saapui elokuussa. Heti perään sain käsiini myös viidennen kauden jouluspesiaalin sekä kirjan Kartanon vuosi – Downton Abbey (2014), joka kertoo paitsi sarjan viidennen kauden teosta, myös sarjan kuvaaman ajanjakson Britanniasta laajasti. Teoksen on toimittanut Downton Abbeyn luojan Julian Fellowesin veljentytär Jessica Fellowes.

Downton Abbeyn viides kausi sijoittuu jo vuoteen 1924. Valtaan on noussut ensimmäinen Labour-puolueen pääministeri ja kehitykset tuulet jatkavat hovimestari Carsonin kauhuksi puhaltamistaan myös Downtonissa. Ensimmäinen maailmansota on jo jätetty taakse, muttei unohdettu. Kylään nousee muistomerkki sodassa kaatuneille. Toisaalta Saksasta Edithille saapuvat surulliset uutiset kertovat jo ruskeapaitojen noususta. Mary Stopesin ehkäisykeinoja esittelevä kirja tuli mielenkiintoisesti esiin sekä Downtonissa että samoihin vuosiin sijoittuvassa minisarjassa Juhlien jälkeen (Parade’s End, 2012), jossa muuan herra Cumberbatch nähtiin pääosassa.

Kauteen mahtuu taas paljon draamaa ja romantiikkaa. Vähän jo liioitellulta alkaa tuntua Mr. Batesin ja Annan kohtaamat ongelmat, joille ei näy loppua, kun kauden päätteeksi toinen heistä päätyy jälleen telkien taakse.

Jessica Fellowes: Kartanon vuosi - Downton Abbey

Jouluspesiaalissa lähdetään metsästysretkelle uusien sukulaisten luo ja palataan Downtoniin viettämään viimeistä yhteistä joulua kaikkien lastenlasten kanssa. Nenäliinaa saa taas pitää lähettyvillä, kun onnelliset käänteet tekevät joulusta ikimuistoisen. Tästä tilanteesta on seesteistä lähteä sarjan viimeiselle, kuudennelle kaudelle, jota Yle alkaa näyttää 6. lokakuuta lähtien, eli kun tällä hetkellä ohjelmapaikalla pyörivä, Hilary Mantelin romaaneihin pohjautuva mahtava Susipalatsi-sarja päättyy.

Kartanon vuosi oli oiva lisämauste viidenteen kauteen. Teos sisältää kaikkea aikakauden vuoden kierrosta ja ruokaresepteistä yhteiskunnan ja kartanoelämän muutoksiin ja Lontoon seurapiirielämään. Sen lisäksi esitellään niin sarjan tekijöitä ja kuvauspaikkoja kuin rekvisiittaa, puvustusta ja kampauksia. Kirja on kaunis kuin karkki ja mielenkiintoinen kuin mikä. Hauskaa, että kirja sattuikin käsiini niin sopivana ajankohtana!

Kauheimmat runot

Antti Holma: Kauheimmat runot

Voi Holmalainen, mitä irvokkaita ja päihderiippuvaisia runoilijoita päässäsi elääkään! Antti Holman tuorein teos, Kauheimmat runot (2015) on Holman toimittama runokirja, joka sisältää runoja neljältä Holman luomalta runoilijalta, joilla on enemmän tai vähemmän vastineita tosielämässä. Näitä ovat kansallisromantikko Reino Leino, riimirunoilija Sirsi Sunnas, murrerunoilija Karin Toisiks-Paraske ja espoolainen ryhmäliikuntaohjaaja Edith Södermalm.

Esipuheessaan Holma ylistää runoilijoitaan. Reino Leinoa hän kuvaa luonnonvoimaksi, ”mikäli kyseessä on jokin käymiseen tai tislaukseen liittyvä reaktio”. Leinon runoutta hän pitää toisen käden taiteena, ajatuksia kierrätettyinä ja kieltä matkittuna. Sirsi Sunnaksen tuotannon Holma sitoo läheisesti Leinoon: heidän kielensä ovat kietoutuneet yhteen ”niin erityislaatuisella tavalla, että Leinon Velkahirsiä-kokoelman ja Sunnaksen Tittiäisen satiaisen olisi aivan hyvin voinut kirjoittaa yksi ja sama ihminen”. Karin Toisiks-Parasken suurta menestystä runoilijana kuvaa se, että hänen ensimmäisen, keksityllä lounaismurteella kirjoitetun runokokoelmansa ”ensimmäinen painos määrättiin makuloitavaksi yhtä kirjaa lukuun ottamatta”. Runoelmansa .pdf-muodossa julkaisseen Edith Södermalmin taidetta Holma kuvaa seuraavin ylisanoin: ”Se ei ole kohottunutta, tai yksityisestä yleiseksi avautuvaa sanataidetta, se on paskaa.”

Runot ovat räävitöntä ja ironista pastissia esikuviensa Eino Leinon, Kirsin Kunnaksen, Edith Södergranin ja Heli Laaksosen runoudesta. Huumorinsa teos ammentaa alapääjutuista, päihteiden käytöstä, arkipäiväisyyksistä ja aiheiden latteudesta. Käsittelyyn pääsevät Toisiks-Parasken ja Södermalmin runoissa mm. postissa asioiminen, halpabussit, sähköyliherkkyys, Tinder sekä vauva.fi-keskustelufoorumi. Södermalm taitaa myös herkkäviritteisen erotiikan, kuten ”Minun puutarhani” -runossa (s. 98-99):

Sinä et ole minun puutarhurini.
Minun puutarhurini
on pieni aasialainen nainen.
Mutta sinä saat olla eräopas,
sadettaja ja hedelmänpoimija.

Mutta jos sanot olevasi
sienestäjä,
minä ajan sinun ylitsesi
leikkuupuimurilla.

Sunnas käsittelee usein lastenrunoissaan pahanilkisiä tai jekkuilevia lapsia (”Hinpantin ja Hinamuntin joulu”), ristiriitaista parisuhdettaan (”Ex-miehen syntymäpäivä”) ja kypsää naiseutta (”Menopaussisamba”), mutta myös ajankohtaisia aiheita, kuten ”ABC”-runon säkeistöissä (s. 17-22):

Äm-äm-ämpäreitä
kauppa jakoi. Pitkin teitä
jono monta yötä ui,
neljä jonoon tallautui.

[…]

Wee-Wee-Weetä käytti
poliitikko, siellä näytti
kollegalle piliään,
nyt vartoo lopputiliään.

Reino Leinon runoissa on ylvään mahtipontinen aloitus ja takaisin maan pinnalle tuova lopetus, kuten runossa ”Talviyön laulu” (s. 30), joka löytyy taiteilijan itsensä lausumana täältä. Jossain vaiheessa Reino Leinon tehokeino käy hieman kuluneeksi, mutta paikoitellen se on varsin iskevä. Suosikikseni Holman runoilijoista nousee lopulta Toisiks-Paraske, joka käsittämättömällä murrerunoudellaan onnistuu toisinaan vahingossa tekemään tarkkoja huomiota maailmasta, kuten runossaan ”50” (s. 94-95):

pöyräs o sulanu viennetta
kuivi lusikkleippi
ja piän knööli
jonk sellatte rohtunu
laps kaivo nenästäns

mää kävele kotia
sata vet
ja mää miäti:
ko tämmötte on
meirä juhla
kui kauhia se
arje täyty ol?

Toisin kuin riivatummat kollegansa, Toisiks-Paraske heittäytyy jopa aidon herkäksi runossaan ”rakkaus” (s. 111):

rakkaus o
se ko pan nenä toise
solisluu

ja miätti siin
et kui mää ole
enne
osan eres
hengittä

Kauheimmat runot on kansikuvaansa myöten rakennettu tasapainoinen kokonaisuus, josta varmasti löytää värssyn tarkoitukseen kuin tarkoitukseen, sillä onhan teos jaettu runoihin ylioppilaille, kodin juhlahetkiin, ystäville ja rakkaille, elämän kolhimille ja matkalle tuonpuoleiseen. Teos ansaitsee paikkansa jokaisen kirjahyllyttömän kodin kirjahyllystä.

K runouden tainnuttamana.

Inside Out – Mielen sopukoissa

Käytiin Z:n kanssa katsomassa Pixarin tuorein animaatio, Inside Out – Mielen sopukoissa (2015). Oltiin toki katsomassa englanninkielistä versiota, mutta silti yleisön kokoonpano yllätti. Spottasin joukosta noin kaksi lasta, loput olivat pääosin ikäisiämme pari-kolmekymppisiä. Leffa tuntuikin tarjoavan eniten juuri aikuisille katsojille, sillä se oli oivaltavuudessaan ja havainnoissaan ihmismielestä kerrassaan nerokas. Ja ratkiriemukas. Ja itkettävän liikuttava.

Inside Outin on ohjannut Pete Docter, joka on vastuussa kahdesta kaikkien aikojen Pixar-suosikistani, Monsterit Oy:stä (Monsters, Inc., 2001) ja Up – Kohti korkeuksia –leffasta (Up, 2009). Molemmat ovat onnistuneet siinä, mihin harva ns. tavallinen komedia- tai draamaelokuva tuntuu enää kykenevän. Elokuvat naurattavat ja itkettävät kaikenikäisiä ja niiden replikointi on omaa luokkaansa. Animaatioina myös niiden tekninen taso on ollut ensiluokkaista lähtien Monsterien Tarmo Karvasen turkin yksittäisistä karvoista Upin Carlin lentävään kotitaloon. Upin aloitusjakso itsessään on jo klassikko. Inside Out nousee kirkkaasti osaksi tätä joukkoa.

Elokuva kertoo päällisin puolin Riley-tytöstä, jääkiekkoa pelaavasta Minnesotan kasvatista, joka isän työn vuoksi joutuu perheineen muuttamaan Kaliforniaan. Uusi koti, uusi koulu, kiireinen isä ja kadonnut muuttokuorma saavat tytön hämmennyksen tilaan. Tytön mielessä on samaan aikaan meneillään oma myllerryksensä. Rileyn mieltä ohjaavat tunnetilat Ilo, Suru, Viha, Pelko ja Inho. Tässä tapauksessa ne sattuvat olemaan hassuja olentoja, jotka pikkuruisen komentopöydän takana säätelevät Rileyn tuntemuksia. Onnettoman käänteen vuoksi Ilo ja Suru tulevat päivän muistojen mukana imetyksi pitkäaikaismuistin osastolle kauas mielen päämajasta. Alkaa seikkailu takaisin päämajaan. Matkalla törmätään kiusallaan korvamatoja aiheuttaviin pitkäaikaismuistin siivoojiin, Rileyn mielikuvitusystävä Bing Bongiin ja unien ja unelmien päähenkilöihin.

Inside Out leikittelee mielen eri puolilla: löytyy ydinmuistoja, mielikuvitusmaailmaa, abstraktia ajattelua, unohduksen kuilua ja ajatusjunaa (train of thought), jonka matka saattaa joskus tyssätä unohduksen kuiluun. Junan kyydissä kulkee omissa laatikoissaan faktoja ja mielipiteitä, joiden Ilo mainitsee olevan kovin samanlaisia sekoitettuaan laatikoiden sisällöt. Aika lailla osuva huomio epämääräisen someargumentoinnin aikakaudella. Aikuistuessaan ihmisen mieli laajenee ja päämajan komentopöytä laajenee. Rileynkin uuteen pöytään ilmestyy lopulta viattoman näköinen nappula nimeltään ”puberteetti”.

Ehdottoman mainio leffa, jota ei voi kuin suositella. 3D-versiokin oli toimiva, eikä enää liian hämärä, mikä ainakin joitain vuosia sitten 3D-leffoja tuntui vaivaavan. Vuoden animaatio-Oscarin saaja taisi juuri tulla valituksi.

Leffa tarjoaa vastauksen myös siihen, mitä kissojen mielessä tapahtuu.