Viime aikoina on kiirettä pidellyt,
mutta pyörän vaihtuessa yhä useammin julkisiin liikennevälineisiin on kirjoillekin
löytynyt hieman aikaa. Tässäpä tuoreimmat lukukokemukset.
John Williams: Stoner |
Tänä vuonna on sieltä ja täältä
kuulunut kuiskutusta John Williamsin (1922–1994) romaanista Stoner. (Kyseessä
ei siis ole se John Williams, joka tunnetaan pikemmin sävellyksistään.)
Erikoista tässä hehkutuksessa sattuu olemaan se, että teos on ilmestynyt vuonna
1965. Teos oli aikoinaan saanut hyvän vastaanoton, mutta pitkälti unohtunut
vuosien saatossa. Ilmeisesti se nousi jokin aika sitten kirjailijapiireissä
uudelleen suosituksi ja kasvava maine sai jopa suomalaisen kustantajan
tarttumaan teokseen. Luinkin nimenomaan Ilkka Rekiaron hyvän käännöksen (2015)
teoksesta – ja kokeilin ensimmäistä kertaa myös kirjaston sähkökirjaversiota.
Nimestään ja ilmestymisvuosikymmenestään
huolimatta kyseessä ei ole mikään huumekuvaus vaan kertomus 1900-luvun
alkupuolella elävästä kirjallisuuden professori William Stonerista. Stoner on
maanviljelijän poika, joka lähetetään yliopistoon maataloustieteitä oppimaan,
mutta nuorukainen ihastuukin kirjallisuuteen. Akateeminen ura vie Stonerin
mennessään, eivätkä edes maailmansodat saa miestä jättämään yliopistokampusta.
Stoner on oikeastaan hyvin
surumielinen tarina. Stoner menee kylmän ja ailahtelevaisen naisen kanssa
naimisiin, saa tyttären, jonka vaimo etäännyttää hänestä ja yliopistolla saa
vastaansa vihamiehen, joka estää uran etenemisen. Silti Stonerilla riittää
ymmärrystä ja anteeksiantoa läheisilleen, ja hän kokee jopa olleensa paikoin
onnellinen.
Hehkutuksilla on usein tapana nostaa
odotukset liian korkealle, jolloin teos tuottaa pettymyksen, mutta tällä kertaa
ilman sen suurempaa tietoa teoksesta Stoner pystyi silti yllättämään
poikkeuksellisella päähenkilöllään ja ehdottoman mielenkiintoisella kuvauksellaan
viime vuosisadan alkupuolen yliopistomaailmasta. Ei kirja mitään suurta
jännitystä tai juonenkäänteitä tarjonnut, mutta onnistui silti olemaan koskettavampi
kuin mikään kirja hetkeen.
Kari Hotakainen: Henkireikä |
***
Kari Hotakaisen uutukainen,
Henkireikä (2015) on kansiaan myöten pahaenteinen ja väkivallan uhkaa tihkuva
teos siitä, kun mitta tulee täyteen ja päässä vain napsahtaa.
Henkireiässä on nimettömänä
pysyttelevä kertoja, joka kuvaa kuulijalleen tapahtumaketjua, joka päättyy
veritekoon. Kertoja on ammatiltaan rikosylikomisario, joten henkirikosten
maailma ja tappajan mieli on hänelle tuttu. Tällä kertaa tapahtumat eivät
kuitenkaan liity työhön, vaan kertojan kuoroharrastukseen. Kuorossa laulavat
myös Suntio ja Parturikampaaja, jotka kumpainenkin ovat omassa elämässään
tiukassa tilanteessa. Kuorolaiset uskoutuvat toisilleen kiperistä elämäntilanteistaan,
mistä seuraa vain ruuvin kiristymistä ja veitsien teroittelua.
Paljastamatta liikaa, kirja tarjoaa
lopussa muutamankin yllätyskäänteen. Yksi niistä liittyy kertojan ja toisaalta
hänen kuulijansa henkilöyteen. Tällaisia ratkaisuja on jo sen verran tullut
vastaan lähtien Kuudes aisti -leffasta, että osasin arvatakin jotain tällaista.
Kenties kansikin siihen jo viittaa. Toinen yllätys oli tapahtumien kulku ja
lopputulos. Ahdistavan tunnelman ja pitkällisen virittelyn jälkeen yllätys oli toisaalta
positiivinen ja toisaalta vähän lattea.
Olen tykännyt Hotakaisen aiemmissa
romaaneissa napakasta kirjoitustyylistä, kuivasta huumorista ja arkisista
aiheista. Henkireiässäkin kertojan sivuaa muutamia nykyajan ensimmäisen
maailman ongelmia, kuten kehitysvammaisten asuntolan sijoittamista omalle
asuinalueelle, mutta liian usein jutut kuitenkin karkaavat aforistisille
harhapoluille ja kertomusta on pitkitetty turhankin kanssa. Kirjaa ei ole
onneksi venytetty yhtään 200 sivua pidemmäksi, ja juuri sen verran tarina
jaksaakin loppukäänteineen kiinnostaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti