How to Build a Girl

Caitlin Moran: How to Build a Girl

Taannoiselta Lontoon matkalta tosiaan tarttui mukaan pari kirjaakin. Ensimmäisenä luin niistä Caitlin Moranin tuoreimman teoksen, romaanin nimeltään How to Build a Girl (2014), joka ilmestyi viime kuussa myös suomeksi nimellä Näin minusta tuli tyttö. Moranin Naisena olemisen taito oli sen verran mahtava, että en malttanut odotella tämän uutuuden lukemista sen pidempään. 

How to Build a Girl on fiktiota, mutta täsmää monin osin Moranin omaan elämään. Päähenkilö Johanna Morigan tulee wolverhamptonilaisesta työväenluokkaisesta hippisuurperheestä, on ylipainoinen kirjatoukka, ryhtyy 1990-luvun alussa 17-vuotiaana musiikkilehden toimittajaksi ja elää samalla villiä rock’n’roll-nuoruutta – kuten tunnetusti Moran itsekin. Fiktio sallii Moranin kuitenkin värittää ja kasvattaa tositarinoita ja lainata niitä myös kavereiltaan.

How to Build a Girlissä on samanlainen feministinen pohjavire kuin Naisena olemisen taidossa. Johanna luo itsestään hahmon, Dolly Wilden, joka käyttäytyy miten haluaa, unohtaen typerät sukupuoleen liittyvät oletukset. Miehisessä musiikkimaailmassa vastaan tulee tosin yllättäviäkin seikkoja liittyen naisena olemiseen, kuten ensimmäinen keikka osoittaa (s. 129):”

'Rock music needs very supportive bras,’ I note – holding onto my bosoms as I leap up and down, doggedly. This is something the music press had never mentioned. They have so little guidance for girls.

Rehvakkaan, kyynisen ja seksuaalisesti vapautuneen roolin vetäminen syö pidemmän päälle kuitenkin Johannan todellista minää: innostujaa, optimistia, romantikkoa ja avointa musikaalifania.

Romaanissa nousee vahvasti esille myös Johannan työväenluokkainen tausta. Perhe kituuttaa kunnan sosiaaliavustuksilla ja pelkää tukien karsimista. Musiikin avulla Johanna saa ensi kerran mahdollisuuden olla ylpeä taustastaan (s. 88):

I finally understand what my father says when he says, ’I am the bastard son of Brendan Behan – and you will bow down to me.’ The working classes do things differently. I can hear it. I can see that we are not wrong. We are not just poor people who have not yet evolved into something else – ie: people with money. We are something else – just as we are. The working classes do it differently. We are the next thing. We power popular culture – just as, before, we powered the Industrial Revolution. The past is theirs, but the future’s mine.

Työväenluokkaisuus ja nuori ikä tuovat tiettyjä ongelmia. Mitä tehdä, kun kaikki hienot sanat, joita musiikkikriitikot tuntuvat rakastavan, on opittu kirjoista, eikä niitä ole kuullut koskaan kenenkään suusta (s. 289)?

Quietly, in the back of my head, I am scared that these golden children might turn the conversation to the clever things I have not yet read in the library […] I’ve read Rimbaud, yes – but I’m still not sure how you pronounce his name – surely it can’t be Rambo? But if it is, I’ve got fifty Sylvester Stallone jokes ready to go.

Kuten ehkä jo näistä itseäni naurattaneista katkelmista on käynyt ilmi, huumoriaan ja sanavalmiuttaan Johanna ei kadota missään vaiheessa – edes viilleltyään käsivarttaan heikoimmalla hetkellään (s. 316, 319): 

’NWA?’ he says, staring, incredulous. I look at the arm again. Yes. The cuts appear to form the letters ’NWA’. I look like the world’s maddest Niggas With Attitude fan. 'I had a self-harming accident!’ I say. ‘It’s not a statement – it’s a typo! Razors are very hard to spell with!’

I borrow Krissi’s NWA albums, and learn the whole rap from ‘Fuck Tha Police’ – just in case someone should ever see tha scar on my arm, and quiz me, on my devotion.

Aa, koko teksti on näköjään yhtä lainausta, mutta siitä pääteltäköön, että kyseessä oli hykerryttävän hyvä kirja. Ja jätin vielä säädyllisyyden nimissä ne mehukkaimmat ja roisimmat osat pois! Vapauttavaa, hillitöntä ja koskettavaa luettavaa. Lisää tätä, kiitos. Loppuun vielä yksi. "Brass in Pocket" -biisi ei ole enää entisellään Johannan humalatilassa tulkitseman sanoituksen jälkeen (s. 318):

I explain that I am Chrissie Hynde, and that I have brass in pocket, and that I’m going to make him notice by ’gonna using’ my 1) arms 2) legs 3) staah 4) stansta 5) fingers 6) mah mah mah magernation. Result = giffertoome

gonna use my paws

gonna use my teeth

gonna use my kewtness

Leffaviikko: Edelleen Alice & Serpico

Jotain vanhaa ja jotain uutta oli viime viikolla tsekattujen leffojen kankeasti väännetty teema.

Edelleen Alice (Still Alice, 2014) toi tänä vuonna ensimmäisen Oscarin Julianne Moorelle, jolle pystin olisi suonut jo useammankin kerran (esim. Boogie Nights, 1997; Kaukana taivaasta, 2002; A Single Man, 2009; The Kids Are Alright, 2010). Moore esittää neurotieteilijä Lisa Genovan romaaniin perustuvassa leffassa viisikymmenvuotiaana Alzheimerin tautiin sairastuvaa kielitieteen professoria. Sanojen katoaminen on kaksin verroin kamalaa niille koko uransa rakentaneelle naiselle. Hiljalleen katoavat myös paikantaju ja tutut naamat ja seuraa turhautuminen ennen vajoamista lopulliseen unohduksen maailmaan, jossa edes etukäteen suunniteltu itsemurha ei enää onnistu.

Elokuva esittää karmivan taudin etenemisen ilman siloittelua ja Moore todella panee kaiken peliin. Silti leffa jää hieman laimeaksi ja jopa kaavamaiseksi. Kuka perheestä on pelkuri ja kuka sankari, joka jää sairastuneen tueksi. Tämä asetelma oli jokseenkin odotettavissa ja siten jo valmiiksi kulunut. Toista kertaa en tätä katsoisi, sen verran masentava leffan aihe oli. Mooren roolisuorituksen vuoksi Edelleen Alice kannatti kuitenkin vilkaista.

Viikon toinen leffa, Serpico, olikin sitten tuore pätkä 42 vuoden takaa. Sidney Lumet'n ohjaama elokuva perustuu tositarinaan poliisista, joka ilmiantoi New Yorkin poliisien järjestelmällisen lahjusten oton 1960-70-lukujen taitteessa. Rehellistä kyttää, Frank Serpicoa esittää vastikään ensimmäisen Kummisetänsä tehnyt Al Pacino.

Sileäleukainen tulokas näkee jo partiointihommissa laitoksen korruptoituneet tavat ja siirtyessään siviiliasuiseksi poliisiksi ja kasvattaessaan itselleen kuontalon, josta kuka hyvänsä metsuriseksuaali olisi kateellinen, Serpicosta tulee persona non grata kollegoilleen, joiden mielenrauhaa hän ei suostu takaamaan ottamalla pientä palkanlisää. Ilmiantaminenkaan ei käy helposti, kun Serpicolla on vastassaan laitoksen johto, joka mieluummin säilyttäisi kunniansa kuin lähtisi työlääseen puhdistustoimeen.

Oscar-ehdokkuuden napannut Pacino loistaa karvaisessa roolissaan. Nykykatsojasta itse leffa tosin tuntuu jo hieman hidastempoiselta ja kyllähän kahden tunnin ja kymmenen minuutin kestossa olisi ollut karsittavaa. Yleissivistyksen nimissä tämän kulttipätkän kuitenkin katsoi ihan mielellään.

Girls

Katsoin tässä alkuvuoden mittaan Girls-tv-sarjan neljä kautta (2012-). Katsomisessa kesti niinkin kauan, sillä sain nekjännen tuotantokauden kiinni puolivälissä ja jouduin seuraamaan sarjaa siitä edespäin vanhanaikaisesti jakson viikossa.

Girls on pitkälti pääosanäyttelijänsä, Lena Dunhamin, luomus. Ensimmäisellä kaudella hän oli usein paitsi käsikirjoittanut ja tuottanut, myös ohjannut jaksot. Sittemmin Dunham on antanut tilaa muillekin tekijöille. Dunhamin esittämä hahmo, Hannah, on selvästi myös sarjan päähenkilö, vaikka New Yorkiin sijoittuvassa Girlsissä on Sinkkuelämän tavoin keskiössä neljän "tytön" ryhmä. Joissain jaksoissa muita tyttöjä ei edes näytetä. Sarja viittaa kintaalla myös helposti syntyviin vertauksiin Sinkkuelämään (Sex And the City, 1998-2004). Yksi päähenkilöistä, impulsiivinen Jessa (Jemima Kirke) kuittaa, ettei ole edes tiennyt sarjan olemassa olosta.

Sinkkuelämää-leffan juliste Shoshin seinällä

Ja vaikka päähenkilö Hannah on kirjoittaja, ei hän todellakaan ole mikään Carrie Bradshaw. Hannah on kevyesti ylipainoinen, tatuoitu ja useimmiten köyhyysrajalla äidin ja isän suljettua rahahanat sarjan alussa. Lena Dunhamin selkeänä suunnitelmana on myös esitellä koko rahan edestä yleisölle tv:n valtavirrasta poikkeavaa vartaloaan: Hanna on alasti niin usein kuin mahdollista. Se on kieltämättä virkistävää, mutta joskus - kun Hannah esimerkiksi vastaa puhelimeen kesken pukeutumisen - alastomuus on turhankin ylikorostettua ja sarjan tapahtumien kannalta vailla merkitystä. Neljännellä kaudella nakuilun määrä onkin jo vähentynyt.

Sarjassa viehättää kulmikkaat hahmot, kuten Hannahin on-off-poikaystävä Adam (tuleva starwarsilainen, mahtava Adam Driver), joka sosiaalisesti täysin tökerön ulkokuoren alle piilottaa mitä herttaisimman luonteensa, tai Shoshanna (Zosia Mamet), vaaleanpunaista rakastava kiltti juutalaistyttö, jolla on raudanluja urasuunnitelma ja mitä kummallisimpia kampauksia. Jokainen hahmo osaa välillä olla täysi kusipää, mutta jokaisesta tulee silti esiin myös puolia, joille ei voi olla hurraamatta. Ehdottoman hyvin rakennettuja hahmoja siis.

Hahmot ovat pääosin vasta kaksikymppisiä, ja etsivät vasta paikkaansa yliopiston jälkeisessä maailmassa, jossa pitäisi jo päästä "oikeisiin töihin" tai toteuttaa unelmiaan ryhtymisestä laulajaksi tai kirjailijaksi. Paljon tuttuja fiiliksiä. Sarjaa ei myöskään pahenna huippuvierailijat, kuten Rita Wilson Marnien (Allison Williams) eli neljännen tytön, äitinä, Anthony Edwards Shoshannan isänä tai Felicity Jones, Richard E. Grant, Patty LuPone, Zachary Quinto, Chris O'Dowd...you get the picture. Viidettä kautta odotellessa...

...voi ottaa vaikka päikkärit.

Lontoo

Kävin Lontoossa Ä:n kanssa!

Kaupunki miellytti yhtä paljon kuin aiemmallakin kerralla ja sattumalta matkasta tuli yllättävän kirjallisuuspitoinen. 

Cranbourn Streetin ja Great Newport Streetin risteyksestä löytyi tämä Agatha Christien muistomerkki, jossa on rikoskirjailijan valaistu(!) rintakuva. Muistomerkin yläreunassa on muistutus Christien panoksesta Lontoon teatterielämälle - 63. vuottaan pyörivä murhamysteerinäytelmä "The Mousetrap". Alareunaa koristavat kirjojen selkämykset ja filminauha, jotka kuvaavat Christien laajaa tuotantoa ja siitä tehtyjä lukuisia sovituksia. Muistomerkin toisella puolella on lisäksi kuvattu Christien kuuluisimmat hahmot, Hercule Poirot ja neiti Marple.

Muita vastaan tulleita kirjallisia patsaita tai paikkoja olivat Paddingtonin juna-asemalla matkalaukkuineen odotteleva karhuherra Paddington (laituri 1), Tylypahkaan vievä laituri 9 1/4 King's Crossin asemalla, sekä Sherlock Holmes, joka seisoskelee Baker Streetin metroaseman edustalla Marylebone Roadilla. Tuli käytyä myös osoitteessa 221b Baker Street, jossa jo 25 vuotta on itseoikeutetusti sijainnut Sherlock Holmes -museo.

Vuonna 1815 rakennettuun taloon on luotu Holmesin ja tohtori Watsonin asuintalo, joka on täynnä aikakauden esineistöä, samoin kuin Arthur Conan Doylen tarinoihin liittyviä yksityiskohtia. Myös muutamia keskeisiä kohtauksia on lavastettu ihmiskokoisin nukein. Kapea ja autenttisen natiseva portaikko vie kerroksesta toiseen. Hauska oli myös yleisövessa, joka sekin oli tyyliltään hyvin viktoriaaninen.

Ai niin, muutama elokuvasijaintikin mahtui mukaan. Käytiin Ä:n toiveesta katselemassa Notting Hillin (1999) nurkkia ja tietenkin sitä puutarhan porttia, jonka yli Hugh Grant yrittää kiivetä, mutta epäonnistuessaan parkaisee "Whoopsidaisies".
Kävellessämme ensimmäisenä päivänä kohti hotelliamme huomasin myös oheisen tutunnäköisen kirjakaupan. Kappas, sehän paljastui Priden keskeiseksi kuvauspaikaksi. Sijatseepi Marchmont Streetillä, lähellä Russell Squaren metroasemaa.

Suosikkinähtävyydeksi nousi British Library. Kirjastoon johtaa komea takorautaportti, johon paikan nimi on moneen kertaan taottu. Kirjaston pihalla sijaitsee näyttävä Newtonia esittävä patsas, mutta se jää kuitenkin rakennuksen sisällä olevien aarteiden varjoon. Oli ostettava kirjaston kaupasta kangaskassi, johon kirjaston uskomattomat lukemat on kirjattu ylös.

British Libraryssa olisi ollut paraikaa maksullinen Magna Carta -näyttely, mutta meille riitti mainiosti pysyvä filateliakokoelma, josta löytyi suomalaisiakin postimerkkejä 1800-luvulta, sekä Sir John Ritblat -galleria, joka on täynnä kirjallisia aarteita. Näihin sisältyy lukuisia, uskomattoman yksityiskohtaisia ja kauniita käsintehtyjä uskonnollisia kirjoja, Beatlesin käsinkirjoitettuja sanoituksia, Jane Austenin matkakirjoituspöytä ja Anne Boleynin ja Henrik VIII:n yhteinen kirje - vain muutaman mainitakseni!

Tuliaisetkin menivät varsin kirja-aiheisiksi. Marchmont Streetiltä löytyi mahtava käytettyjen kirjojen kauppa Skoob Books, joka myi kirjojen kansista tehtyjä julisteita. Mukaan lähtivät näiden rakkaiden kirjojen julisteet, joista Teurastamo 5 pääsi itseoikeutetusti vessan oveen ja Siepparin komea karusellihevonen olohuoneeseen.

Lisäksi Skoobista mukaan lähti ihkaensimmäinen Holmes-romaani A Study in Scarlett (1887) ja vielä Heathrow'lla tuli käytettyä viimeiset punnat Caitlin Moranin tuoreimpaan. Näistä tullee lisää tarinaa tuonnempana.

K:n mielestä paras tuliainen oli tyhjennetty matkalaukku, johon saattoi kellahtaa nuuhkimaan Lontoon tuoksuja.

Downton Abbey

Päätin ihan sivistyksen ja ylimääräisen vapaa-ajan nimissä kokeilla katsoa Downton Abbeyä. Sille tielle jäin. Nyt on neljä kautta jouluspesiaaleineen eletty läpi. Melkein harmittaa, että ”löysin” sarjan vasta nyt, mutta toisaalta pidän mahdollisuudesta katsoa kerralla paljon. Viitoskausi tosiaan jäi tällä kertaa vielä odottamaan vuoroaan, kiitos pihiyteni, kirjaston tuhottoman pitkän varausjonon ja jalon pyrkimykseni olla lataamatta sisältöjä laittomasti. Kesäuusintojen paikka, Yle?

Historiallisena sarjana Downton Abbey jo lähtökohtaisesti sopii mieltymyksiini ja ajanjakso (1912-1920-luvun Englanti) on osoittautunut erityisen kiinnostavaksi. Downton seuraa tasapuolisesti niin alakerran palvelusväen kuin yläkerran herrasväen elämää aikana, jolloin luokkayhteiskunta elää vielä vahvana. Aiheeltaan se sivuaa siten Kazuo Ishiguron mahtavaa romaania Pitkän päivän iltaa (The Remains of the Day, 1989, suom. 1990). Sarja käynnistyy Titanicin uppoamisella, joka vie mukanaan Downton Abbeyn perijän. Tästä alkaa uuden perijän etsintä, sillä perimyssäännöt eivät suo kartanoa ja omaisuutta nykyisen omistajan, Sir Robert Granthamin (Hugh Bonneville) tyttärille Marylle, Edithille ja Sybilille. Uusi perijä, kaukainen serkku ja asianajaja Matthew Crawley äiteineen saapuu kylään ja alkaa varovainen tutustuminen puolin ja toisin.

Toista tuotantokautta leimaa ensimmäinen maailmansota, joka vaikuttaa konkreettisesti myös Downtonissa. Niin yläkerran kuin alakerran miesväkeä päätyy rintamalle ja myös perheen tyttäret Sybil ja Edith kunnostautuvat sairaanhoitajana ja maatalousapuna. Sota vaikuttaa yhteiskuntaan myös laajemmin: se toimii eräänlaisena rajapyykkinä vanhan ja uuden välillä. Vaikka sähkövalaistus ja puhelin onkin saatu Downtoniin jo ennen sotaa, on talon hovimestarilla, herra Carsonilla, ja keittäjällä, rouva Patmorella sulattelemista uusissa vekottimissa kuten sähkövatkaimessa, paahtimessa ja – hyvänen aika! – jääkaapissa. Vekottimien lisäksi muutos näkyy yhteiskunnassa. Vanha kunnon erottelu yläkerran ja alakerran väkeen alkaa repeillä viimeistään siinä vaiheessa, kun yksi Robertin tyttäristä valitsee irlantilaisen autonkuljettajan puolisokseen. Liikehdintää tapahtuu myös yleisen äänioikeuden saamiseksi naisille, ja palvelusväelle aukeaa uusia uramahdollisuuksia kaupungissa.

Sarjan toteutus on huippuluokkaa, mukaan lukien upea, historiallisten muotivirtausten mukaan vaihtuva puvustus ja tietenkin Downton Abbeyä esittävä Highcleren linna. Näyttelijätkin ovat ehdottoman vakuuttavia. Hugh Bonneville on tähän asti ollut minulle aina Notting Hillin (1999) Bernie, mutta nyt alkaa vaaka kääntyä Sir Granthamin puolelle. Vanhan kaartin tähdet Maggie Smith ja Shirley MacLaine eivät juuri esittelyä kaipaa. Sivuosissa vilahtaa Game of Thronesista (2011-) tuttuja naamoja, kuten GoT-suosikkini Ygritte eli Rose Leslie ja Jorah Mormont eli Iain Glen. Kolmannella kaudella sarjaan liittyy myös sukulaistyttö Rose, jonka esittäjä Lily James on paraikaa tekemässä kovaa uranousua esittämällä Tuhkimoa tuoreessa Cinderella: Tuhkimon tarina -elokuvassa (2015). Samaisessa leffassa nähdään muuten myös Downtonin keittiötyttö Daisy (Sophie McShera).

Tuotantoarvojen ja näyttelijätyön lisäksi Downtonissa loistaa Julian Fellowesin käsikirjoitus. Hahmot ovat täyteläisiä ja jopa ilkeimmistä juonittelijoista löytyy edes yksi inhimillinen puoli. Myös sankareiksi luettavilla hahmoilla on heikkoutensa ja jopa ilkeät puolensa. Kuten Sir Granthamin vävy toteaa ”I don’t believe in types, I believe in people” (kausi 4, jakso 7), hahmot, olivat he sitten yläluokkaa, palvelijoita tai siltä väliltä, ovat muutakin kuin heidän asemansa antaa ymmärtää. Vaikeissa ja ristiriitaisissa tilanteissa hahmot osoittavat kerrasta toiseen suurta ymmärrystä, mikä nykyajan katsojan näkökulmasta on toivottavaakin, mutta tavallaan joissain tilanteissa syö hahmojen historiallista uskottavuutta - mutta sen antaa hyvin helposti anteeksi. Sarja palkitsee myös uskollisen katsojansa viittaamalla jopa useampi tuotantokausi sitten tapahtuneisiin asioihin, kuten erääseenkin kylpysaippuaan tai sihteeriksi lähteneeseen palvelijaan tai Matthew’n suojelusamulettiin tai…

Jään tänne vääntelemään käsiäni ja odottamaan viidettä ja viimeiseksi ilmoitettua kuudetta kautta. Enkä muuten ole yksin faniudessani:

Naisena olemisen taito

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

Girls-tv-sarjan ja Patricia Arquetten pitämän Oscar-puheen innoittamiin silmiini osui Prisman tarjouspokkari, Caitlin Moranin Naisena olemisen taito (How to Be a Woman, 2011, suom. 2013). Kirja alkoi kotona poltella sen verran pöydänkulmalla, että oli tavoistani poiketen pakko keskeyttää luvussa ollut kirja ja lukea tämä ensin.

Takakannen teksti nimeää teoksen 2000-luvun feministiseksi manifestiksi ja teoksen nimikin kieltämättä viittaa johonkin kattavaan näkemykseen, mutta sellaiseksi en ainakaan täysin teosta mieltäisi. Moran käsittelee lukuisia naisia koskevia aiheita, kuten ulkonäköön liittyviä odotuksia - liittyivät ne sitten painoon, ikään tai karvoitukseen - seksismiä työpaikalla ja lasten saantia tai saamatta jättämistä. Moran nimittää itseään "ärhäkäksi feministiksi" ja kirjoittaa siltä pohjalta. Ennen kaikkea hän kuitenkin kirjoittaa omakohtaisesti ja kertakaikkisen hauskasti kasvamisestaan aikuiseksi naiseksi.

Moran on työväenoloista ponnistanut toimittaja, joka on kasvanut ylipainoisesta suurperheen esikoisesta naiseksi, äidiksi ja feministiksi 1980-2000-lukujen Englannissa. Kirja esittää siten valkoisen, länsimaisen naisen näkökulman, joten mitään universaalia naiseuden julistusta teoksesta ei edes kannata etsiä. Valkoisena, länsimaisena naislukijana Moranin kokemukset ja havainnot ovat tuttuja omakohtaisesti tai median kautta. Moran esittää myös hyviä pointteja ja etenkin median esittämässä maailmassa vallalla olevien epätasa-arvoisten seikkojen huomaamiseksi (s. 311):

Kuten olen jo sanonut, niin samalla tavalla kuin tietää, että on joutunut seksismin kohteeksi kysymällä "onko tämä kohteliasta vai ei?", voi selvittää, kohdistuuko naisiin misogyynistä yhteiskunnallista painetta tiedustelemalla tyynesti: "Tekevätkö miehet tätä samaa?"  

Jos miehet eivät tee, on varsin todennäköistä, että kyseessä on se, mistä me ärhäkät feministit käytämme ilmaisua "ihan täyttä paskaa".

Moran kannustaa olemaan välittämättä naiseuteen liittyvistä "ongelmista", ympäristön luomista kummallisista vaatimuksista, liittyivät ne sitten painoon, ihon sileyteen tai alusvaatteiden ja kenkien korkojen kokoon. Itse pahamaineista f-sanaa Moran kommentoi seuraavasti (s. 90):

Pitää surra suuresti naiskunnan puolesta, että "tyttövoima" on ollut viidenkymmenen vuoden aikana ainoa kilpailija feminismi-sanalle. Ajatellaanpa vaikka P. Diddyä, jolla on ollut neljä eri nimeä, ja hän on sentään vain yksi mies. [...] Haluan ottaa omaan käyttöön "ärhäkän feministin" samalla tavalla kuin musta yhteisö on taas ottanut omakseen sanan "nekru".

Naisena olemisen taito on virkistävä, hilpeä, rohkea, rehellinen ja ajatuksia herättävä kirja ja ansaitsee paikkansa kirjahyllyssäni.

Täällä ei taida olla kovin monta ajatusta hereillä.

Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Bongasin Jean-Paul Didierlaurentin esikoisromaanin Lukija aamujunassa (Le Liseus du 6h27, 2014, suom. 2015) arvostelun taannoin Hesarista, missä kiittävän arvion lisäksi huomioni kiinnitti romaanin päähenkilön työnkuva: makulointikoneen käyttäjä. Makuloitaviksi joutuvat kirjat, joille ei löydy ostajia. Ne jauhetaan takaisin selluloosaksi ja uusiokäytetään seuraavien kirjojen materiaalina. Tai kuten toiminta kuvataan romaanissa: "me olemme kustannusalalle sama kuin persreikä ruoansulatukselle, ei muuta!" (s. 14). Tuntui kutkuttavalta, että tällainen aihe ja vaihe kirjojen kiertokulusta oli nostettu esille romaanissa. Siksi tartuinkin teokseen, kun sen Bestseller-hyllyssä huomasin.

Kirjan päähenkilö, Guylain Vignolles, kammoaa työtään ja lukee työmatkallaan ääneen kirjojentappokoneen syövereistä pelastuneita irtosivuja kuin kuoleman kohdanneiden viimeisiä viestejä. Kirjojen ja tarinoiden rakastajalle demoninen makulointikone on kyltymätön vihollinen, jonka ruokkiminen kirjailijoiden hengentuotteilla on tuskallista.

Sitten Guylain löytää junan lattialta muistitikun, joka sisältää julkisen käymälän hoitajana toimivan naisen kertomuksia. Guylain ihastuu tarinoihin ja salaperäiseen naiseen, jota alkaa etsiä tarinoiden sisältämien vinkkien avulla. Samoihin aikoihin Guylainin lukijantaidot herättävät kanssamatkustajien huomion ja mies saa kutsun ensimmäiselle lukukeikalleen, jossa pääsee jakamaan tuhottujen kirjojen tarinoita.

Romaani on sinänsä suloinen aikuisten satu, jossa on eriskummallisia hahmoja aleksandriinein puhuvasta miehestä Guylaimin entiseen työtoveriin, joka etsii jalkojaan, jotka ovat joutuneet makulointikoneen jauhamiksi ja sittemmin erään puutarhakirjan uusiomateriaaliksi. Jotenkin en silti innostunut kirjasta niin paljoa kuin olisin olettanut. Erikummallisuudet tuntuivat jo käytetyiltä kikoilta, joiden kaltaisia on nähty etenkin ranskalaisissa Jean-Pierre Jeunet'n ja Michel Gondryn leffoissa. Osasyyllinen saattaa tosin olla myös kilpaileva teos, joka vei huomioni ja keskeytti hetkeksi Lukijan lukemisen.

K on muuten täysin syyllinen lavuaarin valtaamiseen. Lähes joka aamu.