Downton Abbey

Päätin ihan sivistyksen ja ylimääräisen vapaa-ajan nimissä kokeilla katsoa Downton Abbeyä. Sille tielle jäin. Nyt on neljä kautta jouluspesiaaleineen eletty läpi. Melkein harmittaa, että ”löysin” sarjan vasta nyt, mutta toisaalta pidän mahdollisuudesta katsoa kerralla paljon. Viitoskausi tosiaan jäi tällä kertaa vielä odottamaan vuoroaan, kiitos pihiyteni, kirjaston tuhottoman pitkän varausjonon ja jalon pyrkimykseni olla lataamatta sisältöjä laittomasti. Kesäuusintojen paikka, Yle?

Historiallisena sarjana Downton Abbey jo lähtökohtaisesti sopii mieltymyksiini ja ajanjakso (1912-1920-luvun Englanti) on osoittautunut erityisen kiinnostavaksi. Downton seuraa tasapuolisesti niin alakerran palvelusväen kuin yläkerran herrasväen elämää aikana, jolloin luokkayhteiskunta elää vielä vahvana. Aiheeltaan se sivuaa siten Kazuo Ishiguron mahtavaa romaania Pitkän päivän iltaa (The Remains of the Day, 1989, suom. 1990). Sarja käynnistyy Titanicin uppoamisella, joka vie mukanaan Downton Abbeyn perijän. Tästä alkaa uuden perijän etsintä, sillä perimyssäännöt eivät suo kartanoa ja omaisuutta nykyisen omistajan, Sir Robert Granthamin (Hugh Bonneville) tyttärille Marylle, Edithille ja Sybilille. Uusi perijä, kaukainen serkku ja asianajaja Matthew Crawley äiteineen saapuu kylään ja alkaa varovainen tutustuminen puolin ja toisin.

Toista tuotantokautta leimaa ensimmäinen maailmansota, joka vaikuttaa konkreettisesti myös Downtonissa. Niin yläkerran kuin alakerran miesväkeä päätyy rintamalle ja myös perheen tyttäret Sybil ja Edith kunnostautuvat sairaanhoitajana ja maatalousapuna. Sota vaikuttaa yhteiskuntaan myös laajemmin: se toimii eräänlaisena rajapyykkinä vanhan ja uuden välillä. Vaikka sähkövalaistus ja puhelin onkin saatu Downtoniin jo ennen sotaa, on talon hovimestarilla, herra Carsonilla, ja keittäjällä, rouva Patmorella sulattelemista uusissa vekottimissa kuten sähkövatkaimessa, paahtimessa ja – hyvänen aika! – jääkaapissa. Vekottimien lisäksi muutos näkyy yhteiskunnassa. Vanha kunnon erottelu yläkerran ja alakerran väkeen alkaa repeillä viimeistään siinä vaiheessa, kun yksi Robertin tyttäristä valitsee irlantilaisen autonkuljettajan puolisokseen. Liikehdintää tapahtuu myös yleisen äänioikeuden saamiseksi naisille, ja palvelusväelle aukeaa uusia uramahdollisuuksia kaupungissa.

Sarjan toteutus on huippuluokkaa, mukaan lukien upea, historiallisten muotivirtausten mukaan vaihtuva puvustus ja tietenkin Downton Abbeyä esittävä Highcleren linna. Näyttelijätkin ovat ehdottoman vakuuttavia. Hugh Bonneville on tähän asti ollut minulle aina Notting Hillin (1999) Bernie, mutta nyt alkaa vaaka kääntyä Sir Granthamin puolelle. Vanhan kaartin tähdet Maggie Smith ja Shirley MacLaine eivät juuri esittelyä kaipaa. Sivuosissa vilahtaa Game of Thronesista (2011-) tuttuja naamoja, kuten GoT-suosikkini Ygritte eli Rose Leslie ja Jorah Mormont eli Iain Glen. Kolmannella kaudella sarjaan liittyy myös sukulaistyttö Rose, jonka esittäjä Lily James on paraikaa tekemässä kovaa uranousua esittämällä Tuhkimoa tuoreessa Cinderella: Tuhkimon tarina -elokuvassa (2015). Samaisessa leffassa nähdään muuten myös Downtonin keittiötyttö Daisy (Sophie McShera).

Tuotantoarvojen ja näyttelijätyön lisäksi Downtonissa loistaa Julian Fellowesin käsikirjoitus. Hahmot ovat täyteläisiä ja jopa ilkeimmistä juonittelijoista löytyy edes yksi inhimillinen puoli. Myös sankareiksi luettavilla hahmoilla on heikkoutensa ja jopa ilkeät puolensa. Kuten Sir Granthamin vävy toteaa ”I don’t believe in types, I believe in people” (kausi 4, jakso 7), hahmot, olivat he sitten yläluokkaa, palvelijoita tai siltä väliltä, ovat muutakin kuin heidän asemansa antaa ymmärtää. Vaikeissa ja ristiriitaisissa tilanteissa hahmot osoittavat kerrasta toiseen suurta ymmärrystä, mikä nykyajan katsojan näkökulmasta on toivottavaakin, mutta tavallaan joissain tilanteissa syö hahmojen historiallista uskottavuutta - mutta sen antaa hyvin helposti anteeksi. Sarja palkitsee myös uskollisen katsojansa viittaamalla jopa useampi tuotantokausi sitten tapahtuneisiin asioihin, kuten erääseenkin kylpysaippuaan tai sihteeriksi lähteneeseen palvelijaan tai Matthew’n suojelusamulettiin tai…

Jään tänne vääntelemään käsiäni ja odottamaan viidettä ja viimeiseksi ilmoitettua kuudetta kautta. Enkä muuten ole yksin faniudessani: