How to Build a Girl

Caitlin Moran: How to Build a Girl

Taannoiselta Lontoon matkalta tosiaan tarttui mukaan pari kirjaakin. Ensimmäisenä luin niistä Caitlin Moranin tuoreimman teoksen, romaanin nimeltään How to Build a Girl (2014), joka ilmestyi viime kuussa myös suomeksi nimellä Näin minusta tuli tyttö. Moranin Naisena olemisen taito oli sen verran mahtava, että en malttanut odotella tämän uutuuden lukemista sen pidempään. 

How to Build a Girl on fiktiota, mutta täsmää monin osin Moranin omaan elämään. Päähenkilö Johanna Morigan tulee wolverhamptonilaisesta työväenluokkaisesta hippisuurperheestä, on ylipainoinen kirjatoukka, ryhtyy 1990-luvun alussa 17-vuotiaana musiikkilehden toimittajaksi ja elää samalla villiä rock’n’roll-nuoruutta – kuten tunnetusti Moran itsekin. Fiktio sallii Moranin kuitenkin värittää ja kasvattaa tositarinoita ja lainata niitä myös kavereiltaan.

How to Build a Girlissä on samanlainen feministinen pohjavire kuin Naisena olemisen taidossa. Johanna luo itsestään hahmon, Dolly Wilden, joka käyttäytyy miten haluaa, unohtaen typerät sukupuoleen liittyvät oletukset. Miehisessä musiikkimaailmassa vastaan tulee tosin yllättäviäkin seikkoja liittyen naisena olemiseen, kuten ensimmäinen keikka osoittaa (s. 129):”

'Rock music needs very supportive bras,’ I note – holding onto my bosoms as I leap up and down, doggedly. This is something the music press had never mentioned. They have so little guidance for girls.

Rehvakkaan, kyynisen ja seksuaalisesti vapautuneen roolin vetäminen syö pidemmän päälle kuitenkin Johannan todellista minää: innostujaa, optimistia, romantikkoa ja avointa musikaalifania.

Romaanissa nousee vahvasti esille myös Johannan työväenluokkainen tausta. Perhe kituuttaa kunnan sosiaaliavustuksilla ja pelkää tukien karsimista. Musiikin avulla Johanna saa ensi kerran mahdollisuuden olla ylpeä taustastaan (s. 88):

I finally understand what my father says when he says, ’I am the bastard son of Brendan Behan – and you will bow down to me.’ The working classes do things differently. I can hear it. I can see that we are not wrong. We are not just poor people who have not yet evolved into something else – ie: people with money. We are something else – just as we are. The working classes do it differently. We are the next thing. We power popular culture – just as, before, we powered the Industrial Revolution. The past is theirs, but the future’s mine.

Työväenluokkaisuus ja nuori ikä tuovat tiettyjä ongelmia. Mitä tehdä, kun kaikki hienot sanat, joita musiikkikriitikot tuntuvat rakastavan, on opittu kirjoista, eikä niitä ole kuullut koskaan kenenkään suusta (s. 289)?

Quietly, in the back of my head, I am scared that these golden children might turn the conversation to the clever things I have not yet read in the library […] I’ve read Rimbaud, yes – but I’m still not sure how you pronounce his name – surely it can’t be Rambo? But if it is, I’ve got fifty Sylvester Stallone jokes ready to go.

Kuten ehkä jo näistä itseäni naurattaneista katkelmista on käynyt ilmi, huumoriaan ja sanavalmiuttaan Johanna ei kadota missään vaiheessa – edes viilleltyään käsivarttaan heikoimmalla hetkellään (s. 316, 319): 

’NWA?’ he says, staring, incredulous. I look at the arm again. Yes. The cuts appear to form the letters ’NWA’. I look like the world’s maddest Niggas With Attitude fan. 'I had a self-harming accident!’ I say. ‘It’s not a statement – it’s a typo! Razors are very hard to spell with!’

I borrow Krissi’s NWA albums, and learn the whole rap from ‘Fuck Tha Police’ – just in case someone should ever see tha scar on my arm, and quiz me, on my devotion.

Aa, koko teksti on näköjään yhtä lainausta, mutta siitä pääteltäköön, että kyseessä oli hykerryttävän hyvä kirja. Ja jätin vielä säädyllisyyden nimissä ne mehukkaimmat ja roisimmat osat pois! Vapauttavaa, hillitöntä ja koskettavaa luettavaa. Lisää tätä, kiitos. Loppuun vielä yksi. "Brass in Pocket" -biisi ei ole enää entisellään Johannan humalatilassa tulkitseman sanoituksen jälkeen (s. 318):

I explain that I am Chrissie Hynde, and that I have brass in pocket, and that I’m going to make him notice by ’gonna using’ my 1) arms 2) legs 3) staah 4) stansta 5) fingers 6) mah mah mah magernation. Result = giffertoome

gonna use my paws

gonna use my teeth

gonna use my kewtness