Pride

Pride (2014) olisi pyörinyt jo lokakuussa Aucklandissa, mutta tuolloin päädyttiin katsomaan Fury. Nyt tuli sopiva sauma tsekata tämä, ja kyllä kannatti. Britit osaavat nämä vakaviakin aiheita sisältävät komediat, jotka ovat hauskoja ja koskettavia olematta piinallisen siirappisia.

Matthew Warchusin ohjaama elokuva sijoittuu 1980-luvun Lontoon homopiireihin. Toisin kuin monissa muissa viime vuosina ilmestyneissä 80-luvun homokuvauksissa (mm. John Irvingin Minä olen monta (In One Person, 2012, suom. 2013), HBO:n tv-elokuva The Normal Heart (2014) ja Jonas Gardellin trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (Torka aldrig tårar utan handskar, 2012-2013, suom. 2013-2014) ja siitä tehty tv-sarja (2012), Pridessa pääosaan ei nouse tuhoaan niittävä AIDS vaan vähemmistön ihmisoikeudet ja solidaarisuus eri vähemmistöjen välillä yhteiseksi hyväksi.

Jälleen kerran tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo homo- ja lesboryhmästä, joka päättää vuonna 1984 alkaa kerätä avustuksia lakkoileville kaivostyöläisille, joita media ja poliisit kohtelevat kutakuinkin samalla lailla kuin seksuaalivähemmistöjä. Luonnollisesti leffa repii huumoria jöröjen pohjoisten kaivosmiesten ja räiskyvien avustajiensa kohtaamisesta - ja hyvin repiikin. Huikeita kohtauksia ovat muun muassa kaivosmiesten edustajan (Paddy Considine) puhe homobaarin lavalla ja pehmennetyllä ja vaalennetulla takatukkakuontalolla varustetun Dominic Westin (The Wiren McNulty!) tanssitaidonnäyte kaivosmiesten liittotalolla.

Sinänsä ei ole edes väliä, miten paikkansapitäviä nämä leffan yksityiskohdat ovat. Hienointa oikeastaan on, että tosielämässä näm sorretut ryhmät todella auttoivat toisiaan, ensin homot ja lesbot tukemalla lakkoilijoita, seuraavana vuonna jo töihin palanneet kaivosmiehet marssimalla Pride-kulkueen kärjessä. Lisäksi kaivosmiesten liiton tuella seksuaalivähemmistöjen tasa-arvon ajaminen nostettiin osaksi työväenpuolueen virallista ohjelmaa.

Yhtään ei toki haitannut, että elokuva oli myös puolillaan brittinäyttelijöiden kermaa. Mukana olivat mm. konkarit Imelda Staunton ja Bill Nighy sekä Uudessa Sherlockissa lähtemättömän vaikutuksen Moriartyna tehnyt Andrew Scott.

K tulkitsee ylpeyttä.

Koskemattomat

Katsoin viimein muutaman vuoden takaisen ranskalaisen hittileffan Koskemattomat (Intouchables, 2011). Tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo rikkaasta neliraajahalvaantuneesta Philippestä, joka palkkaa avustajakseen Drissin, maahanmuuttajataustaisen pikkurikollisen. Turhaa, sievistelevää myötätuntoa vailla oleva Driss tuo Philippen elämään uutta eloa ja uskallusta ja samalla Driss pääsee pois kovilta kaduilta.

Tuttu Eliza Doolittle -variaatiohan Driss on, mutta toimii siitä huolimatta tai juuri sen takia. Drissiä esittävä Omar Sy on vastustamaton luonnonlapsimaisena suurperheen ottolapsena, joka tosin loppujen lopuksi esitetään ehkä turhankin siloiteltuna ja kilttinä kansalaisena, jonka vankeustuomio kuitataan nopealla maininnalla. Myös muut Philippen alaiset olivat hahmoina mainioita ja oikeastaan ilahduttavan avoimia Drissiä kohtaan.

Oli virkistävää katsoa pitkästä aikaa ranskalaista elokuvaa. Jokaisen näyttelijän naama ei ollut vielä puhkikulunut kaikenmaailman tv-sarjoissa ja leffoissa, kuten tuppaa jenkkiohjelmien kanssa käymään. Ja kun tuttu naama ei heti yhdisty aiempaan rooliin, pitää koko ajan olla tarkistamassa IMDb:tä. Koskemattomien aikana ei todellakaan ollut tätä tarvetta. Sen sijaan oli hassua bongata Drissin ottoäidin keittiöstä tutunnäköisiä elintarvikkeita - nekin ovat käyneet Lidlissä!

Tositapahtumiin perustuvissa elokuvissa diggaan, jos lopussa vilautetaan todellisia henkilöitä tarinan takaa. Voi ajatella, että tarina edes hipoo tositapahtumia ja että tosielämän henkilöt ovat antaneet jonkin sortin hyväksynnän tarinalle. Koskemattomat ei tuota pettymystä - lopussa paitsi kerrotaan henkilöiden myöhemmistä vaiheista, myös näytetään tosielämän Philippe ja Driss eli Philippe Pozzo di Borgo ja Abdel Sellou.

Elokuva oli muutenkin teemoistaan huolimatta todellinen hyvän mielen leffa, ei voi muuta kuin suositella.

K:ta ei kiinnostanut niinkään leffa, vaan Blu-Ray-soitin, joka on yksi K:n arkkivihollisista ja jota tulee valvoa silmä kovana.

Fillarijengi

Huh, vuoden paras leffa! No, tässä vaiheessa vuotta ehkä hieman harkitsematon heitto, mutta Fillarijengi (Breaking Away, 1979) kolahti ja kovaa.

Leffan on ohjannut myös Steve McQueen (tämä, ei tämä) -klassikko Bullittin (1968) ohjannut Peter Yates. Pääosassa on sittemmin tuntemattomuuteen vajonnut Dennis Christopher. Sivuosissa ovat nuoret Dennis Quaid, Daniel Stern (Yksin kotona -leffojen Marv!) ja Jackie Earle Haley.

Ja miksikö kolahti? Ensiksi on mainittava subjektiiviset syyt: suomenkielisen nimen paljastama aihe, pyöräily, ja tapahtumapaikka, B-town eli Bloomington, Indiana. Fillarointi on parasta mitä tiedän ja Indianassa on tullut vietettyä nuoruusvuosi. Sinänsähän leffa on tuttuakin tutumpi underdog-tarina, mutta mukaan on saatu ujutettua nuoruuden kipuilua, luokkatietoisuutta, kiinnostavaa paikallishistoriaa ja -kuvausta, suorastaan absurdia huumoria sekä kunnon annos italialaista kulttuuria keskellä keskilänttä. Ja tietysti sitä tärkeintä, pyöräilyä.

High schoolista valmistuneet kaverukset eivät tiedä, mitä tehdä elämällään. Aikaa vietetään vanhan kaivoksen uimapaikalla ja irvailemalla yliopisto-opiskelijoille. Poikien isät ovat olleet kaivosmiehiä ennen kaivoksen sulkemista ja vastakkainasettelu poikien ja varakkaista perheistä tulevien yliopisto-opiskelijoiden välillä on valmis. Dave (Christopher) on saanut italialaisen polkupyörän ja hurahtanut Italiaan ja italialaiseen pyöräilyyn siinä määrin, että isä on valmis repimään pelihousunsa ja esiintyminen italialaisena vaihto-opiskelijana menee täydestä ihanaan yliopistotyttöön, joka tietysti seurustelee yliopiston pyöräilyjoukkueen jäsenen kanssa. Lopullinen yhteenotto yliopistolaisten ja hakkaajiksi kutsuttujen kaivosmiesten poikien välillä käydään luonnollisesti fillarin selässä Little 500 -kisassa, joka on todellinen pyöräilykilpailu Bloomingtonissa.

Kuulostaa ehkä vieläkin tylsältä urheiluleffalta, mutta lupaan, että leffa on oikeasti paljon enemmän. Esimerkiksi kohtaus, jossa Daven isä kertoo olleensa hakkaamassa yliopistorakennusten kiviä, ja sitten tulleensa tuon yliopistomaailman ylenkatsomaksi on pienimuotoisuudessaan tavattoman koskettava. Ohjaajan Bullitt-tausta näkyy vahvimmin kohtauksessa, jossa Dave polkee motarilla rekan imussa ja saa rekkakuskin kiihdyttämään itselleen sakkolapun. Pienellä budjetilla toteutettu Fillarijengi palkittiin muuten myös parhaan käsikirjoituksen Oscarilla.

Käen kutsu

Robert Galbraith: Käen kutsu

 Yllätin itseni lukemalla jo toisen dekkarin puolen vuoden sisällä. Tällä kertaa luin Robert Galbraith -nimellä ensimmäisen dekkarinsa julkaisseen J. K. Rowlingin Käen kutsun (The Cuckoo's Calling, 2013). Kaukana ollaan Potterien taianomaisesta maailmasta, vaikka myös Pottereissa liikutaan paikoitellen Lontoossa, jonne Käen kutsu sijoittuu.

Kirja aloittaa sarjan yksityisetsivä Cormoran Strikesta ja sarjaan onkin jo ilmestynyt jatko-osa Silkkiäistoukka (The Silk Worm, 2014). Strike on kudelma melkoisen kuluneista genren kliseistä: toisen jalkansa menettänyt entinen sotilas, toimistossaan asuva ja veloissa rypevä, viinaan menevä ja ongelmainen naissuhteissaan (joka tietenkin johtuu omasta äitisuhteesta). Avukseen Strike saa vuokrafirman välittämän sihteerin, kiltin tytön Robinin. Tutkittavakseen he saavat parvekkeelta kuolemaansa pudonneen huippumallin tapauksen. Poliisi on todennut tapauksen itsemurhaksi, mutta uhrin veli epäilee murhaa. Klassista dekkarikauraa siis tämäkin.

Ongelmaksi koin, etteivät teoksen hahmot olleet kovin kiinnostavia, ja tutkittavasta tapauksestakin alkoi paljastua jännittäviä piirteitä vasta kirjan viimeisellä kolmanneksella. Myös Striken hahmo alkoi loppua kohden saada hieman syvyyttä ja jopa huumoria itseensä. Sen sijaan Robin hunajanvärisine hiuksineen oli harvinaisen banaali hahmo alusta loppuun. Eihän Harry Potterkaan mikään räiskyvä persoona ollut, mutta taustatukena hänellä sentään oli hevoskotkia, ankeuttajia ja anteeksiantamattomia kirouksia. 
Ripaus taikaa vaikkapa lisäjännityksen tai Robinin elävämmän persoonallisuuden muodossa - ja ehkä jossain määrin hieman koherentimpi päätös - olisi ollut paikallaan.

Luin kirjan muuten Miki-muodossa eli poikittain luettavana minikirjana, joka on painettu ns. raamattupaperille, jolloin yli tuhatsivuisestakin kirjasta saa alle kaksisenttisen paksuudeltaan. Näppäränkokoinen ja oikeasti taskuun mahtuva, mutta paperin ohuus tekee toisaalta kirjasta melko huonosti käyttöä kestävän. Ei siis ehkä kirjastoille sopiva formaatti. Kokoa tulee kyllä ikävä Käen kutsua seurannutta järkälettä kanniskellessa.

Boyhood

Malaysia Airlines olisi tuossa taannoin jo tarjonnut mahdollisuuden Boyhoodin katsomiseen yläilmoissa, mutta syystä tai toisesta päätin kuitenkin säästää kokemuksen leffateatteriin. Leffateatterin ja oman aikataulun sovittaminen yhteen osoittautui kovin hankalaksi, mutta onneksi jouluvapaat tarjosivat viimein mahdollisuuden tämän lähes kolmetuntisen ”pätkän” katsomiseen.

Boyhood (2014 – vai pitäisikö sanoa 2004–2014) on ohjaaja Richard Linklaterin tuorein elokuva, jonka tekeminen todellakin alkoi jo vuonna 2004. Nimensä mukaisesti elokuva seuraa erään pojan lapsuusvuosia, 6-vuotiaasta aina collegen alkuun. Elokuvaa kuvattiin muutaman päivän ajan kunakin vuonna, kahdentoista vuoden ajan. Tänä aikana elokuvan päätähti, Eller Coltrane, kasvoi itsekin aikuiseksi. Ajan kuluminen näkyy myös pojan vanhempia esittävissä Ethan Hawkessa ja Patricia Arquettessa. Roolituksesta onkin heti ensimmäiseksi annettava pisteet: näyttelijät ovat uskaltaneet paljastaa vanhenemisensa niin kasvoillaan kuin vyötäröllään. Vajaassa kolmessa tunnissa kahdentoista vuoden vanheneminen ei tapahdu vaivihkaa ja huomaamatta. Eniten muutos tietysti näkyy elokuvan nuorissa, Masonia esittävässä Coltranessa ja tämän siskoa esittävässä Lorelei Linklaterissa, ohjaajan tyttäressä.

Boyhoodissa ei sinällään ole sen kummempaa juonta, vaikka mukaan mahtuu äidin väkivaltaiseksikin äityvä toinen avioliitto. Pääsääntöisesti leffa kuitenkin seuraa Masonin kasvua, jota värittävät useat muutot ympäri Texasia, suhde äitiin, siskoon ja isään, joka haluaa säilyttää läheiset välit lapsiinsa etävanhemmuudesta ja muutamasta Alaskassa vietetystä pakoiluvuodesta huolimatta. Kaverit ja leikit vaihtuvat vuosien kuluessa, tytöt alkavat kiinnostaa ja ensimmäiset sydänsurut koetaan. Kutkuttavasti myös 2000-luku vilahtelee leffan taustalla. Leffa alkaa Coldplayn Yellow'lla, ja matkan varrella soi mm. Foo Fightersin vuoden 2007 Let It Die ja Gotyen vuoden 2011 Somebody That I Used to Know. Läpälliset kännykät vaihtuvat iPhoneihin. Musiikin ja tekniikan lisäksi leffaan on sisällytetty myös todellisia historian hetkiä, kuten Obaman vuoden 2008 vaalikampanja ja kuudennen Harry Potter -kirjan julkaisu. Vuonna 2015 voi kaiholla katsella kymmenen vuoden takaista kirjakulttuuria, jossa romaanin julkistus kerää huiman jonon ja oheistapahtuman kirjakaupan ulkopuolelle. Leffa sisältää myös enteellisen pohdinnan seitsemännen Tähtien sota -elokuvan tekemisestä...

Leffa toimii nimen omaan sen kevyen juonen ja todellisen ajallisen ulottuvuuden takia. Tarinassa on todellisen elämän tuntua, ja katsojana pystyin suorastaan itsekkäästi Masonin tarinan ohella fiilistelemään omia muistojani tuolta leffan kuvaamalta ajanjaksolta, vaikka olenkin vuosikymmenen Masonia vanhempi. Boyhood nousee ehdottomasti Linklaterin parhaimmistoon Rakkautta ennen... -leffojen seuraan. Tykkään!

K:n boyhood

Ihmeellinen on elämä / The Greatest Gift

Philip van Doren Stern: "The Greatest Gift" (teoksessa No, But I Saw the Movie, ed. David Wheeler

Jo vuosien ajan Frank Capran ohjaama melodraama Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life, 1946) on kuulunut joulun vakio-ohjelmistooni. Yle näyttää leffan usein joko hieman ennen joulua, tai ainakin parin viime vuoden ajan se on tullut joulupäivänä. Tänä vuonna innostuin lukemaan uudestaan tarinan, johon yli kaksituntinen elokuva perustuu. Tarina löytyy jo aiemmin esittelemästäni kirjasta No, But I Saw the Movie.

Kymmensivuinen, "The Greatest Gift" -niminen joulusatu oli alun perin kirjailija-historioitsija Philip van Doren Sternin ystävilleen lähettämä joulutervehdys. Elokuva on ponnistanut kauas ja lavealle, mutta kyllä versiot vielä samaksi tarinaksi tunnistaa. Päähenkilö George (sadussa Pratt, elokuvassa Bailey, James Stewartin esittämänä) on ajautunut epätoivoon ja sillaankaiteeseen nojaten toivoo, ettei olisi syntynytkään. Sillalle ilmestyy mies, joka toteuttaa Georgen toiveen, ja George saa nähdä, mitä kotikaupungin ihmisille olisi käynyt, jos häntä ei olisi ollut olemassa.

Siinä missä satu alkaa sillalta, elokuva käyttää yli tunnin Georgen edeltävien vaiheiden kuvaukseen. Tätä vasten toiveen myötä paljastuvat muutokset kotikaupungissa osuvat katsojan tunteisiin täysillä. Molemmissa versioissa selviää muun muassa, että ilman Georgea vaimolle olisi käynyt huonosti ja pikkuveli olisi hukkunut. Leffassa tosin vaimo olisi jäänyt vanhaksipiiaksi onnettoman avioliiton sijasta ja veli on pikkupoika teini-ikäisen sijasta. Lisäksi pelastamisen seurauksena George menettää kuulonsa toisesta korvastaan ja on siten epäkelpo armeijaan. Elokuvassa George pelastaa myös paikallisen apteekkarin vankilalta ja koko kaupungin muuttumisen ilkeän pankkiirin omistamaksi uhkapelikeskukseksi. Suuremman roolin saa myös toiveen toteuttava mies sillalla. Mies on itsensä Jumalan lähettämä siivetön enkeli Clarence (mainio Henry Travers), joka pelastamalla Georgen saattaa viimein ansaita siipensä. Elokuvan George Bailey ei vain ole pettynyt elämäänsä kuten sadun George Pratt, vaan kateissa on myös 8000 dollaria ja perheyritys sitä myöten kaatumassa.

Ihmeellinen on elämä on jouluisessa loppuhuipennuksessaan valtavan sentimentaalinen, mutta juuri siksi sopiva jouluun korostaessaan yhteiselon tärkeyttä ja sen positiivista vaikutusta toisiimme. Myös "The Greatest Gift" päättyy onnellisesti, vaikka jääkin tunnelataukseltaan paljon laimeammaksi. Lisäksi se sisältää jopa hieman karmaisevan vihjauksen siitä, että Georgen unenomainen syntymättömyyskokemus olisi jättänyt jälkensä myös todelliseen maailmaan.

Loppuun vielä elokuvan viimeiset 9 minuuttia. "Every time a bell rings..." Spoiler & tear alert!

Kaikki isäni hotellit

John Irving: Kaikki isäni hotellit (1981)

Oho, luin kirjan! Eikä mennyt kuin 4,5 kuukautta. No, välissä tuli ehkä luettua muutakin, mutta kuten kuvasta näkyy, aloittaessa oli vielä rantakelit... Tätä ennen tosin tämä Irving ehti lojua kirjahyllyssä omaa vuoroaan odottelemassa vuoden tai pari. Kaikki isäni hotellit (Hotel New Hampshire, 1981) on Irvingin viides romaani ja kertoo Berryn viisilapsisesta perheestä, joka ryhtyy hotellinpitäjäksi.

John Irving on yksi suosikkejani ja Ystäväni Owen Meany (A Prayer for Owen Meany, 1989) top-viitosessani. Toisaalta suitsutukseni ei ole täysin varauksetonta, sillä Välisarjan avioliitosta (The 158-Pound Marriage, 1974, suom. 1984) en juurikaan välittänyt. Syystä tai toisesta myöskään Kaikki isäni hotellit ei oikein onnistunut nappaamaan. En tiedä, oliko syynä osittain pitkäksi venähtänyt lukuaika, korkeat odotukset, planeettojen sijainti vai lukijan oma päänsisäinen tilanne.

Teos on täynnä Irvingin kirjasta toiseen toistuvia vakioelementtejä - kirjailijahahmo, homoseksuaali, karhu, Wien... - vain painille ei ollut sijaa hotellimaailmassa. Jotenkin niistä ja kirjan tarinasta ei vain tuntunut muodostuvan yhtä vaikuttavaa tai liikuttavaa kokonaisuutta kuin vaikka Oman elämänsä sankarista (The Cider House Rules, 1985), Owen Meanystä tai tuoreimmista romaaneista Viimeinen yö Twisted Riverillä (Last Night in Twisted River, 2009, suom. 2010) ja Minä olen monta (In One Person, 2012, suom. 2013).

Kirjan tarina on täynnä surua ja kuolemaa. Tapaturmaisesti ja oman käden kautta lähteviä perheenjäseniä, terrori-isku, raiskaus ja insesti, joita teoksessa käsitellään kovin kevytmielisesti ja oikeastaan kovin pintapuolisesti. Loppua kohden, kolmanteen hotelliin tultaessa ja sisarusten aikuistuttua aloin pitää kirjasta enemmän. Hahmoista karhupukuun piiloutuva ja siitä viimein vapautuva Susie oli hahmona ehdottoman valloittava. Susiesta huolimatta Irving-suosikkeihin tämä kirja ei kuitenkaan tule nousemaan.

K:n asema suosikkina sen sijaan on melko vakaalla pohjalla.