Lasten planeetta & Poissa päiväjärjestyksestä

Ajauduin yllättäen tilanteeseen, jossa sekä lukemani että kuuntelemani kirja eivät oikein innostaneet. Kumpaakaan en sallinut itseni jättää kesken, joten välttelin niitä ja vetkuttelin kumpaakin vain omaksi harmikseni. Yllättävän tilanteesta teki se, etten osannut odottaa teosten ärsyttävän minua siinä määrin kuin ne ärsyttivät. Kirjailijoinakin olivat kuitenkin yksi suosikeistani, Knausgård, sekä Riikka Pulkkinen, jonka teosten parissa olen vähintäänkin viihtynyt.

Riikka Pulkkinen:
Lasten planeetta

Pulkkisen teoksessa Lasten planeetta (2018) tosin osan syystä saa niskoilleen kirjan lukija, joka ei jotenkin kerta kaikkiaan sytyttänyt. Tai vähintäänkin hän lukutyylillään korosti kirjan päähenkilön ärsyttävyyttä, mikä vaikutti koko teokseen. Kirja kuvaa naista, Fredrikaa, joka eroaa pienen lapsensa isästä. Takaumakertomuksessa päsmäröivä Fredrika auttaa psykoosiin ajautunutta siskoaan saamaan apua. 

Sinänsä kirjan aihe on mielenkiintoinen: parin sovinnollinen ero, syyllisyys erosta lapsen vuoksi ja erosta toipuminen. Mutta kuten sanottu, päähenkilö on hieman raskas ihminen makuuni. Hän päsmäröi sisartaan ja hän päsmäröi myös äitiydessään ja isän suhteessa lapseensa. En kerta kaikkiaan jaksa sellaisia hahmoja. Pätijöitä ja tosikkoja on jo tosielämässä riittävästi, pysykööt poissa fiktioistani.

Karl Ove Knasgård:
Poissa päiväjärjestyksestä

Knausgårdin esikoisteos Poissa päiväjärjestyksestä (Ute av verden, 1998, suom. 2018) on juuri sitä: loistavan kirjailijan ensimmäinen tekele, johon on tungettu vähän kaikkea, jotta varmasti ei jää yhtäkään ideaa käyttämättä. Kirjassa on myös vastenmielinen aihe, lapsen hyväksikäyttö. Eikä mitenkään ulkokultaisesti kuvattuna, vaan hyväksikäyttäjän itsensä kuvaamana ja hekumoimana. Paikoitellen tämän lukeminen oli hyvin vaikeaa.

Osittain tarina liippaa hyvinkin läheltä Knasun omaa elämää ja etenkin Taisteluni 4:n tapahtumia Pohjois-Norjassa, jossa hän toimi yhden vuoden opettajana. Poissa päiväjärjestyksestä -romaanin päähenkilö on Henrik Vankel, joka päätyy samalla lailla opettajaksi pohjoiseen jonkinlaisen välivuoden verukkeella. Henrikillä on pientä värinää yläkerran naapurinsa ja kollegansa kanssa, mutta vielä hanakammin hän iskee silmänsä 12-vuotiaaseen oppilaaseensa Miriamiin. Miriam tuntee lapsekasta ihastumista myös opettajaansa,  mutta selvää on, että tyttö vikisee ja Henrik vie aina sänkyyn asti.

Tiiliskiviromaanissa siirrytään pohjoisesta pois maantieteellisesti ja ajallisestikin, kun Knausgård siirtyy kertaamaan Henrikin vanhempien kohtaamista ja päätymistä yhteen ja lopulta eroon. Myös vanhemmissa on selvästi jo samoja piirteitä kuin Taisteluni-kirjoissa esiintyvissä Knasun vanhemmissa. Vanhempien taustoituksen jälkeen kuvaillaan nuoren Henrikin kouluvuosia ja pohjoisesta palaamisen jälkeistä oleilua vanhassa kotikaupungissa. Loppupuolella sukelletaan myös Henrikin absurdiin uneen, jossa kerronta vaihtuu vinksahtaneeseen sinä-muotoon ja jossa maailma on aavistuksen vinksallaan muutenkin: tietokirjoista sinulle paljastuu, että Immanuel Kant onkin ollut lääkäri, Alexandrian kirjasto ei olekaan palanut ja Dante on ollut julma poliitikko.

Haparoivalta romaanissa tuntuu sen nimen toistaminen useaan otteeseen kirjan aikana. Muuten vain vastakarvaan hankaa se, että minkäänlaista moraalista hyvitystä tai ratkaisua ei kirjan loppu tarjoa - suorastaan päinvastoin. Kirjaa on siten turha koettaa lukea myöskään Henrikin hairahtumisena ja sen jälkeisenä taipaleena kohti parannusta tai anteeksiantoa. Inha nihkeys ei päästä irti. Voi Knasu, minkä teit.