Oscar-gaala lähestyy vääjäämättä, joten loppukiri on menossa ehdokasleffojen katselussa. Vuorossa oli The Big Short (2015), joka on rakennuspalikoiltaan vähintäänkin poikkeuksellinen. Kyseessä on vuoden 2008 maailmanlaajuisen talouskriisin taustoja valottava tositapahtumiin pohjaava (kukapa olisi arvannut) leffa, joka koostuu uutis- ja viihdekatkelmista, omina itsenään esiintyvistä julkkiksista (mm. Anthony Bourdain ja Selena Gomez) selittämässä sijoitusmaailman termejä ja näyttelijöistä, jotka toisinaan kääntyvät puhuttelemaan kameraa. Elokuvan on ohjannut pöhköjä Will Ferrell -komedioita tätä ennen ohjannut Adam McKay. Nyt mies on ehdokkaana parhaaksi ohjaajaksi. Ihan hyvä urakehitys siis. Leffa on kerännyt ehdokkuudet myös parhaasta elokuvasta, Christian Balen sivuosaroolista, leikkauksesta sekä Michael Lewisin tietokirjaan pohjautuvasta käsikirjoituksesta.
Leffa kuvaa jossain määrin toisistaan tietämättömiä porukoita, jotka alkavat aavistella pahaa, kun huonolaatuisista, parhaimmillaan koiran nimiin otetuista asuntolainoista koostuvia joukkovelkakirjoja luokitellaan AAA-laatuisiksi ja kaupitellaan luotettavina sijoituksina. Kärylle päässeet tahot, kuten Balen esittämä eksentrinen sijoituspäällikkö Michael Burry, solariumin kultaama niljakas liikemies (Ryan Gosling) ja Steve Carellin esittämä skeptinen varainhallinnoija tiimeineen alkavat shortata eli lyödä vetoa näitä subprime-asuntolainavelkakirjoja vastaan. Kuten Brad Pittin esittämä Wall Streetin veteraani toteaa, he lyövät samalla vetoa Amerikan (ja koko maailman) taloutta vastaan. Tässä vaiheessa - vuonna 2005, Nokian puhelin kourassa - joukkiolle vielä nauretaan räkäisesti ja pankit kuvittelevat höynäyttävänsä seonneita shorttaajia. Vuosina 2007–2008 asuntolainakupla puhkeaa ja seuraa maailmanlaajuinen taantuma, jossa Suomikin yhä räpiköi. Shorttaajat käärivät isot rahat samalla kun miljoonat menettävät työnsä ja kotinsa.
Elokuvassa on selvät draaman ainekset ja draaman kaari, mutta periaatteessa se voisi yhtä hyvin olla dokumentti (muutamin muunnelluin nimin ja tapahtumin), jossa on huippunäyttelijöiden esittämät dramatisoinnit keskeisistä tapahtumista. Goslingin kertojaääni, kameralle suoraan puhuvat ihmiset, termien selitys ja arkistomateriaalit ovat silkkaa dokumenttia, samoin kuin leffan loppuosa, jossa kerrataan, mitä kuplan puhkeamisesta seurasi. Pankkien sijasta syytökset kohdistetaan köyhiin ja maahanmuuttajiin. Niinpä niin. Leffa on toisin sanoen hyvin informatiivinen ja samalla Michael Moore -dokkarien tapaan varsin masentava näyttäessään miten tavallisia kansalaisia vedätetään.
Bale vetää hyvän roolin ensimmäisenä kuplan havaitsevana Burryna, joka kulahtaneessa t-paidassaan ja shortseissaan ja hevimusiikin luukuttamisessaan muistuttaa kovasti entistä työkaveriani. Oscar-pystin toivon kuitenkin sivuosakategoriassa menevän Mark Rylancella Vakoojien sillasta (2015). Steve Carell on selvästi myös entistä enemmän kiinnittämässä itsensä vakaviin Oscar-leffarooleihin Konttori- ja Saturday Night Live -vuosien jälkeen. Viime vuonnahan mies oli jo ehdokkaanakin Foxcatcherista (2014).
Tämän vuoden Oscar-suosikkileffanani pysyy edelleen Spotlight. Näissä kahdessa leffassa on samanlaista suhmurointia, jota selvitellään, mutta Spotlightissa sentään saadaan jotain positiivistakin muutosta aikaiseksi. Olen kai sitten heikkona edes heikosti onnellisiin loppuihin.
 |
| ...ja tähän kainostelijaan myös. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti