Spotlight

Tällä viikolla vuorossa oli kuuden Oscarin ehdokas, Spotlight (2015). Leffa on ehdolla parhaasta elokuvasta, ohjauksesta (Tom McCarthy), nais- ja miessivuosista (Rachel McAdams, Mark Ruffalo), sekä alkuperäiskäsikirjoituksesta ja leikkauksesta. Näyttelijäpalkinnot saattavat mennä ns. näyttävämmille roolitöille, mutta muuten uskon leffan mahdollisuuksiin muissa kategorioissa. Etenkin leikkauksen ja käsikirjoituksen suhteen Spotlight on tiukka paketti, johon ei mahdu mitään ylimääräistä ja joka ei selittele ja alusta katsojalle kaikkea valmiiksi. Suoraan sanottuna elokuva oli mielestäni aivan törkeän hyvä. Jo alkupuolella tuli fiilis, että tämä on nähtävä uudestaankin. Kovin monen leffan kohdalla loppujen lopuksi ei siltä tunnu.

Kuten kutakuinkin lähes kaikki leffat nykyisin, tämäkin perustuu tositapahtumiin. Boston Globe -sanomalehden tutkivan journalismin ryhmä Spotlight ottaa vuonna 2001 tarkasteluunsa katolisten pappien lapsiin kohdistuvan hyväksikäytön. Pedofilian laajuus ja jopa järjestäytyneisyys ja tietoinen salaaminen alkavat paljastua neljän Spotlight-jäsenen (McAdamsin ja Ruffalon lisäksi Michael Keaton ja Brian d'Arcy James) ponnistellessa jutun parissa. Taustalla kaatuvat kaksoistornitkin, mutta työryhmä jatkaa päättäväisenä toimiaan totuuden selvittämiseksi ja todistamiseksi. Aseen tai nyrkin sijaan lehtimiessankarit käyttävät säkenöivää älyään, uutteruuttaan ja sanansäiläänsä saadakseen pahikset kiikkiin. Minulla on ollut varmasti täysin yli-idealisoitu kuva toimittajan työstä Mauri Kunnaksen Etusivun juttu (1990) -kirjasta lähtien, eikä tämä leffa auta sitä yhtään. Olen melkein valmis vaihtamaan Batman-Keatonin rypistyneeseen Spotlight-pomo Keatoniin.

Paikoitellen leffasta tulee mielleyhtymiä The Wire -sarjan (2002-2008) viimeiseen kauteen, jossa The Baltimore Sun -sanomalehden toimitus on keskeisessä roolissa. Eikä oikeastaan yllätyskään, sillä jälkikäteen paljastui, että Spotlightin ohjaaja McCarthy näytteli The Wiressa toimittaja Scott Templetonia. Leffaa ja sarjaa yhdistää vielä tietty viimeisten aikojen viattomuus lehtibisneksessä. Leikkauksista jo puhutaan, mutta levikit ovat vielä kohdillaan, eikä digitalisoituminen ole nielaisemassa paperimuotoa tai tutkivaa journalismia kitaansa. Ajassa palataan vain noin kymmenen vuotta taaksepäin, mutta silti jotain suloisen nostalgista noissa internetittömissä läppäpuhelimissa on.

K ei ole nostalginen, mutta aika suloinen kuitenkin.