Mission: Impossible – Rogue Nation & Riskibisnes

En ole suuren suuri Tom Cruise –fani, mutta kävi nyt niin, että keskellä erittäin hiljaista leffakesää katsoin kaksi Cruise-elokuvaa peräkkäisinä päivinä.

Mission: Impossible – Rogue Nation (2015) on vuonna 1996 startanneen elokuvasarjan viides osa. Kevyet kaksikymmentä vuotta eivät onneksi paljoa päähenkilö Ethan Huntia (Cruise) paina, kun hän jälleen roikkuu lentoon lähtevän lentokoneen kyljessä, ottaa vastaan muutamat nyrkiniskut Luutohtori-nimiseltä pahikselta, suorittaa yli kolmen minuutin sukelluksen ja lähes hukuttuaan lähtee takaa-ajoon peräjälkeen autolla ja moottoripyörällä. Vauhtia ei siis todellakaan puutu tästä sarjan tuoreimmastakaan osasta. Onneksi ihan yhtä kamalia ilma-akrobatiatemppuja ei sentään nähty kuin edellisessä, Samuli Edelmanninkin tähdittämässä Mission: Impossible – Ghost Protocolissa (2011).

Juonihan leffassa oli melkoista höpöhuttua: Syndikaatti-niminen eri maiden entisistä agenteista koottu pahisliiga aiheuttaa tuhoa, mutta kukaan paitsi Ethan kavereineen ei tiedä sitä, koska CIA-pomo (Alec Baldwin) ei usko Syndikaatin olemassa oloon. Hyvä puoli leffassa sen sijaan on se, ettei se ota itseään lainkaan liian vakavasti. Joskus ollaan jo lähellä slapstickiä, kun etenkin Huntin apurit (Jeremy Renner, Simon Pegg ja Ving Rhames) lyövät läskiksi.

Tapahtumat lähtevät leffassa toden teolla vyörymään Wienin oopperasta, jossa esitetään Turandot’ta. Oopperan kuuluisinta kohtaa, Nessun dorma -aariaa käytetään näppärästi taustalla myös leffan edetessä aina Ethanin ja tietenkin kuvioihin sekaantuvan naishahmon yhteisissä kohtauksissa. Ruotsalaisen Rebecca Fergusonin esittämä naishahmo on itse asiassa yllättävän omatoimiseksi käsikirjoitettu naisagentti, joka on soluttautunut Syndikaattiin. Lisäksi hänet on paikoin stailattu ja jopa nimetty kuin maannaisensa Ingrid Bergmanin hahmo Casablancassa (1942). Ja missähän leffan päätoimintakohtaus tapahtuukaan ellei juuri siellä…

M:I - Rogue Nationissa nähdään kohtalaisen pienissä, suorastaan puhtaan komediallisissa rooleissa myös mahtavan Panta kaulassa -sarjan (Rev., 2010-) Tom Hollander ja Simon McBurney. Niin ja hämmentävän paljon dialogia ruotsiksi. Ja All Male Panel!

Edellä mainittujen seikkojen perusteella tai niistä huolimatta leffa oli erittäin positiivinen yllätys ja kelpo toimintapläjäys.

***

No sitten. Hyppy reilun kolmenkymmenen vuoden taakse, Cruisen uran alkuaikoihin. Riskibisnes (Risky Business, 1983) on hyvin, hyvin hämmentävä sekoitus teinikomediaa ja kökköä eroottista trilleria. Asetelmahan on varsin klassinen: lukion viimeistä luokkaa käyvän Joelin (Cruise) vanhemmat lähtevät matkalle ja jättävät lukaalin ja isin Porschen Joelin huomaan. Aluksi kaverit tyttöystävineen osaavat hyödyntää vanhempien valvovan silmän puutetta paremmin kuin Joel itse, mutta sitten hän sentään ryhdistäytyy ja keksii kutsua puhelintytön luokseen(!). No, rahoituksen kanssa meinaa tulla ongelmia, ja sitten pitäisi vielä löytää äidin kadonnut lasiesine ja tytön sutenöörikin on ikävästi kannoilla. Vitsit, kun aina pitääkin käydä niin mälsä tsägä.

Koko hommahan tietysti johtaa siihen, että yritystoiminnan kurssilla oppimillaan taidoilla Joel ja puhelintyttö Lana päättävät muuttaa Joelin talon yhdeksi yöksi bordelliksi ja käärivät puolet illan tuotoista. Paikalle pamahtaa myös Princetonin yliopiston edustaja, joka haastattelee Joelia yliopistoon pääsystä. Onneksi miehelle heltiää vähän naistakin ja siten Joelille kiva yliopistopaikka. Sitten Joel ja Lana voivatkin mennä tyhjään junaan harrastamaan musiikkivideoseksiä.

En tiedä, olenko patavanhoillinen, vai mitä täällä oikein tapahtuu, mutta Riskibisnes oli kyllä sisällöltään ihan kevyesti häiritsevä ja nykystandardein aikamoisen epäkorrekti. Pysyn jatkossa 80-luvun teinileffojen osalta vanhoissa tutuissa Ferris Buellerissa ja Breakfast Clubissa. Mutta tuli sentään todistettua tämä klassikoksi muodostunut kohtaus: