Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Lukulistalla on jo alkukeväästä lähtien ollut Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta (Fallout, 2014, suom. 2015). Muutaman kerran olen sen Bestseller-hyllyssä nähnytkin, mutta aina on liian pahasti ollut kesken jotakin muuta. Onneksi viimein Rakkaudenhirviön jälkeen tärppäsi. Ehkä rakkaus oli totta on Jonesin neljäs romaani, mutta vasta ensimmäinen suomennettu.

Sattumalta teatterimaailman kuvaus jatkuu tässäkin romaanissa. Antti Holman Järjestäjässähän oltiin töissä teatterissa, Saara Turusen Rakkaudenhirviössä taas opiskeltiin ilmaisutaidonlukiossa ja myöhemmin teatterikorkeakoulussa käsikirjoittamista. Jonesin romaani kuvaa ihmisiä 1970-luvun Lontoon teatterimaailmassa. Päähenkilö on Luke, maaseudulta tuleva imigranttien lapsi, jonka äiti on mielisairaalassa ja isä on lempeä juoppo. Luke on henkeen ja vereen innostunut teatterista ja satumaisen sattuman myötä hän kohtaa Paulin ja Leigh’n, aloittelevat teatterintekijät, kun he eksyvät Luken kotikylään. Joidenkin vuosien jälkeen kumppanukset perustavat yhteisen teatterin ja Luke alkaa hiljalleen uskaltautua näyttämään sängyn alle piilottamiaan käsikirjoituksia.

Samalla seurataan tarinaa Ninasta, keskinkertaisen näyttelijän, mutta maailmanluokan diivan tyttärestä, joka puolivahingossa päätyy itsekin teatterikouluun. Nina päätyy äidin avittamana naimisiin biseksuaalin Tonyn, ällön, mutta osaavan teatterimiehen kanssa. Näin myös Nina ura urkenee. Sitten Luken ja Ninan tiet kohtaavat, ja he ovat varmoja siitä, että ovat kohtalon johdattamina löytäneet toisensa. Seuraa kiihkeä suhde.

Romaani kuvaa erinomaisesti tätä intohimoista suhdetta, jonka edessä kumpikin sokeutuu ja siten päätyy kompuroimaan urallaan. Lopulta suhde tuntuu myrkyttävän kaikki ihmissuhteet ainakin Luken elämässä. Mikään tragedia kirja ei kuitenkaan ole, vaan se tarjoaa lohdullisen, miedosti onnellisen ja oikeastaan omasta mielestäni ennalta arvattavan lopetuksen. Ihmissuhdekoukeroita kiinnostavampaa kirjassa oli kuitenkin ehdottomasti sen kuvaama teatterimaailma. Lontoo on teatterin luvattu kaupunki, ja se näkyy myös kirjassa. Teatterintekijät ovat arvossaan ja juhlia riittää Jones kuvaa myös teatterin arkea, harjoituksia, roolituksia ja muuta mielenkiintoista esiripun tuolla puolen tapahtuvaa. Lisäksi teksti varmasti suorastaan kuhisi lukuisia todellisia 1970-luvun teatterimaailman nimiä, joiden tunnistaminen olisi tuonut vielä lisäiloa lukijalle, mutta allekirjoittaneelta ne valitettavasti menivät Laurence Olivieria ja muutamaa näytelmäkirjailijaa lukuun ottamatta autuaasti ohitse.

K:ltakin meni eläinlääkärikäynnin
jälkeen pari juttua autuaasti ohi.