Sellainen tyttö

Lena Dunham: Sellainen tyttö.
Nuoren naisen "opetuksia"

Kirjoitin viime kuussa pitkälti Lena Dunhamin luomasta tv-sarjasta Girls. Nyt sain kirjaston Bestseller-hyllystä näppeihini Dunhamin viime syksynä suomeksi julkaistun omaelämäkerrallisen kirjan Sellainen tyttö. Nuoren naisen ”opetuksia” (Not That Kind of Girl. A Young Woman Tells You What She’s ”Learned”, 2014).

Kirja ja sarja linkittyvät läheisesti yhteen, sillä Dunham on ammentanut isolla kauhalla omasta elämästään sattumuksia Girlsin tyttöjen elämään. Hannahilla on Dunhamin pakko-oireet ja sama opiskelupaikka Ohiossa, Jessa työskentelee hienostolastenvaateputiikissa, jollaisessa Dunham itsekin aikoinaan työskenteli.

Kirja on jaettu viiteen eri osaan, joissa kussakin Dunham käsittelee vapaasti tiettyä aihetta. Osat käsittelevät mm. rakkautta ja seksiä, vartaloa ja työtä. Kuten Girls- alter egonsa Hannah, Dunham haluaa neuroottisuuteen asti kertoa kaikesta kaiken, joten noloimmat lapsuusmuistot ja kamalimmat seksikokemukset kerrotaan kaikki ja lähes samaan hengenvetoon. Dunham on rohkean avoin ja rehellinen, joskus turhankin alleviivaavasti, mutta hauskuus ja sopiva annos itseironiaa tekevät kirjasta riemullista luettavaa.

Nykyisin ilmeisen onnellisessa parisuhteessa elävä Dunham kertaa aiempia seurustelukumppaneitaan ja itseään säästämättä kuvaa myös niitä vähän huonompia valintoja (s. 94): ”[J]ätin hänet Joe-nimisen puertoricolaisen takia, jolla oli Comic Sans –fontilla tehty ÄITI-tatuointi”. Luonnollisesti puheeksi tulee myös alastomuus, jota Girlsissä esiintyy erittäin paljon. Näin Dunham perustelee oman, Hollywood-standardein epätäydellisen vartalonsa käyttöä (s. 129):

Minulla on tapana riisuutua telkkarissa. Vähän väliä. Se alkoi opiskeluaikoina. En millään löytänyt produktiooni näyttelijää, joka olisi oikealla tavalla ilmentänyt haluamaani seksuaalista epätoivoa, joten värväsin itseni. […] En oikeastaan edes nähnyt kuvissa niinkään itseäni kuin mummoalkkareihin pukeutuneen lavasteen, jonka olin vakain tuumin hankkinut.

Nakuilussa on Dunhamille kyse myös tasa-arvosta (s. 129-130):

Muistan kuinka neljännen ja viidennen luokan välisenä kesänä ajelimme parhaan kaverini Willyn kanssa pyörillä ympäri järveä Connecticutissa, missä perheemme viettivät joka vuosi lomaa yhdessä […] ja yhtäkkiä tajusin, että hän sai olla ilman paitaa mutta minä en. Se ei tuntunut reilulta. […] Miksi Willy sai nauttia tuulenvireestä rintakehällään? Mitä piiloteltavaa minun rintakehässäni oli? Pysähdyin, riisuin paitani, ja me poljimme eteenpäin mitään sanomatta.

Nuorena naisena viihdeteollisuudessa Dunham on saanut kokea myös alan ikävän puolen: tytöttelyn ja ehdottelut, jotka torjunnan myötä vaihtuvat hienovaraisiksi syytöksiksi tai jopa raivostuneiksi hyökkäyksiksi. Kieltäydyttyään erään elokuvantekijän projektista Dunham saa tällaisen vastauksen (s. 230):

Kuinka voit hylätä mahdollisuuden olla pieni osa elokuvaa, jota tullaan käyttämään tulevina vuosina esimerkkinä alan opinnoissa, ja paneutua mieluummin johonkin mitättömään ”pilottijaksoon”?

Tuosta "pilottijaksosta" syntyi Girls.

Dunham lupaa luopua (viimeisestäkin) hienovaraisuudestaan täytettyään kahdeksankymmentä ja paljastaa tuolloin kaikkien näiden kommenttien laukojien henkilöllisyydet. En epäile hetkeäkään, etteikö Dunhamin ura kantaisi sinne asti ja etteikö hän pitäisi kiinni lupauksestaan.

K luo uraa kenkäin vartijana.