Tappava ase

  Katsottiin Z:n kanssa kolmessa päivässä koko neliosainen Tappava ase –leffasarja (Lethal Weapon, 1987–1998). Kyseiset elokuvat ovat aitoja pre-9/11-toimintaleffagenren edustajia. Pahikset eivät ole kansainvälisiä terroristejä, korkeintaan ilkeitä apartheid-poliitikkoja tai hongkongilaisia rahanpesijöitä. Puolessa sarjan leffoista pahikset ovat itse asiassa kotimaista tekoa. Sankarit ovat omavaltaisesti toimivia poliiseja, joiden aseet laulavat leffan nimen mukaisesti. Huumori on machoilevaa ja räjähdykset suuria. Ennalta-arvattavuus on tietyllä tapaa jopa osa leffojen viehätystä. Kun poliisit ihmettelevät näkyvästi leffan alussa naulapyssyn toimintaa tai toisen poliisin kykyä paeta pakkopaidasta, tietää katsoja jo, mitä on luvassa myöhemmin.

Pääosassa ovat Mel Gibsonin ja Danny Gloverin esittämät poliisit Riggs ja Murtaugh. Ensimmäisessä osassa (1987) viisikymppisiään viettävä perheenisä Murtaugh saa parikseen vaimonsa kuolemasta itsemurhan partaalle masentuneen, uhkarohkeasti käyttäytyvän Riggsin. Selvitettävänä on Murtaugh’n ystävän tyttären kuolema ja siihen liittyvä huumebisnes. Vaarassa on lopuksi myös poliisin oma perhe. Toisessa osassa (1989) pari saa vahdittavakseen Joe Peschin esittämän Leo Getzin, joka on todistajana rahanpesujutussa, jossa vastapuolena on eteläafrikkalainen diplomaatti. Elokuvassa on myös yksi kuuluisimmista vessanpönttökohtauksista. Toinen yhtä tunnettu lienee Danny Boylen Trainspotting-leffassa. Kolmannessa osassa (1992) Murtaugh valmistautuu jäämään eläkkeelle ja Riggs esittelee sotavammojaan sisäisen tutkinnan Lorna Colelle (Rene Russo). Tällä kertaa pari saa vastaansa lain toiselle puolelle loikanneen ex-poliisin. Neljännessä osassa (1998) selviää, että Murtaughista on tulossa isoisä ja Riggsistä isä. Tämä tuo tiettyä varovaisuutta kummankin toimiin, kun he selvittävät salakuljetettujen kiinalaisten tapausta.

Kuten jo sanottu, leffat ovat hyvin tyypillisiä lajityypilleen. Vain selkeä tunnusmusiikki puuttuu, mutta senkin korvaa osasta toiseen toistuva saksofoni-soundtrack. Leffoissa toistuu muutamat hokemat (”I’m too old for this shit!”) ja Riggsin putoaminen jostain korkealta. Tämän viimeisen tajusin vasta nyt, katsottuani leffat perä perään, vaikka jokaisen osan olenkin nähnyt useamman kerran. Ensimmäisen leffan putoaminen – katolta, kahlittuna itsemurhakandidaattiin, poliisien tuomalle patjalle – on huomiota herättävin ja Riggsin itsensä aiheuttama. Viimeisessä Riggs jo yrittää olla putoamatta, kun ikä ja tuleva isyys alkavat jo painaa.

Nykyelokuviin verrattuna ennen kaikkea ensimmäisessä, vuoden 1987 osassa leikkaus tuntui paikoitellen suorastaan kankealta. Näyttäväksi tarkoitettu ikkunan läpi tapahtuva ampuminenkin menetti tehoaan, kun uhrin reaktio-otos oli liian lyhyt. Joskus myös tapahtumien ja tilojen jatkumot olivat leikkauksen vuoksi hieman vaikeaselkoisia. Hätkähdyttävältä tuntuivat myös maininnat ja yhteydet Vietnamin sotaan. Tuolloin kun sodan päättymisestä oli kulunut vain reilu vuosikymmen. Tosin vielä Vietnamia pöyristyttävämmältä tuntui Tappava ase 2:ssa keskeisesti esillä ollut Etelä-Afrikka, jossa apartheid-politiikka oli täydessä voimassaan. Siitä onkin annettava pisteet leffoille. Jo ensimmäisessä osassa afrikanamerikkalaisten Murtaughien jääkaapissa näkyi kuva, jossa vaadittiin apartheidin lopettamista. Toisessa osassa kantaa otettiin jo selkeämmin ja politiikan naurettavuutta korostettiin kohtauksessa, jossa Murtaugh esittää miestä, joka haluaisi muuttaa Etelä-Afrikkaan.

Pöhköä, paikoin jo kovin vanhentuneelta tuntuvaa toimintaa ja huumoria, mutta pelastaa kyllä sateisen päivän jos toisenkin.

Sateesta puheen ollen - tässä uitettu K.