Origin & Paperweight, Volume 1 & 2

Dan Brown: Origin

Olen palannut taas äänikirjojen pariin vaunulenkkien ja Storytelin lahjakortin myötä. Otin kuunteluun Dan Brownin uutuuden, Originin (2017). Pidän Brownin kulttuurihistoriallisesta tietoudesta, mutta inhoan hänen tapaansa kirjoittaa. Siinä on jotain niin kökköä, että se menee jo huumorin puolelle, ja siksi aina palaan hänen pariinsa. Henkilöhahmot ovat paperinohuita, mukaan lukien päähenkilö Robert Langdon, joka on lähinnä kokoelma ärsyttäviä piirteitä ja asusteita, joihin Brown jaksaa aina palata. Mikki Hiiri -kello ja tweed-takki ovat vielä pientä, mutta auta armias, kun kirjailija pääsee kertomaan Langdonin eideettisestä muistista. Laskin viisi (5) erillistä mainintaa kirjan aikana. Ja edelleen kaikki Langdonin ympärillä näkevät hänet paitsi älykkäänä, myös seksikkäänä ja – auta armias – syystä tai toisesta jopa huumorintajuisena. Langdonin vakiopari, kaunis nainen, joka tietää vähän juttuja, mutta ei ollenkaan niin paljon kuin Langdon, on tällä kertaa Bilbaon Guggenheim-museon kuraattori Ambra Vidal, joka sattuu olemaan kihloissa Espanjan kruununprinssin kanssa.

Itse juoni liittyy koko ihmiskunnan syntyyn ja tulevaisuuteen. Langdonin entinen oppilas, Edmond Kirsch, on löytänyt vastauksen siihen, mistä me tulemme ja minne olemme menossa ihmiskuntana. Hän aikoo paljastaa kaikkia maailman uskontoja uhkaavan tuloksensa maailmalle Guggenheimissa järjestämässään tilaisuudessa. No, totta kai homma menee mönkään ja tarvitaan Langdonin apua, jotta totuus saadaan julki. Mukana häärii myös Kirschin kehittämä supertietokone ja sen tekoäly, joka kulkee nimellä Winston. Origin on sisällöltään köykäisempi kuin Brownin edeltävät teokset, mutta tyylillisesti se onneksi pitää tasonsa ja aiheuttaa vähintään saman verran väristyksiä kuin edeltäjänsäkin.

***

Stephen Fry: Paperweight

Dan Brownin perään oli saatava ns. palate cleanser, kökköyden huuhtoja. Siihen tiesin Stephen Fryn sopivan erinomaisesti. Otin kuunteluun Fryn Paperweightin (1992) eli kaksiosaisen kokoelman lyhyitä tekstejä. Tekstien joukossa on Fryn kolumneja ja muita artikkeleita, samoin kuin radiokuunnelmia, joissa esiintyy Fryn vakiohahmo, filologian professori Donald Trefusis. Äänikirjana nämä Trefusis-pätkät toimivat luonnollisesti loistavasti – etenkin pidin professorin äänipostikorteista New Yorkin matkalta, jossa hän ottaa ilon irti paikallisista aksenteista.

Muita mieleen jääviä tekstejä olivat mm. The Listener -lehteen kirjoitettu ”kadonnut” Sherlock Holmes -tarina, joka luo yhteyden myös erääseen kuuluisaan joulutarinaan. Fry on Holmes-fanina ottanut hyvin haltuunsa Sir Arthur Conan Doylen kielen ja tavan kertoa. Toisessa tekstissä Fry taas kertoo omistamastaan mustasta lontoolaistaksista, ja siitä, kuinka on saanut kyytiinsä vahinkomatkustajia, jotka ovat luulleet taksin olevan ajossa. Hauskaa on myös teksteissä esiin tuleva ajanjakso, 1990-luvun alku. Yhdessä tekstissä Fry käsitteleekin senhetkistä teknologiaa ja ennustaa tulevaa. Kotitietokoneet tekevät kovaa vauhtia tuloaan ja Fry kannustaa olemaan kiinnostunut niistä ja pääsemään yli VCR-laitteiden käytön vaikeudesta.

Call Me by Your Name

Huomenna vielä loppukiri Three Billboards outside Ebbing, Missourin parissa, eilen oli vuorossa Call Me by Your Name (2017), joka on ehdolla neljässä kategoriassa: paras leffa, sovitettu käsikirjoitus, miespääosa (Timothée Chalamet) ja paras biisi.

Villapaidassa kylmässä leffateatterisalissa hytisevänä Call Me by Your Namen pohjoisitalialainen kesä tuli niin iholle, että olin valmis hyppäämään hahmojen lailla pyörän selkään ja polkemaan pitkin heinäsirkkojen reunustamia hiekkateitä. Tarina sijoittuu 1980-luvun alkuun kansainvälisen Perlmanin humanistiperheen kesäkotiin, jonne isän kesäapulaiseksi saapuu amerikkalainen opiskelija Oliver (Armie Hammer). Perheen 17-vuotias poika Elio (Chalamet) huomaa ympärillä pyörivien teinityttöjen sijaan kiinnostuvansa miehekkäästä Oliverista, eikä tunne jää yksipuoliseksi.

Elokuva kuvaa kauniisti sitä ihanaa ja kamalaa ensi-ihastuksen huumaa ja sen herättämiä ristiriitaisia tunteita. Se näyttää myös, miten vanhemmat eivät voi suojella lastaan sydänsuruilta, mutta voivat kuitenkin estää lastaan kovettamasta sydäntään ymmärtämällä ja hyväksymällä. Vaikka tyylilaji ja -tajukin on eri, leffassa on myös kohtaus, josta tulee mieleen teinikomedia American Pie (1999). 

Näyttelijät leffassa ovat rautaa: nuori Oscar-ehdokas Chalamet on ihanan herkkä ja roolissaan vielä fyysisestikin niin lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa, että huomaan katsovani häntä äidillisestä näkökulmasta. Välillä mieleen tuli myös nuori Tom Cruise(!!) cirka Risky Business (1983). Armie Hammer on komean kuoren lisäksi myös oikeasti taitava näyttelijä. Oscar tosin tullee käsikirjoituksesta tai Surfjan Stevensin kasaria ja hentoa rakkautta henkivästä biisistä "Mystery of Love".

Mudbound & Dunkirk

Oscar-valvojaiset lähestyvät ja sitä varten ollaan otettu pieni loppukiri ehdokasleffojen katselussa. Helpoin tapaus oli Mudbound, joka on Netflixin omaa tuotantoa ja oli siten valmiiksi katseltavissa kotisohvalta käsin.

Mudbound (2017) on ehdolla parhaasta kuvauksesta (ensimmäinen naiskuvaaja ilmeisesti kategorian historiassa, nimeltään Rachel Morrison), sovitetusta käsikirjoituksesta, sivuosasta (Mary J. Blige) ja biisistä. Leffa perustuu Hillary Jordanin samannimiseen esikoisromaaniin ja sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen ja jälkeiseen Yhdysvaltojen syvään ja syvän rasistiseen Etelään. 

McAllanin perhe muuttaa maanviljelijöiksi Mississippiin. Perheeseen kuuluvat Laura ja Henry (Carey Mulligan ja Jason Clarke), pienet tyttäret, Henryn umpirasistinen isäukko (Breaking Badin Mike eli Jonathan Banks) sekä Henryn sodassa lentäjänä palveleva pikkuveli Jamie (Garrett Hedlund). Työläisinä farmilla on musta Jacksonin perhe ja perheen äitinä sivuosaehdokas Blige. Jacksonien vanhin poika Ronsel (Jason Mitchell) on yhtä lailla Euroopassa sotimassa ja oikeastaan myös ensi kertaa kokemassa elämää ilman rotuerottelua ja avointa rasismia. Sanomattakin on selvää, että sotilaat palaavat sodasta muuttuneina miehinä, ja toisaalta löytävät toisistaan ymmärrystä kokemuksilleen.

Tällaisissa leffoissa katsoja pidetään tukahdetun raivon ja epätoivon partaalla, kun katsoja joutuu todistamaan uskomatonta epäoikeudenmukaisuutta, julmuutta tai parhaimmillaankin välinpitämättömyyttä hirmuisen sorron edessä. Onneksi katsojalle sallitaan myös puhdistava katharsis, jossa paha saa palkkansa. Niin Mudboundissakin. Sinällään siis tarina on päälinjoiltaan tuttu, mutta tarjoaa onneksi sopivissa määrin omiakin mausteitaan. Muutamassa kohdassa huomaa tosin, että joitain romaanin sivujuonia on rajulla kädellä typistetty ja siten esimerkiksi potkut saaneen rengin tarina jää kovin irralliseksi.



***

Dunkirk (2017) löytyi leffavuokraamosta, joten sekin pystyttiin katsomaan kotoa käsin taaperon mentyä unten maille. Christopher Nolanin (Dark Knightit, Inception, Memento...) ohjaama sotaleffa on kerännyt peräti kahdeksan ehdokkuutta: paras elokuva, leikkaus, musiikki (Hans Zimmer), äänileikkaus ja -miksaus, ohjaus, kuvaus ja lavastus.

Leffa kuvaa Dunkirkin taistelun loppua Ranskan rannikolla kesällä 1940. Natsit ovat ahdistaneet liittoutuneiden joukot meren ja rantakaisteleen väliin ja hyökkäävät estoitta pelastamaan tulleiden alusten kimppuun. Vain pari hassua lentokonetta on suojaamassa liittoutuneiden evakuointia. Lopulta sotilaita saapuu pelastamaan Englannista sekalaisen joukko kalastus- ja vapaa-ajan aluksia.

Juurikaan taustoittamatta hahmojaan leffa seuraa sotilaita Dunkirkissä (mm. Harry Styles, Kenneth Branagh) ja ilmassa (Tom Hardy ja Jack Lowden). Merellä seurataan yhden siviilialuksen pelastusmatkaa (kyydissä mm. Mark Rylance).

Vähänhän tässä tavoitellaan sellaista erilaisen sotaleffan tuntua, ja kyllä siinä osin onnistutaan. Ilman ylimääräistä hahmoihin kiinnittyvää sentimentalismiakin tarina kantaa ja pitää otteessaan. Pysymällä itse tapahtumissa ollaan vältytty myös pöhöttyneeltä kestolta: leffalla on mittaa napakat tunti ja kolme varttia. Hans Zimmerin hieman erilainen musiikki jäi myös mieleen. Paikoitellen siinä oli kaikuja Jokerin teemasta The Dark Knight -elokuvasta.

The Post

Kaksi vuotta sitten ehdoton Oscar-suosikkini oli Spotlight, joka kertoi Boston Globen tutkivan journalismin ryhmästä, joka 2000-luvun alussa paljasti katolisen kirkon salaaman pedofiilipappien vuosikymmenten mittaisen suojelun ja kierrättämisen paikkakunnalta toiselle. Katsoin sen sattumalta päivälleen kaksi vuotta ensikatselun jälkeen uudestaan, ja pidin siitä edelleen. Siksi odotukset olivat kovat, kun lähdimme Z:n kanssa katsomaan tämän vuoden samantapaista Oscar-ehdokasleffaa (paras elokuva, paras naispääosa – Meryl Streep, tietenkin!), Steven Spielbergin ohjaamaa The Postia.

Leffa kertoo tositarinan Washington Postista ja sen käsiin saamista salaisista asiakirjoista, jotka paljastavat presidenttitason ketkuilun Vietnamin sodassa. Samat asiakirjat on saanut haltuunsa myös New York Times, joka on asetettu niiden osalta julkaisukieltoon. Washington Postissa käydäänkin taistoa sen suhteen, uskaltavatko he uhmata julkaisukieltoa, etenkin kun vaakalaudalla on lehden listautuminen pörssiin, samoin mahdollisesti jopa joidenkin amerikkalaisten henki, jos jutut sisältävät kriittisiä paljastuksia. Toisaalta puolustettavana on lehdistön vapaus – etenkin öykkäröivän presidentin edessä.

Piikki tämänhetkiseen tilanteeseen Yhdysvalloissa on siis täysin selvä, ja ilmeisesti myös syy siihen, miksi leffa päätettiin toteuttaa pika-aikataululla. Sitä ei tosin näyttelijävalintojen perusteella voisi arvata: lehden epävarmaa, mutta rooliinsa kasvavaa kustantajaa näyttelee Streep, päätoimittaja Ben Bradleetä ja tämän vaimoa esittävät Tom Hanks ja Sarah Paulson. Keskeisessä roolissa olevana toimittaja Ben Bagdikianina nähdään Bob Odenkirk eli Breaking Badin ja Better Call Saulin Saul Goodman/Jimmy McGill. Pienemmissä rooleissa vilahtavat niin Breaking Badissa kuin Black Mirrorin neloskaudella nähty Jesse Plemons, Mad Menin ja GLOW:n Alison Brie ja Silicon Valleyn Zach Woods.

The Post yltää kovien ennakko-odotusten tasolle ja luvassa on juuri sellaista toimintaa, mistä Spotlightissakin pidin: sopivasti rajoja rikkovaa tutkivaa journalismia pienellä hyppysellä oikeudenkäyntiä ja päälle vielä itse sanomalehden perinteistä toimitus- ja painotyötä. Ah! Niin ja sitä paitsi leffoilla on suora sukukytkös toisiinsa: The Postissa nähdään päätoimittaja Ben Bradlee, Spotlightissa toimituspäällikkö Ben Bradlee Jr. (roolissa John Slattery), edellä mainitun poika!

Hoitovapaalaisen tv-sarjakatsaus, osa 2

Black Mirror, kaudet 1–4 (Netflix)

Jösses, mikä sarja. Erillisistä tarinoista koostuva dystooppinen Black Mirror (2011–)näyttää maailman melkein sellaisena kuin me sen tunnemme, mutta silti jollain järisyttävällä tavalla hieman vinksahtaneena. Mitä jos teknologian avulla pystyisit juttelemaan kuolleelle läheisellesi – tai kaikesta tämän someen jakamasta materiaalista koostetulle versiolle tuosta ihmisestä. Tai mitä jos voisit korvasi takana olevan istutteen avulla tallentaa kaiken näkemäsi ja siten kelata edestakaisin vanhoja muistoja – tai chromecast-tyyppisesti jakaa ne myös muiden nähtäväksi näytölle. Virtuaalimaailmoja, somepisteitä, ikuisen nuoruuden virtuaalikaupunki, tietoisuuden kloonaamista ja istutteiden avulla toisen näkökyvyn muokkaamista, paikallistamista ja jopa kuolleen ihmisen tietoisuuden siirtämistä toiseen vartaloon, oli se sitten ihmisen tai leluapinan.

Sarjan ensimmäinen jakso antaa hyvän kuvan sarjan kylmää, nihkeää hikeä aiheuttavasta perusfiiliksestä, vaikkei vielä sukellakaan tulevaisuuden teknologiaan. Suurin osa tarinoista on vähintäänkin vähän creepyjä, osa oikeasti kamalia, kuten kolmoskauden "Shut Up and Dance" ja "Men Against Fire" ja neloskauden "Crocodile" ja "Metalhead". Mutta löytyy joukosta sentään pari hieman toivoa antavaakin, ellei jopa onnellista tarinaa, kuten kolmoskauden "San Junipero" ja neloskauden "Hang the DJ", rakkaustarinoita kumpikin. Mikä parasta, rooleissa vilahtaa usein nousevia tai sittemmin jo nousseita tähtiä, kuten Get Out -kauhuleffan Daniel Kaluuya, Mad Menin Jon Hamm, Gugu Mbatha-Raw, Jesse Plemons sekä veteraaninäyttelijöiden ja -ohjaajan jälkipolvi eli ihana Domhnall Gleeson, Rafe Spall ja Bryce Dallas Howard. Todella vaikuttava sarja, mutta ei varmasti sovi kaikille. Sarjan nimi muuten viittaa ilmeisesti suljettuun, mustaan tv-ruutuun. Enää siihenkään ei sarjan jälkeen osaa suhtautua yhtä neutraalisti.



Broad City, kaudet 1–4 (Areena)

Löysin sarjan Hesarissa taannoin olleen jutun ansiosta. Hämärä muistikuva oli sarjasta jo entuudestaan, mutta vasta nyt päädyin katsomaan sitä. Pari ekaa jaksoa tein varovaista tuttavuutta: Broad Cityn (2014–) muikkelit sekoilevat, pössyttelevät, soittavat kuvapuheluita wc-pöntöllä istuessaan ja puhuvat räävittömyyksiä. Ok. Kun nämä premissit hyväksyy, sarja on ehkä vapauttavinta ja hauskinta tv-komediaa tällä vuosikymmenellä. Pääosassa sarjassa ovat päälle parikymppiset bestikset Ilana ja Abbi (sarjan luoneet Ilana Glazer ja Abbi Jacobson). Ilana elättää itsensä toimistohommilla, joista tosin pääosa kuluu nukkuessa wc-kopissa, ja Abbi on taiteilija, joka työskentelee kuntosalin siivoojana, mutta haaveilee jumppaohjaajan hommasta. Lähipiiriin kuuluvat Ilanan ”hoito”, kunnollisista kunnollisin hammaslääkäri Lincoln, ja kämppis Jaime, sekä Abbin kämppiksen poikaystävä Matt, joka loisii tyttöystävänsä – jota ei ikinä sarjassa nähdä – asunnossa Abbin riesaksi. Kausien mittaan pieniä rooleja käyvät vetämässä mm. RuPaul, Amy Ryan, Patricia Clarkson, Sethit Green ja Rogen sekä eräskin presidenttiehdokas Clinton.

New Yorkiin sijoittuvana ja naispääosineen sarjaa tulee helpoiten verranneeksi Sinkkuelämään (1998–2004) ja Girlsiin (2012–2017). Broad City on kuitenkin jo normalisoinut Sinkkiksen hurjina esitellyt suhteet ja seksin muodot. Ilana ja Abbi ovat vähemmän neuroottisia kuin Girlsin tytöt ja kaikin puolin itsevarmempia ja ehdottoman lojaaleja toisilleen. Ja sitä paitsi tytötkin käyvät kakalla. (Kaikki ei ehkä yhtä usein ja pitkän kaavan mukaan kuin Ilana…) Hyvin sarjan herättämiä fiiliksiä kuvaili taannoin blogissaan Julia.

Hoitovapaalaisen tv-sarjakatsaus

The Crown, kausi 2 (Netflix)

Odotetusti Elisabeth II:n valtakaudesta kertovan The Crownin toinen tuotantokausi nousi vielä omalla listallani loppuvuoden sarjahuipentumaksi. Tyyli, ajankuva ja koko tuotannosta paistava paneutuminen veivät nopeasti mennessään. Kausi jatkuu siitä, mihin edellinen jäi: nuori, kauden aikana hiljalleen tätiintyvä kuningatar Elisabeth (edelleen erinomainen Claire Foy) lähettää roolissaan tuskailevan miehensä (Matt Smith) avaamaan Melbournen olympialaiset ja samalla pitkälle merimatkalle vierailemaan Britannian kaukaisimmissa siirtomaissa. Prinssi Philipin uskottomuudesta kiertää jo puheita, eivätkä matkalta välittyneet tiedot ainakaan vähennä niitä. Kuningatar on vaikeassa paikassa niin henkilökohtaisesti kuin edustaessaan kruunua.

Elisabethin ja Philipin parisuhde kulkee koko kauden läpi vähintäänkin taustalla, mutta myös muihin aiheisiin ja henkilöihin syvennytään. Vaikuttava oli esimerkiksi kruunusta luopuneen Davidin natsisympatiat paljastanut jakso, samoin isän ja pojan, Philipin ja Charlesin, erilaisia koulutaipaleita Gordonstounin sisäoppilaitoksessa kuvannut jakso. Mielenkiintoinen oli myös yhden jakson mittaiseksi jäänyt Kennedyjen (Michael C. Hall ja Jodi Balfour) osa, jossa etenkin Elisabethin ja maailman lumonneen Jackie Kennedyn suhde nousi keskiöön. Muistan kuulleeni, että seuraavalla kaudella Foy korvataan jo iäkkäämmällä näyttelijällä kuningattaren roolissa, mutta yhtä kaikki jään odottamaan jälleen seuraavaa kautta!




Stranger Things, kaudet 1–2 (Netflix)

Tämän sarjan katsomista odotin pitkään, kun junnattiin melkein puoli vuotta House of Cardsin parissa. Viimein vuoden vaihteen tienoilla päästiin korkkaamaan Dufferin veljesparin luoma retroilu-scifi, joka sijoittuu pienintä yksityiskohtaa myöten 1980-luvun pikkukaupunkiin jossain päin Indianaa eli maissipeltojen luvattua osavaltiota. Pääosassa sarjassa on neljä nörttiä 12-vuotiasta, Will, Mike, Dustin ja Lucas. Ensimmäisen kauden tapahtumat käynnistyvät, kun Dungeons & Dragons -peli-illan päätteeksi Will katoaa. Pian tämän jälkeen loput pojat löytävät metsästä itsensä ikäisen kaljun tytön, Elevenin, jonka nenä vuotaa herkästi verta. Willin aavistuksen hermoheikko äiti (Winona Ryder) epäilee saavansa viestejä pojaltaan jouluvalojen välityksellä. Kaupungin sheriffi (David Harbour) alkaa epäillä salaperäisen tutkimuslaitoksen osallisuutta kummallisiin tapahtumiin. Selvää on, että jotain yliluonnollista on liikkeellä.

Tokalla kaudella jatketaan vajaata vuotta myöhemmin edellisen kauden tapahtumista. Samat yliluonnolliset voimat vellovat entistä vahvempina Hawkinsin kaupungissa. Ikuisesti kadonneeksi luultu Eleven palaa odotetusti mukaan, muttei voi näyttäytyä ystävilleen. Poikien kouluun saapuu lisäksi uusi tyttö, Max, joka vie skeittilaudallaan ja kolikkopeliennätyksillään pariltakin heistä jalat alta. Willin mutsi on löytänyt itselleen poikaystävän RadioShackin Bobista (LOTR:in Sam eli Sean Astin), josta kaikkine keski-ikäisen tekniikkainnostuksineen ei voi olla pitämättä.

Pelottavista tapahtumista huolimatta ollaan lempeässä E.T.-scifin maailmassa, joskin John Williamsin sijaan taustalla pauhaa Blade Runnerin Vangelis-tyyppinen elektroninen jytinä. Panostaminen aikakauden kuvastoon ja loistaviin lapsinäyttelijöihin tekee Stranger Thingsistä viihdyttävää katseltavaa, vaikka välillä olikin piilouduttava tyynyn taakse. Jännä nähdä, mitä luvatuille seuraavalle parille kaudella keksitään vielä, jottei sarja ala liiaksi toistaa itseään, tai toisaalta sorru kasvavien näyttelijöidensä myötä tylsäksi teinidraamaksi.

Handmaid’s Tale

Jo alkukesästä katsottiin läpi HBO:n The Handmaid’s Tale (2017), joka juuri voitti parhaan draamasarjan ja pääosan Golden Globet. Sarja perustuu Margaret Atwoodin vuonna 1985 ilmestyneeseen samannimiseen romaaniin (suom. Orjattaresi, 1986). Heti sarjan perään aloin kuunnella Storytelistä löytyvää englanninkielistä äänikirjaversiota teoksesta. Storytelin lahjakorttitilaus meni vain katkeamaan kesken kuuntelun, joten lopulta sain kirjan kuunneltua loppuun vasta tämän vuoden puolella uuden lahjakortin voimin. Kuulin, että teoksesta on tehty myös uusi äänikirjaversio Claire Danesin lukemana, mutta tämä oli vielä vanhempi versio, jonka lukijana oli Joanna David.

Margaret Atwood: The Handmaid's Tale

The Handmaid’s Tale kertoo maailmasta, jossa saasteet ovat radikaalisti vähentäneet ihmisten kykyä lisääntyä. Uusi uskonnollinen lahko on ottanut vallan Yhdysvalloissa, joka on nyt nimeltään Gilead. Tämä lahko on palannut vanhaan maailman aikaan, jossa tieteellä, sukupuolten tasa-arvolla ja homoseksuaalisuudella ei ole sijaa. Siirtymävaiheessa naisilta on kielletty palkkatyö ja omaisuus. Naiset on Gileadissa jaettu karkeasti ryhmiin: kotirouvina oleviin johtajien vaimoihin, kodinhoitajiin, ”täteihin” ja heidän kouluttamiinsa palvelijoihin, joiden ainoana tehtävänä on synnyttää lapsia johtajille. Romaanissa rangaistavia epänaisia ovat ennen kaikkea naisasianaiset, tv-sarjassa myös lesbot.

Pääosassa The Handmaid’s Talessa on Offred. Sarjassa, toisin kuin kirjassa, paljastetaan myös Offredin (Mad Menin Peggy eli Elisabeth Moss) oikea nimi, June. Gileadilainen nimi määräytyy sen mukaan, kenen johtajan omaisuutta sattuu olemaan. June on entisessä elämässään ollut koulutettu nainen, jolla on tytär yhdessä hänen Luke-miehensä kanssa. Kirjassa esillä on myös Junen äiti, joka on ollut aikansa äänekäs naisasianainen ja siten Gileadin aikakaudella tullut joko tapetuksi tai päätynyt siirtokuntiin siivoamaan myrkyllistä jätettä. Offred on sijoitettu johtaja Waterfordin (Joseph Fiennes) talouteen, johon kuuluvat johtajan lisäksi vaimo Serena Joy, autonkuljettaja Nick (Max Minghella) sekä versiosta riippuen taloudenhoitaja tai pari. Kirjaversiossa Serena Joy on vanhempi kuin tv-sarjan hehkeä Yvonne Strahovski, josta on sarjassa pyritty löytämään kirjaa enemmän myötätuntoakin herättäviä piirteitä.

The Handmaid’s Tale koostuu takaumista ajasta ennen Gileadia ja sen syntyhetkistä, Junen uudelleenkoulutuksesta koulutuskeskuksessa ja elosta Waterfordien talouden uutena Offredina entisen onnistuttua tekemään itsemurhan. Offred saa käydä ruokaostoksilla toisen vastaavan palvelijan kanssa, ja saa siten kuulla salaisesta vastarintaliikkeestä Gileadin sisällä. Lisäksi hän pääsee kokemaan tiettyjä vapauksiakin, kun paljastuu, ettei johtaja ole täysin luopunut entisen maailman tavoista ja tavaroista.

Tarina on kylmäävä ja jollain tapaa jopa todentuntuinen dystopia. Sarja päättyy käytännössä siihen, mihin romaanikin, joten on mielenkiintoista nähdä, mitä tapahtuu, jos sarjaan tehdään jatkokausia. Toki uusia, olemassa olevia tarinalinjoja jo hieman viriteltiinkin. Tämä kausi ainakin piti otteessaan karmivuudellaan alusta loppuun. Kirjassa itse Offredin tarinaa seuraa vielä eräänlainen luento tulevaisuuden aikakaudelta, jolloin Gilead on jo historiaan jätetty vaihe. Luennolla pohditaan C-kasettimuodossa löytyneen Offredin aineiston aitoutta ja sen asettumista osaksi gileaadista aikakautta ja sen tutkimusta. Kirjan loppu on siis suorastaan lohduttava siinä, että dystopiasta on päästy eteenpäin.