The Dressmaker

Kävin Ä:n kanssa tsekkaamassa Kate Winsletin tähdittämän The Dressmaker -elokuvan (2015), joka sijoittuu 1950-luvun Australian peräkylään. Leffa perustuu australialaiskirjailija Rosalie Hamin samannimiseen esikoisteokseen vuodelta 2000, ja sen on ohjannut niin ikään australialainen, itselleni aiemmin tuntematon Jocelyn Moorhouse. Pääosissakin on Winsletiä lukuun ottamatta pitäydytty paikallisissa näyttelijöissä: niin Liam Hemsworth, Hugo Weaving kuin Judy Daviskin ovat ausseja ja taitavasta Janet Frame -roolistaan itselleni tuttu Kerry Fox on kiwi eli uusiseelantilainen.

Leffa oli sanalla sanoen erikoinen. Se käynnistyi kuin länkkärin ja film noirin rakkauslapsi, kun salaperäinen nainen saapui linja-autolla pimeään pikkukylään ja sytytti savukkeen ainokaisen katulampun valossa. Tämän jälkeen elokuvaa olisi vuorotellen voinut pitää farssina, romanttisena draamana, tragediana ja suurena kostokertomuksena.

Elokuva kertoo Winsletin esittämästä Myrtle "Tilly" Dunnagesta, joka saapuu Euroopassa vietettyjen vuosien jälkeen Singer-ompelukoneensa kanssa takaisin kotikyläänsä, josta hänet oli lähetetty pois 25 vuotta aiemmin, koska hänen uskottiin tuolloin 10-vuotiaana syyllistyneen murhaan. Tillyllä ei ole muistikuvaa tästä, mutta ensin olisi saatava höpsähtänyt äitimuori (Davis) muistamaan, että Tilly on ylipäätään tämän tytär. Siinä sivussa ehtii tehdä lähtemättömän vaikutuksen kyläläisiin Dior-henkisissä puvuissa, joita Tilly alkaa valmistaa myös muille kylän naisille. Romanssiakin viritellään oman kylän pojan (Hemsworth) kanssa. Tässä on kaikki kunnia annettava nelikymppiselle Winsletille, joka menee heittämällä läpi kolmevitosesta, mutta hieman kyllä ihmettelin roolitusta, kun hänen samanikäisten entisten luokkatovereiden rooleihin oli valittu 26-vuotias Hemsworth ja 28-vuotias Sarah Snook.

Kirjaa (ahem...) lukemattomana on paha sanoa, miten tarina siinä kulkee, mutta leffa tuntui jakautuvan moniin peräkkäisiin teemoihin, jotka eivät ehkä kuitenkaan täysin saumattomasti liittyneet toisiinsa. Tästä johtui myös tyylilajien vaihtelu. The Dressmaker kertoo paitsi menneen tapahtuman selvittämisestä, myös äiti-tytär-suhteesta, ahtaan pikkukylän ylittävästä rakkaudesta, ja toisaalta ylipäätään tämän pikkukylän kummallisista ja melko ikävistäkin asukkaista. Lopuksi koko homma muuttuu vielä Tillyn kostoretkeksi. Ainoastaan keskeisessä visuaalisessa osassa oleva ompelu ja Tillyn rakkaus ja taito upeiden pukujen tekoon jää kummallisen vähälle käsittelylle kokonaisuuden kannalta. Kaunis karkki, mutta vähän kuin Harry Potterin joka maun rakeet: maku voi vaihdella piparmintusta korvavaikkuun.

Kuvassa ei ole K:n suosikkimaku.

Vauvatesti

Graeme Simsion: Vauvatesti

Herranjestas, onko se ihan oikeasti lukenut kirjan? Kyllä vain, ihme on tapahtunut, ja sain piiiitkästä aikaa omin silmin luettua kokonaisen romaanin. Mistään kirjallisuushistorian merkkipaalusta ei ehkä kuitenkaan ollut kyse, vaan tarvoin läpi Graeme Simsionin chick-lit-henkisen Vauvatestin (The Rosie Effect, 2014, suom. 2015), jatko-osan muutaman vuoden takaiselle Vaimotestille (The Rosie Project, 2012, suom. 2014).

Vaimotesti päättyi siihen, että tieteellisesti nerokas, mutta emotionaalisesti täysin tumpelo professori Don Tillman sai vaimokseen ihanan Rosien, joka ei millään muotoa täyttänyt Donin etukäteen määrittelemiä, ehdottoman loogisia ja rationaalisia soveliaan vaimokandidaatin kriteereitä. Vauvatestissä australialaispariskunta on asettunut New Yorkiin, jossa Don on töissä yliopistolla ja Rosie viimeistelee psykologian väitöskirjaansa ja edistää lääkiksen opintojaan. Donin tarkkaan suunniteltu elämä järkkyy, kun Rosie paukauttaa odottavansa vauvaa. Toivuttuaan Don ottaa tuttuun tapaansa varsin tieteellisen lähestymistavan kehittyvään alkioon. Sosiaalisten käytänteiden tuntemattomuus saa Donin kuitenkin pian ongelmiin, kun hän lähtee leikkipuistoon tekemään empiiristä tutkimusta pikkulasten käytöksestä. Hiljalleen sekä Don että Rosie alkavat epäröidä, josko Donista onkaan isäksi vauvalle ja mieheksi Rosielle.

Seuraa luonnollisesti sarja väärinkäsityksiä, turhia salaisuuksia ja Donin pyrkimystä oppia oikeanlaisia käyttäytymismalleja. Oikeastaan juoni on hataraakin hatarampi, sillä se pohjautuu lähes yksinomaan viestintäongelmiin parin välillä. Toisaalta tämä kai kuuluu lajityyppiinkin. Kirjassa kiinnostavinta onkin yhä edelleen Don, joka koettaa tosissaan löytää itsestään tunteita tai edes mallintaa niitä sopivissa tilanteissa. Don tuo jopa kohtalaisen kärkkäästi esille nykytrendin leimata jokainen ”erikoinen” tyyppi Aspergeriksi (s. 80):

Olin löytänyt [Aspergerin syndrooman] kuvauksista joitakin oman persoonallisuuteni piirteitä, mutta ihmisillä on taipumus yksiselitteistää asioita ja tehdä sen perusteella virheellisiä johtopäätöksiä. Minulla oli eri aikoina diagnosoitu myös skitsofrenia, kaksisuuntainen mielialahäiriö sekä pakko-oireneuroosi. Olin myös tyypillinen kaksonen. Vaikka en pitänytkään Aspergerin syndroomaa negatiivisena asiana, en kaivannut uutta leimaa.

Rosien hahmo jää ensimmäisen osan tavoin mielestäni aivan liian utuiseksi. Toki minämuodossa (vieläpä Donin näkökulmasta) tapahtuva kerronta rajaa kuvausta, mutta nyt Rosien näkökulma ja ajatusmaailma jäävät lähinnä muutaman huonotuulisen tiuskahduksen varaan. Kiitokset on annettava mielestäni hyvin rullaavasta käännöksestä Inka Parpolalle. Mukana oli muutamia hauskoja puhekielisiäkin ilmauksia, kuten ”nou hätä”, jotka elävöittivät tekstiä kivasti.

K osaa välillä liiankin hyvin elävöittää kuvia.

Norma & Vilpittömästi sinun

Kiukuttaa, kun aikaa ei kerta kaikkiaan tunnu riittävän lukemiselle. Fillarikelit syö vähäisen matkalukuajankin. Vain passiiviseen kuunteluun on riittänyt muutama hetki. Kuuntelu jatkui kotimaisilla äänikirjoilla: Sofi Oksasen tuoreimmalla teoksella, Normalla (2015) sekä Pekka Hiltusen viiden vuoden takaisella Vilpittömästi sinun -esikoisteoksella (2011).

Sofi Oksanen: Norma // Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Norma ei ole osa Oksasen Viro-sarjaa, vaan itsenäinen, jännäri- ja fantasia-aineksia sisältävä kertomus naisesta, jolla on taikahiukset ja joka asuu Sörkassa. Kuulostaa vähän Oksaselta itseltään! Mutta ei sentään - päähenkilönä on Norma Rossi, jonka äiti Anita on tarinan aluksi heittäytynyt metron alle ja näin jumiuttanut metroliikenteen vähintään parin tunnin ajaksi. Norma ei ymmärrä äitinsä tekoa, mutta löytää tämän kuvaamia videoita, joissa äiti selittää tapahtumia Normalle. Tapahtumien taustalla on mafiaotteella toimiva suku, joka pyörittää hiuslisäke- ja sijaissynnyttäjäbisnestä ympäri maailmaa. Paljastuu, että Norman hiuksissa on jotakin, mikä voi olla hänen pelastuksensa tai tuhonsa.

Oksanen on eittämättä taitava kirjoittamaan ja Puhdistus (2008) ja Kun kyyhkyset katosivat (2012) olivat mielestäni vaikuttavia, joskin synkkiä ja huumorittomia. Myös Normasta tunnistaa Oksasen kirjoitustyylin ja rankat teematkin. Jotain etäännyttävää koen Oksasen hahmoissa aina olevan, enkä siten osaa aina täysin rinnoin heittäytyä tarinan ja hahmojen vietäväksi. Näin käy Normassakin. Ehkä osa ongelmaa on tällä kertaa myös teoksen pituus: äänikirjana se on vain 7 levyä, siinä missä esimerkiksi Hiltusen teos on 10 levyä (ja esimerkiksi Irvingin kaltaiset tiiliskivet huitelevat yli 20 levyssä). Halusin kuulla enemmän hämäräbisneksistä, Normasta, taikahiuksista ja salaperäisen sukulaisnaisen vaiheista. Kiinnostavia olivat etenkin Norman yliluonnollisen herkkä hajuaisti ja hiukset, jotka reagoivat Norman mieltä nopeammin ihmisiin ja tuntemuksiin. Hyviä ideoita ja teemoja, mutta vähän jäi Norma haaleaksi ja aukkoiseksi makuuni.

***

Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun on palkittu jännäri, joka sijoittuu Lontooseen. Siellä asuu ja työskentelee graafikko Lia, joka on jättänyt Suomen ja oudoksi äityneen parisuhteen taaksensa jo useita vuosia sitten. Työmatkallaan Lia näkee rikospaikan, jolta on löytynyt äärimmäisen raa'asti murhatun naisen ruumis - tai mitä siitä on jäljellä. Lopputulos muistuttanee Hydraulic Press Chanelin -tuotoksia. Rikos jää kalvamaan Lian mieltä, ja hän viettää aikaansa paikallisilla murha.info-sivustoilla saadakseen tietää lisää tapauksesta. Samoihin aikoihin Lia kohtaa toisen suomalaisen, Marin, jolla on Normaakin ihmeellisempi kyky lukea toisten ajatuksia. Marilla on myös muita jännittäviä virityksiä, joiden avulla Lia tulee imeytyneeksi entistä syvemmälle murhatutkintaan. Samalla Lia pääsee osaksi projektia, jolla ajetaan alas rikollisen populistipoliitikon uraa.

Tapahtumien siirtäminen kansainväliselle näyttämölle on tarjonnut Hiltuselle mahdollisuuden kehitellä hurjia käänteitä ja kaikesta salaperäisestä toiminnastaan huolimatta Normaa uskottavamman juonen. Vilpittömästi sinun kuvaa tapahtumia läheltä, toisin kuin pintaraapaisuksi jäävä Norma. Varsin synkkä ja verinen teos on, mutta miljöönä Lontoo toimii erinomaisesti. Hahmot eivät henkilökohtaisesti kolahtaneet hirveästi, mutta dekkarin sankariksi Lia oli silti mukavan poikkeava. Äänikirjan lukija oli minulle uusi tuttavuus, Pinja Flink. Vähän nauratti pari ääntämysasiaa (Griinvits Park) ja jännä tapa lausua yksittäisiä konsonantteja pitkinä (kuukkausi).

Tsundoku

So much books, so little time.

Moranthology

Caitlin Moran: Moranthology

Luin viime vuonna Caitlin Moranin teokset Naisena olemisen taito ja How to Build a Girl ja ryhdyin saman tien Moran-faniksi. Nyt kirjastossa aivan sattumalta eteeni tupsahti Moranin vuonna 2012 ilmestynyt, pääasiassa kolumneista koostuva Moranthology. Ei tarvinnut kauaa tuumailla, lainaisinko teoksen. Etenkin kun jo sisällysluettelo paljasti peräti neljän eri tekstin käsittelevän yhteistä suosikkiohjelmaamme, Uutta Sherlockia, ja sen päähenkilöä, erästä herra Cumberbatchia.

Juuri tämä Moranissa oikeastaan vetoaakin: hän osaa olla ärhäkkä feministi ja kirjoittaa tiukasti politiikasta, hyvinvointivaltiosta ja esimerkiksi naisten oikeudesta aborttiin, mutta pystyy samalla innolla ja vakavuudella heittäytymään myös viihteen maailmaan. Osa teoksen teksteistä ovat hänen "Celebrity Watch" -nimellä kirjoittamiaan kolumneja, joissa käydään läpi tv:n kakunleipomiskilpailun käänteitä tai brittisaippuoiden viimeisimpiä käänteitä. Moran myös sulavasti yhdistää näiden ns. kevyiden ja painavien aiheiden maailmat kuvailemalla mm. Britannian pääministeri David Cameronia luonnehdinnalla "a C-3PO made of ham".

Moranin tekstit, jotka lienevät noin vuosilta 2009-2012, on myös oikeaan osuvaa tarkkanäköisyyttä. Hän tuomitsee mm. Top Gear -ohjelman juontaja Jeremy Clarksonin tosielämän internettrolliksi, muka vahingossa rasistisia, sovinistisia herjauksia pudottelevaksi öykkäröijäksi. Trollaus kääntyi sittemmin Clarksonia vastaan ja mies sai kenkää ohjelmastaan vuosi sitten. Kolumnit sukeltavat myös syvälle brittiläisyyteen ja sen piirteisiin. BBC, lähestyvät Lontoon olympialaiset, kuninkaalliset ja heidän häänsä, Oxbridge-kasvatit, kotimaan lomakohteet, brittimusiikin legendat ja monet muut aiheet valottavat kiinnostavasti saarivaltion (tai ainakin Lontoon) elämää näin ulkopuolisellekin lukijalle. Tai ehkä varsinkin ulkopuoliselle.

Yhäkin Moranin teksteissä koskettaa hänen vankkumaton uskonsa tasa-arvoon, kaikkien oikeuteen olla oma itsensä ja toisaalta sosiaaliseen vastuuseen, jonka on tapahduttava valtion puolesta eikä yksittäisten ihmisten lahjoitusten kautta. Sherlockin kulissien taakse sukeltavan "Sherlock Feature: The Making of 'A Scandal in Belgravia'" -tekstin lisäksi huippuja ovat mm. köyhyyden fyysisestä painavuudesta kertova "I Know What It's Like to be Poor. They Took Away the TV, and We Cried" ja kärkkäästi abortinvastustajien fraseologiaan pureutuva "This is Not a Gift", jossa Moran aika lailla murskaa vastustajien lässyttävän "lahja"-termin käytön (171-172):

Babies being 'given' to women as gifts makes the woman sound powerless. Just something that a present was put into, like a cupboard, or a shelf - rather than a reasoning adult, who decided they were ready to be a mother, instead.
Calling a baby 'a gift' also sounds - let us be honest - like the phrasing of someone who has not spent much time bringing up children. [...]
Additionally, 'gift' sounds hopelessly inadequate to describe your children, whom you would die for in a heartbeat, inhale like oxygen, and swoon over like lovers. I have never done this over a foot spa, book token or vase.

Moranilta on juuri ilmestynyt uusi teos, Moranifesto, jonka lukemista jään innolla odottamaan. Sitä vartoessa voi katsella Moranin YouTube-kanavallaan julkaisemia Moranifesto-vloggauksia, kunhan ensin virittää korvat kuuntelemaan supernopeaa wolverhamptonilaisaksenttia.

K näyttää mallia korvien virittämisestä.

Hail, Caesar!

Oscarit on viimein taas jaettu ja unirytmikin palautettu kuta kuinkin ennalleen. Positiivisina yllätyksinä tulivat Spotlightin parhaan elokuvan Oscar ja Mark Rylancen sivuosapalkinto. Vähän yllätyin Alicia Vikanderin voitosta, mutta ehkä peppipitkätossumainen skandinaavinen reippaus sitten iski Akatemiaan. Hollywood-teemasta en kuitenkaan vielä irtautunut, vaan sukelsin studioaikakauden elokuvakaupunkiin Coenin veljesten uutuuskomediassa Hail, Caesar! (2016).

Hail, Caesar! on Coenit tuntien yllättävänkin lempeä pastissi kommunistipelkojen riivaamasta Hollywoodista, jossa tuotetaan liukuhihnalta länkkäreitä, tanssielokuvia ja salonkidraamoja. Kerran vuodessa studiossa repäistään isosti ja tehdään Jeesuksen ajan Roomaan sijoittuva spektaakkeli. Sen verran on 1940-50-lukujen leffoja tullut katseltua, että Hail, Ceasarin! kuvasto herätti hilpeää tunnistamisen iloa. Coenitkin ovat selvästi katsoneet Charlton Hestonin Raamattu-aiheiset spektaakkelit, Esther Williamsin vedenneitoleffat ja Gene Kellyn tanssinumerot. Rooleihin on kiinnitetty pitkä kimara tämän hetken Hollywood-tähtiä, mm. Scarlett Johansson, Channing Tatum ja George Clooney, joka vetää taas komediaroolia silmät pullollaan. Itselleni ennestään tuntematon Alden Ehrenreich käy vetämässä mainion roolin perinpohjaisen mukavana länkkärisankarina.

Käytännössähän koko leffa on pelkkää nostalgiakuvastoa, mutta on siellä ohuen ohut juonikin kulkevinaan. Clooneyn esittämä elokuvatähti kidnapataan elokuvan kuvaustauolla ja studion pyörittämisestä vastuussa oleva Eddie Mannix (Josh Brolin) joutuu selvitystyöhön, jotta spektaakkelin loppukohtausta ei tarvitse kuvata sijaisnäyttelijällä. Samalla pitää löytää aviomies raskaana olevalle tähtöselle, pitää ovelat juorutoimittajat (Tilda Swinton tuplaroolissa) etäällä, pohtia eri uskontoryhmien suhtautumista Jeesus-elokuvaan, ja palkata lännensankari salonkidraaman pääosaan ja vielä yrittää lopettaa tupakointi. Entä keitä ovat kommunistikäsikirjoittajat, jotka kokoontuvat hulppeassa merenrantatalossa ja odottavat Engels-koiran isännän paluuta kotiin.

Hauskaa hupailua ja vaihteeksi alle kahden tunnin paketissa. Olisin tosin toivonut leffalta vielä kipakampaa otetta aiheeseensa, sillä nyt se jäi turhan kiltiksi ja unohdettavaksi, vaikka aineksia olisi ollut paljon mustempaan tai päättömämpäänkin tarinaan, etenkin Coenien aiemman tuotannon tuntien. Kiva välinumero silti Oscar-ähkyn jatkeeksi.

K on yksi iso välinumero itsekin.

Owls Do Cry & An Angel at My Table

Janet Frame: Owls Do Cry // An Angel at My Table

Kävin reilu vuosi sitten matkalla Uudessa-Seelannissa. Halusin ostaa sieltä jonkin uusiseelantilaisen klassikkokirjan ja melko summamutikassa päädyin mahtavasta aucklandilaisesta Unity Books -kirjakaupasta ostamaan Janet Framen esikoisromaanin Owls Do Cry (1957). Kirja sai odotella harmittavan pitkään lukemistaan, sillä se paljastui suoranaiseksi helmeksi. Tutkiskelin vähän kirjailijaa (1924–2004) ja selvisi, että häntä veikkailtiin parhaimmillaan jopa kirjallisuuden Nobelin saajaksi. Ruotsiksi hänen teoksiaan on käännetty ahkerasti, suomeksi ei lainkaan. Janet Framen uralla keskeisessä osassa on hänen kolmiosainen omaelämäkertansa, josta toinen uusiseelantilainen, Jane Campion (Piano (1994), Top of the Lake -tv-sarja (2013)), on ohjannut elokuvan An Angel at My Table (1990, suomeksi imelästi nimettynä Enkelin kosketus). Leffa löytyikin yllättäen kirjastosta, joten katsoin sen heti luettuani kirjan. DVD:n takakansitekstissä Framea kuvataan yhdeksi ”maailman arvostetuimmista kirjailijoista”. No, eipä ainakaan suomalaisten kustantajien mielestä.

Mutta nyt itse asiaan. Tai ehkä alkuun vielä muutama sana kirjailijasta. Janet Frame vietti lapsuutensa köyhässä, monilapsisessa perheessä Dunedinissa, Lahden kokoisessa kaupungissa Uuden-Seelannin eteläsaaren kaakkoisnurkassa. Kaksi perheen lapsista hukkui ja yhdellä oli epilepsia. Nuorena aikuisena Frame diagnosoitiin skitsofreenikoksi ja hän vietti kahdeksan vuotta elämästään mielisairaaloissa, joissa häntä hoidettiin sähköshokeilla. Samaan aikaan Frame kuitenkin kirjoitti, ja hänen ensimmäinen julkaistu novellikokoelmansa ilmeisesti pelasti hänet lobotomialta. Myöhemmin Frame sai kumottua skitsofrenialuokituksensa. Hän matkusteli paljon Euroopassa ja Amerikassa ja sai vaikutteita kirjallisuuteensa mm. Faulknerilta, Woolfilta ja Joycelta.

Owls Do Cry -teoksen Janet Frame kirjoitti päästyään sairaalahoidosta. Teoksessa on paljon elämäkerrallisia piirteitä, mukaan lukien epileptikkoveli ja kokemukset mielisairaalassa. Tarinan keskiössä ovat sisarukset Francie, Daphne, Teresa ja Toby. Teos kuvaa ensin taitavasti lasten näkökulmasta maailmaa ja sisaruksia kohtaavaa tragediaa, kun isosisko kuolee traagisesti kaatopaikalla, jossa lapset ovat etsimässä aarteita. Ensimmäistä kertaa yksin matkustava Toby on painanut mieleensä äidin varoitukset (s. 195):

[He] found his way to his seat in the corner; again saying excuse me to anyone he bumped into, though not smiling because they were strangers and criminals with bags of lollies in their pockets, to offer him before they carried out their plans of kidnapping.

Myöhemmin tarina siirtyy kuvaamaan aikuisiksi kasvaneita sisaruksia. Frame on mielestäni erittäin taidokkaasti sukeltanut kunkin hahmon pään sisään ja löytänyt kullekin oman äänen. Herkkä Daphne kuvaa suorastaan runollisesti ja metaforin kokemuksiaan sairaalassa – viisi vuotta ennen Ken Keseyn Yksi lensi yli käenpesän (1962) -klassikkomielisairaalakuvausta. Toby yrittää elää itsenäistä elämää epilepsialääkkeiden ja oman rahan turvin, mutta asuu yhä vanhempiensa luona ja seuraa katkerana, kun mielitietty naikin toisen miehen. Sisaruksista nuorin, Teresa, on päässyt rikkaisiin naimisiin ja yrittää nousta sosiaalisessa statuksessaan. Teresa keskittyy köyhän lapsuuden ja omituisten sisarusten jälkeen materian, menestyvien ystävien ja kauniiden lastensa tuomaan turvaan, mikä saa hänet vaikuttamaan pinnalliselta, minkä hän paikoitellen itsekin tiedostaa. Päiväkirjamerkinnöissä huolenaiheina ovat oikeanlaisten leipomusten tarjoaminen ja kauneusvoiteet. Ylpeydellä Teresa kertaa kotinsa hienouksia: sähkövatkainta, pesukonetta, imuria, höyrysilitysrautaa ja sähköliettä.

Teoksessa ei ole sinänsä juonen kaarta, vaan se ikään kuin kuvaa välähdyksiä sisarusten elämästä. Suurta onnea se ei hahmoilleen suo, mutta Owls Do Cryn vetovoima piilee tarinan sijasta sen taidokkaassa kielessä, kohtauksien ja tunnistettavien tunteiden ja hetkien kuvauksessa. Kirjan valinta ei olisi voinut paremmin onnistua. Sitä paitsi teoksessa mainitaan kaksi uusiseelantilaista lintua ja satuin matkallani bongaamaan molemmat. Tässä ne ovat – tui ja pukeko!

An Angel at My Table sisälsi jo kirjasta tuttuja kuvioita, mutta luonnollisesti se keskittyi tiiviisti ennen kaikkea Janetin vaiheisiin lapsuudesta aina kolme-nelikymppiseksi. Janetia esittää elokuvassa eri-ikäisinä useita näyttelijöitä ja kaikki onnistuvat loistavasti roolissaan punatukkaisena afropäänä, joka innostuu runoista ja kirjoittamisesta, mutta joka ahdistuneisuuden ja masennuksen myötä päätyy parikymppisenä ensimmäisen kerran sairaalahoitoon, joka venyykin vuosien mittaiseksi. Ensimmäisen julkaistun teoksensa myötä Janet riuhtaisee itsensä irti sairaalakierteestä ja asettuu toisen uusiseelantilaiskirjailijan, Frank Sargesonin luo, missä kirjoittaa Owls Do Cryn. Vuonna 1956 Frame muuttaa Eurooppaan, jossa asuu mm. Lontoossa ja Espanjassa ja jatkaa kirjoittamistaan. Kirjailijatar löytää kaltaisiaan taitelijahahmoja ja kokee jotain rakkauden tapaistakin. Nainen löytää myös luottamuksen itseensä ja Lontoossa psykiatri viimein kumoaa Framen skitsofreniadiagnoosin.

Leffa oli luonnollisesti itselleni mielenkiintoinen, koska olin jo perillä kirjailijahahmosta ja hänen tarinastaan. Janet Framen hahmo on elokuvassakin sen verran kutkuttava ja valtavirrasta poikkeava, että An Angel at My Table toimisi varmasti myös ihan ”kylmiltään” katsottuna. Elokuva teemat – köyhyys, lapsuus 1930-luvulla, Uutta-Seelantiakin ravisteleva maailmansota, rakkaiden siskojen kuolemat, mielenterveyden järkkyminen ja laitostumisen ja hoitojen myötä myös eräänlainen alistuminen mielisairaan rooliin, rohkeus löytää siipensä – pitävät mielenkiinnon yllä. Ohjaaja Campion kuvaa kohdettaan lämmöllä ja kuten jo mainitsinkin, näyttelijät Janetin roolissa tekevät mainiot roolityöt. Interwebsistä löytyi alla oleva kuva, jossa leffan Janetit poseeraavat yhdessä todellisen Janet Framen kanssa.