Hail, Caesar!

Oscarit on viimein taas jaettu ja unirytmikin palautettu kuta kuinkin ennalleen. Positiivisina yllätyksinä tulivat Spotlightin parhaan elokuvan Oscar ja Mark Rylancen sivuosapalkinto. Vähän yllätyin Alicia Vikanderin voitosta, mutta ehkä peppipitkätossumainen skandinaavinen reippaus sitten iski Akatemiaan. Hollywood-teemasta en kuitenkaan vielä irtautunut, vaan sukelsin studioaikakauden elokuvakaupunkiin Coenin veljesten uutuuskomediassa Hail, Caesar! (2016).

Hail, Caesar! on Coenit tuntien yllättävänkin lempeä pastissi kommunistipelkojen riivaamasta Hollywoodista, jossa tuotetaan liukuhihnalta länkkäreitä, tanssielokuvia ja salonkidraamoja. Kerran vuodessa studiossa repäistään isosti ja tehdään Jeesuksen ajan Roomaan sijoittuva spektaakkeli. Sen verran on 1940-50-lukujen leffoja tullut katseltua, että Hail, Ceasarin! kuvasto herätti hilpeää tunnistamisen iloa. Coenitkin ovat selvästi katsoneet Charlton Hestonin Raamattu-aiheiset spektaakkelit, Esther Williamsin vedenneitoleffat ja Gene Kellyn tanssinumerot. Rooleihin on kiinnitetty pitkä kimara tämän hetken Hollywood-tähtiä, mm. Scarlett Johansson, Channing Tatum ja George Clooney, joka vetää taas komediaroolia silmät pullollaan. Itselleni ennestään tuntematon Alden Ehrenreich käy vetämässä mainion roolin perinpohjaisen mukavana länkkärisankarina.

Käytännössähän koko leffa on pelkkää nostalgiakuvastoa, mutta on siellä ohuen ohut juonikin kulkevinaan. Clooneyn esittämä elokuvatähti kidnapataan elokuvan kuvaustauolla ja studion pyörittämisestä vastuussa oleva Eddie Mannix (Josh Brolin) joutuu selvitystyöhön, jotta spektaakkelin loppukohtausta ei tarvitse kuvata sijaisnäyttelijällä. Samalla pitää löytää aviomies raskaana olevalle tähtöselle, pitää ovelat juorutoimittajat (Tilda Swinton tuplaroolissa) etäällä, pohtia eri uskontoryhmien suhtautumista Jeesus-elokuvaan, ja palkata lännensankari salonkidraaman pääosaan ja vielä yrittää lopettaa tupakointi. Entä keitä ovat kommunistikäsikirjoittajat, jotka kokoontuvat hulppeassa merenrantatalossa ja odottavat Engels-koiran isännän paluuta kotiin.

Hauskaa hupailua ja vaihteeksi alle kahden tunnin paketissa. Olisin tosin toivonut leffalta vielä kipakampaa otetta aiheeseensa, sillä nyt se jäi turhan kiltiksi ja unohdettavaksi, vaikka aineksia olisi ollut paljon mustempaan tai päättömämpäänkin tarinaan, etenkin Coenien aiemman tuotannon tuntien. Kiva välinumero silti Oscar-ähkyn jatkeeksi.

K on yksi iso välinumero itsekin.