Oikukkaat puutarhat

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat

Otin lukuun Jeffery Eugenidesin vastikään suomennetun novellikokoelman Oikukkaat puutarhat (Fresh Complaint, 2017, suom. 2019). Eugenidesiltä olen aiemmin lukenut Middlesexin (2002, suom. 2003) ja Naimapuuhia (The Marriage Plot, 2011, suom. 2012), josta omistan myös entiseltä työkaverilta häälahjaksi saadun paidankin! Middlesexistä pidin suuresti, Naimapuuhia ei vakuuttanut ihan yhtä paljon, mutta kirjailijan tuotanto kiinnostaa kuitenkin. Tunnetuin Eugenidesin teoksista tosin lienee esikoisteos Virgin Suicides (1993, suom. 2003). Mutta sen kohdalla, you know - no, but I saw the movie (1999).

Oikukkaat puutarhat koostuu kymmenestä novellista, jotka Eugenides on kirjoittanut usean vuosikymmenen aikana. Jos edellisessä postauksessa kuvaamani How to Be Famous kärsi liiallisesta makeudesta, on näissä pienissä tarinoissa mukana aina roima annos tummia sävyjä ja happamiakin makuja. Yhdessä tarinassa mies on saanut lähestymiskiellon omaa perhettään kohtaan, toisessa velkojat ovat niskassa, kun puoliso hassaa koko perheen rahat onnettomaan hajustettujen leluhiirien bisnekseensä. Toisaalla nuori nainen tekee rankan ratkaisun välttyäkseen vanhempiensa hänelle suunnittelemalta tulevaisuudelta. 

Novellit ovat täynnä eriasteisesti katkeroituneita, periaatteensa myyviä tai useimmiten jollain tapaa epäonnistuvia hahmoja, mutta onneksi Eugenides tarjoaa myös pieniä pilkahduksia toivoa ja humaaniutta, ystävyyttä...ja lopulta helpotustakin. Mutta helpolla Eugenides ei hahmojaan eikä lukijaansa päästä, siksi ehkä itsekin kahlasin kirjaa läpi yllättävän pitkään.

How to Be Famous

Caitlin Moran: How to Be Famous

Caitlin Moranin tuorein romaani on jatkoa vuoden 2014 romaanille How to Build a Girl (suom. Näin minusta tuli tyttö, 2015). Pääosassa on Moranin ja tämän ystävien nuoruudenkokemuksista inspiraatiota ottanut Johanna Morrigan, jonka musiikkijournalisti- alter ego Dolly Wilde luo uraa Lontoossa paettuaan kotikaupungistaan Wolverhamptonista. Lähipiiriin kuuluvat levytysyhtiön perustava toimittajaystävä Zee, The Branks -bändin keulahahmo Suzanne ja menestykseen nouseva muusikko John Kite, Johannan kaukorakkauden kohde.

Teoksen nimi viittaa paitsi ensimmäistä levyään äänittävään The Branksiin ja sen yrityksiin nousta tunnetuksi, mutta lopulta myös tapaan, jolla Dolly Wildesta tulee tahtomattaan kuuluisampi kuin oli tarkoitus niljakkaan koomikon tehtyä tälle axlsmithit. Moranin kirja käsittelee #metoo-ajan vitsauksia, mutta viattoman 1990-luvun ratkaisuin, kun todistusaineiston voi vielä tuhota vetämällä nauhan ruttuun VHS-kasetista. Ikipositiivinen Johanna ei lopulta tunnu edes paljoa järkkyvän tapahtumista. Kovin lyhyeksi sivupoluksi jää Johannan vartaloonsa kohdistamat tuntemukset, jotka eivät yllättäen ole aivan yksinkertaisia ja josta olisi varmasti löytynyt lisääkin pohdittavaa. Turhan sokeriseksi Moran kuorruttaa myös kirjan loppuratkaisun, mikä osin latistaa teoksen sinänsä tärkeääkin sisältöä.

Ei kirjaa kuitenkaan huonoksi voi moittia. Odotukset olivat vain toteutumaan nähden liian korkealla How to Build a Girlin jäljiltä. Moran osaa naurattaa ja osin kenties omakohtaisetkin anekdootit ovat mainioita, samoin kuin nyt jo ajan kultaaman 1990-luvun ja brittipopin nousuvuosien kuvaus. Ja hyvä luoja sitä röökin määrää. Seuraavaksi on otettava seurantaan, milloin juuri valmistunut leffaversio How to Build a Girlistä rantautuu Suomeen.

Once Upon a Time in...Hollywood

Käytiin katsomassa Quentin Tarantinon yhdeksäs elokuva, Once Upon a Time in... Hollywood (2019). Pari Tarantinon edellistä leffaa (länkkärimytologiasta ammentavat Django Unchained (2012) ja The Hateful Eight (2015)) eivät oikein napanneet, joten pienellä varauksella olin liikenteessä. Varautumista ei vähentänyt leffan aihe, Sharon Taten traaginen kohtalo. Leffassa tosielämän näyttelijää esittää Margot Robbie. 

Historialliset henkilöt ovat lopulta sivuosassa Once Upon a Timessa, vaikka mukana nähdäänkin niin Steve McQueen (Damien Lewis), Bruce Lee (Mike Moh) kuin Roman Polanski (Rafal Zawierucha) ja iljettävämmästä päästä Charles Manson (Damon Herriman) jengeineen (rooleissa mm. Maya Hawke, Lena Dunham ja Dakota Fanning). Pääosissa nähdään kuitenkin Leonardo DiCaprion esittämä fiktiivinen, jo hieman elähtänyt länkkärisarja Bounty Law'n pääosanäyttelijä Rick Dalton ja Brad Pittin esittämä Cliff Booth, joka toimii paitsi Rickin stunttina myös yleismiesjantusena hoitaen pomonsa askareita ja kuljettaen tätä kuvauksiin.

Polanskin pariskunta on muuttanut Daltonin naapuriin, minkä vuoksi Dalton ja Booth pääsevät seuraamaan tähtiohjaajan ja nousevan elokuvatähden elämää sivusilmällä. Sivusilmällä Tatea ja Polanskia todella seurataankin, sillä kovin monta repliikkiä ei heiltä kuulla. Daltonin ja Boothin kautta sen sijaa sukelletaan syvälle 60-luvun Hollywoodiin ja tv-sarjabisnekseen. Radio soi taustalla lähes koko ajan tuutaten ulos aikakauden musiikkia ja etenkin ilmeisen autenttisia mainoksia. Ilma on sakea tupakan savusta, Bloody Maryja kuluu ja jengi pukeutuu virkattuihin toppeihin ja mokkasiineihin. Menneen maailman luomisessa ei ole säästelty vaivaa.

Pienissä sivuosissa nähdään paljon Tarantinon vakikalustoa, kuten Michael Madsen, Zoë Bell ja Kurt Russell. Silmiinpistävää on roolituksen (60-luvun Hollywoodin?) valkoisuus, kun edes Samuel L. Jacksonia ei nähdä mukana. Sen sijaan leffasta löytyy muutama silmänisku tai suoranainen juonellinen kyynärpäätuuppaus Tarantinon vuoden 2009 leffaan Inglourious Basterds. Kuka tunnistaa tutun nimen Daltonin italowesternien ohjaajista?

Leffan juonesta ja jujusta voi olla monta mieltä, mutta tosiasia on, että elokuvan lopputulema jää askarruttamaan. Että noinkin. Ajatella.

Ruskeat Tytöt, Bad Feminist & The Girl with the Lower Back Tattoo

Olen kuunnellut viime aikoina feministinaisten esseekokoelmia. Lähdin liikkeelle Koko Hubaran Ruskeista tytöistä (2018?), jatkoin Roxane Gayn Bad Feministiin (2014) ja sen perään vielä Amy Schumerin The Girl with the Lower Back Tattoohun (2016).

Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Hubaran Ruskeat tytöt ei ole kirjoitettu minulle. Hubara puhuttelee kaltaisiaan ruskeiksi kutsumiaan tyttöjä, jotka eivät ole mustia, mutta jotka tummapintaisina erottuvat suomalaisesta katukuvasta. Hän toteaa, ettei pysty löytämään kulttuurintuotteista representaatioita, joihin pystyisi täysin samaistumaan. Ei ihme, sillä jemeninjuutalaisen isän ja suomalaisen äidin tyttären kaltaisia ei löydy niin Suomesta kuin Israelista kuin Jemenistäkään.

Hubara luo kirjoittaen yhteisöä kaltaisilleen poceille, woceille, ruskeille tytöille, koska ei ole itse pystynyt lukemaan riittävästi itsensä kaltaisista ihmisistä. Samalla Hubara kertoo elämästään laajemmin: perheestään, lapsuudestaan, äitiydestään, itselleen tärkeistä asioista, kuten hiphopista, joka misogyynisyydellään ja kapealla naiskuvallaan on jotakin, mitä Hubaran on vaikea käsitellä kaikessa ristiriitaisuudessaan. Tärkeitä aiheita ja ajatuksia herättäviä kirjoituksia.

Roxane Gay: Bad Feminist

Haitilais-amerikkalainen Gay tunnistaa Hubaran tavoin esseekokoelmassaan Bad Feminist samaistumisen puutteen tai sen loppumisen kesken. Toisaalta hän löytää samaistumispintaa ja fanituskohteita yllättävistäkin kulttuurintuotteista, kuten Sweet Valley High -kirjasarjasta. Hubaran ja Gayn teoksissa nousee esiin myös muita samoja teemoja ja jopa yksittäisiä kokemuksia poc:ina, kuten hiusten (luvattoman) koskettelun. Molemmat tunnistavat myös vähemmistöstatuksistaan huolimatta oman etuoikeutensa. Hubara nostaa esiin juutalaisena Israelin aseman suhteesssa Palestiinaan ja Gay näkee oman korkean koulutuksensa merkityksen. Lisäksi Gay tunnistaa Hubaran tavoin tanssijalan vipatuksen sanoituksiltaan ja kuvastoltaan suorastaan vastenmielisten biisien soidessa.

Gay käsittelee teoksessaan paljon eri kulttuurintuotteita ja avaa silmiä niiden tulkinnoille rodusta ja sukupuolesta. Omansa saavat niin elokuvat Piiat (The Help, 2011), Tarantinon Django Unchained (2012), Twelve Years a Slave (2013) ja Tyler Perryn koko tuotanto kuin tv-sarja Orange Is the New Black (2013-2019) ja tietenkin Robin Thicken biisi "Blurred Lines". Myös kevyempiä aiheita käsitellään, joista ei vähäisimpänä Gayn hurahtaminen Scrabblen pelaamiseen kilpatasolla. Gay on humaani, tarkkanäköinen ja rento, kaikkea paitsi huono feministi.

Amy Schumer: The Girl with
the Lowe Back Tattoo

Amy Schumerin kirjassa The Girl with the Lower Back Tattoo harmittaa eniten se, ettei Schumer luota lukijoihinsa. Koomikko Schumer vesittää omat vitsinsä lisäämällä tuon tuostakin juttujensa perään "JK", eli just kidding, vitsi, vitsi. Ihan jos lukija ei muuten tajuaisi. Schumer paljastuu ihmisenä aika mukavaksi ja oikeastaan hyvinkin erilaiseksi kuin alapääjuttuihin keskittyvä lavapersoonansa. Hyvä niin. Kirja on hieman sekalainen joukko erilaisia listauksia ja sekalaisia muisteloita Schumerin tähänastisesta elämästä. Joukkoon mahtuu lapsuuden ja nuoruuden kuvailua, parisuhteita, komediauran vaiheita ja henkilökohtaista ja yhteiskunnallista heräämistä. Eniten kirjassa koskettaa Schumerin avoin kuvaus epätäydellisistä vanhemmistaan ja mahdollisuudesta auttaa Parkinsonin tautia sairastavaa isäänsä.

Vaikka kirjojeni aihevalinnoissa on jotain samaa, on aika pysäyttävää, että niin Hubaralta, Gayltä ja Schumeriltakin löytyy taustalta seksuaalista hyväksikäyttöä ja rankkojakin ongelmia kehonkuvan kanssa. Mitä helvettiä, maailma? Leffaroolejakin tehnyt Schumer kuvaa Hollywoodin odotuksia ja haistattaa niille pitkät. Välillä tosin tuntuu, että Schumer lyttää omaa olemustaan vain, jotta voi sanoa jo itse todenneensa todeksi ulkonäöstään kaiken sen, mistä (sosiaalinen) media häntä piikittelee. Melko masentavaa sekin. 

Seuraavaksi taidan palata fiktion pariin todellisuutta pakoon.

Kesälomalaisen tv-sarjakatsaus

Kesälomaan sattui osittain viileät säät ja kun juniori ei ilman ryhmäpainetta suostu enää päiväunille, oli iltaisin yllättävän paljon aikaa vaihteeksi katsella suoratoistopalvelujen helmiä.

Killing Eve, kaudet 1-2 (HBO Nordic)

Killing Eveä (2018-) on hehkutettu ja kehuttu sen naispääosia. Ensimmäinen jakso vetäisi maton jalkojen alta röyhkeän raa'alla palkkamurhaaja Villanellella (Jodie Comer). Oli asennoiduttava aivan uudella tavalla sarjan katsomiseen, sillä Killing Eve ei todellakaan ole iltaseiskan K-12-dekkarisarja, vaan mustaa absurdia huumoria sykkivä kekseliään väkivaltainen kissa-ja-hiiri-leikki, jota enkelinkasvoinen Villanelle pyörittää. Itse sarjan nimihenkilö, Eve (Greyn anatomian tohtori Yangina tunnettu Sandra Oh), on MI-6:n tutkija, joka alkaa epäillä, että tuoreiden salamurhien sarjan tekijänä saattaisi olla nainen. Villanellesta ja Evestä tulee pakkomielle toisilleen, kun he saavat vainun toisistaan.

Ensimmäisellä kaudella MI-6 jahtaa Villanelleä, mutta kauden edetessä ja etenkin toiselle kaudelle tultaessa hyvisten ja pahisten roolit alkavat limittyä ja mennä iloisen tappavasti sekaisin. Vaikka Even ja Villanellen välillä kipinöi ja räiskyy suorastaan romanttisesti, kuplan ulkopuolella Villanelle ja kilpaileva palkkamurhaaja jatkavat raakoja murhiaan. Sarjan tuore toinen kausi lähti jo aikamoiselle lennolle ja jäi vähintään yhtä jännittävään paikkaan kuin ensimmäinen kausi, joten jatkoa lienee luvassa. Comerin ja Oh'n lisäksi sarjassa nähdään brittikonkari, Mrs. Dursleynäkin tunnettu Fiona Shaw. Villanellen jonkin sortin mentorina tahi managerina toimii Sillan parilta ekalta kaudelta tuttu ihana Kim Bodnia.




Stranger Things, kausi 3 (Netflix)

No nyt! Stranger Thingsin (2016-) kolmas kausi paljastui yhtäkkiä sarjan toistaiseksi parhaimmaksi ja aivan täydelliseksi kesäkatsottavaksi. Pelkäsin kakkoskauden jälkeen, että sarja alkaisi liikaa toistaa itseään, kun sama yliluonnollinen voima palaa aina vain Hawkingin kaupunkiin. Nyt uutta twistiä on saatu tuomalla mukaan hieman zombimenoa ja etenkin sekoittamalla henkilöhahmojen pakkaa. Yliluonnollisia kykyjä omaava Eleven seurustelee Miken kanssa, Max ja Lucas ovat on-off-suhteessa, Dustin väittää löytäneensä tyttöystävän kesäleiriltä ja reppana Will seuraa vierestä muiden aikuistumispyrkimyksiä. Hawkingiin on rakennettu uusi ostoskeskus, jossa Miken Nancy-isosiskon ex Steve myy jätskiä. Kollegana hänellä on kauden uusi kasvo Robin (Maya Hawke, Uma Thurmanin ja Ethan Hawken tytär). Isomman roolin ovat saaneet myös Lucasin pikkusisko Erica jätskinkipeänä ostarihengarina sekä Maxin isoveli Billy (Dacre Montgomery, kuin uudestisyntynyt nuori Rob Lowe), joka kääntää maauimalan äitien päät saapuessaan uimavalvojan vuoroonsa.

Jälleen tietysti alkaa tapahtua kummia, ja vaikuttaa että venäläisillä on tällä kertaa jotenkin näppinsä pelissä. Willin vilunväreet palaavat ja Elevenkin havaitsee, että jotain muutakin kuin pelkkää teinidraamaa on tekeillä. Mike, Lucas, Will, Max ja Eleven muodostavat yhden tapahtumien jäljille pääsevän ryhmän, ostarijengi Steve, Robin, Erica ja Dustin toisen, sanomalehdessä harjoittelevat Nancy ja Jonathan omansa ja pientä sutinaa välillään herättelevät sheriffi Jim Hopper ja Willin äiti (Winona Ryder) vielä yhden. Välillä tulee jo GoT-fiilis, kun eri ryhmittymät pysyttelevät niin pitkään erillään toisistaan.

Ykköskauteen verrattuna Eleven, Nancy ja Willin aavistuksen reppana äiti ovat saaneet varmuutta omaan toimintaansa ja seurakseen muita vahvoja naistoimijoita, kuten edellä mainitut Maxin, Erican ja Robinin. Myös Miken ja Nancyn äidillä on pieni mutta tärkeä rooli kauden tapahtumien käynnistymisessä. Duffereille pisteet siis representaatioiden laajantamisesta. Viimeinen jakso kannattaa katsoa loppuun asti ja kuunnella huolella mitä sanotaan. Itse päättelin lyhyestä repliikistä, että erään hahmon kohtalo ei ehkä olekaan niin sinetöity kuin sarjan päätös muuten antaa olettaa. Neloskautta odotellessa...




Rahapaja, osat 1-3 (Netflix)

La Casa de Papel (2017-) on Z:n ja minun aivan sattumalta viime vuonna löytämämme helmi. Yleensä tulee pitäydyttyä tylsästi englanninkielisessä viihteessä, mutta Rahapajan traileri ryöstökeikkaa suunnittelevista rikollisista, jotka käyttävät koodiniminään kaupunkien nimiä, sai meidät panemaan ensimmäisen jakson pyörimään. Porukan koonnut ja sitä johtava Professoriksi kutsuttu mies (Álvaro Morte) esittelee suunnitelman Espanjan rahapajan ryöstämiseksi. Väkivallattomaksi aiotussa ryöstösuunnitelmassa on rooli paitsi jokaisella ryöstöjengin jäsenellä, myös panttivangeilla ja jopa kansalla, jonka ryöstäjät saavat puolelleen. Keskeisessä osassa ovat myös Salvadro Dalí -naamarit ja punaiset haalarit, johon pukeutuvat niin ryöstäjät kuin panttivangit.

Sarjan kertojaäänenä kuullaan Tokiota (Úrsula Corberó), kolmekymppistä naista, jonka Professori pelastaa kiinnijäämiseltä ja pestaa joukkoonsa. Tokio ystävystyy rikollisjoukon jäsenten kanssa ja ryhtyy suhteeseen itseään nuoremman Rion kanssa. Ryöstötiimiin kuuluvat myös isä ja poika Denver ja Moskova sekä itäeurooppalaiset Oslo ja Helsinki, vaarallisen kehräävällä äänellä puhuva Berliini sekä rahanpainannasta vastaava Nairobi. Panttivankien puolella esille nousevat rahapajan johtaja Arturo sekä hänelle raskaana oleva sihteeri Mónica, joka huomaakin viihtyvänsä Denverin seurassa. Vastapuolella panttivankitilannetta ratkoo Raquel Morillo, johon ainoana tapahtumia rahapajan ulkopuolelta tarkkaileva Professori uhkarohkeastikin päättää tehdä tuttavuutta läheisessä baarissa. Tapahtumia, läheltä piti -tilanteita ja erinäisiä suunnitelman muutoksia siis riittää välillä jopa liiaksi asti, mutta silti sarja ja sankariryöstäjien selviytyminen pitävät mielenkiinnon yllä.

Rahapajan ryösto kattaa sarjan osat - kuten sarjan kausia nimitetään - 1 ja 2. Tänä kesänä ilmestyi osa 3, jossa ryöstäjäjoukkio kokoontuu uudelleen pelastamaan yhtä kiinni jäänyttä jäsentään. Samalla päätetään toteuttaa Berliinin toinen ryöstösuunnitelma, Espanjan keskuspankin kultavarannon ryöstö. Mukana on muutama uusi jäsenkaupunki, joista tosin Tukholma ja Lissabon ovat vanhoja tuttuja uusissa rooleissa. Vastapuolella on nyt viimeisillään raskaana oleva kuulustelija-neuvottelija Alicia Sierra, joka on keinoissaan julma ja salakavala. Mutta voihan vietävä! Olihan se arvattava! Tarina jää aivan kesken, eikä 4. osan ilmestymisestä ole vielä edes tiedotettu. Ja päässä soivat siihen asti korvamatoina vuorotellen sarjan tunnusbiisi "My Life is Going On" ja Professorin ja Berliinin voimabiisinä toimiva partisaanilaulu "Bella Ciao".


Big Little Lies, kausi 2 (HBO Nordic)

Niin vain tekijöiden päät saatiin kääntymään ja Big Little Liesiin (2017-) tehtiin toinen kausi. Yhtenä kannustimena tekijöille lienee ollut Meryl Streepin saaminen mukaan jo tähtiä vilisevään joukkoon (Kidman, Witherspoon, Dern, Kravitz, Woodley). Edelliskauden keskiössä ollut kuolemantapaus on arvioitu kompastumiseksi, mutta ratkaisevan tönäisyn antaja kokee kovia tunnontuskia. Muitakin naisia peitelty totuus hiertää enemmän tai vähemmän. Streep esittää Kidmanin hahmon anoppia, joka on saapunut auttamaan lastenhoidossa, mutta joka ei suostu uskomaan pojastaan kuulemiaan totuuksia, mikä saa naisten välit hiertämään. Toisaalla Witherspoonin hahmon avioliitto on kriisissä ikävän paljastuksen vuoksi, kun taas Dernin hahmon mies syyllistyy sisäpiirikauppoihin, minkä seurauksena pariskunta joutuu konkurssiin. Lapset sentään tuntuvat vihdoin tulevan hyvin toimeen ja selviävän tapahtumista kutakuinkin. Kauden loppuratkaisussa nähdään jälleen naisten keskinäisen solidaarisuuden osoitus ja se tekee lopetuksesta yllättävänkin tunteellisen ilman turhaa vellontaa. Go Monterey Five!

The Rosie Result

Graeme Simsion:
The Rosie Result

Graeme Simsionilta ilmestyi tänä vuonna kolmas osa hänen erikoislaatuisesta genetiikan professori Don Tillmanista kertovaan kirjasarjaan. Ensimmäisessä osassa (The Rosie Project, 2012, suom. Vaimotesti, 2014) sosiaalisesti taidoton Don etsi itselleen kumppania tarkkaan määritellyn kyselylomakkeen avulla. Kriteerit räikeästi sivuuttava Rosie vei kuitenkin miehen sydämen. Seuraavassa osassa (The Rosie Effect, 2014, suom. Vauvatesti, 2015) australialaispariskunta muutti New Yorkiin ja Rosie järkytti miehensä kertoessaan olevansa raskaana. Samalla vaimotestiin liittyneellä perehtyneisyydellä Don ryhtyi tuolloin tutkimaan tulevan perheenlisäyksen kehitystä. Esille nousivat muistaakseni myös Donin lapsuudesta lähtien kokema toiseus ja erilaisuus ns. normaaleihin lapsiin.

Kolmas osa, The Rosie Result (2019), sijoittuu noin 10 vuotta edellisosaa myöhemmäksi, jolloin Donin ja Rosien poika Hudson on jo 11-vuotias, eikä ota uutista perheen muutosta takaisin Australiaan iloisesti vastaan. Hyvin koulussa pärjänneen pojan arvosanat alkavat laskea Melbournessa ja koulu ilmoittaa pojan saaneen hermoromahduksia, jotka viittaisivat autismiin. Don päättää luennollaan tapahtuneen selkkauksen jälkimainingeissa jättäytyä pois päivätyöstään ja keskittyä poikansa tukemiseen ja opastamiseen samoissa sosiaalisissa taidoissa, joissa Don on itse nuorena kompastellut.

Siinä missä aiemmissa osissa autismispektrumiin on vihjannut vain Donin käytös ja lyhyt pohdinta Asperger-piirteistä Vauvatestissä, trilogian viimeinen osa nostaa aiheen keskiöön, ja tällaisen asiasta tietämättömän lukijan mielestä aihetta yllättävän avoimesti ja monipuolisesti tutkien ja ihmetellen. Kirjassa käydään keskustelua mm. siitä, tuliko sanoa, että ihmisellä on autismi (kuin flunssa), vai että ihminen on autistinen. Lisäksi pohditaan, tarvitseeko ihminen autismi- tai Asperger-nimikettä itseään määrittelemään. Niin Donin yliopistolla kuin Hudsonin koululla ovat omat intressinsä diagnoosin saamiseksi, mutta Donia mietityttää suostuminen ulkoa annettavaan leimaan. Don tarkkailee poikaansa ja pitää kirjaa niin spektrumiin kuuluvista kuin kuulumattomista piirteistä Hudsonissa.

Aiemmissa Rosie-sarjan osissa minua on vaivannut hahmojen ohuus, ehkä lukuun ottamatta Donia. Sama ongelma kolmattakin kirjaa vaivaa - etenkin Rosien hahmon ohuus ihmetyttää, kun kyseessä kun on kirjojen eponyyminen hahmo. Vaikutuin kuitenkin kirjan kiinnostavasta ja varmasti monin tavoin kiistanalaisestakin aiheesta, enkä voinut olla tsemppaamasta nuorta Hudsonia. Kirjan loppu yllätti vielä Donin sivulauseenomaisella ilmoituksella. Ehdottomasti suosikkiosani ja ansiokas päätös sarjalle.

Olipa kerran äiti

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti

Näin Hesarissa jutun Helmi Kekkosen kirjasta Olipa kerran äiti (2019), joka kaiketi autofiktioksi luokitellaan. Nimensä mukaisesti Kekkonen kertoo kirjassaan äidiksi tulemisestaan ja äitinä olemisesta ensin yhdelle ja sitten kahdelle tyttärelle. Väliin mahtuu myös keskenmeno. Teoksessaan Kekkonen tuo esiin, kuinka jännitteistä ja asenteellista äitiyteen liittyvä puhe ja kirjoitukset usein ovat. Niistä ei löydy keskimaastoa hyvän ja huonon äitiyden välistä. Niinpä Kekkonen pyrkii itse kirjoittamaan äitiydestään vailla arvottamista, ja avaa siten tuuletusaukkoja äitiyspuheeseen.

En tarttunut kirjaan sinänsä hakeakseni raikasta tulokulmaa vaan oikeastaan vertaistuen tahi -kokemuksen vuoksi, mutta ehkäpä juuri Kekkosen lähestymistavan vuoksi vertaistuki toimikin. Vaikka ajatukset eivät ole minulle tai lähipiirin äideille uusia, ei haittaa, että joku kirjoittaa auki sen, että äitiyteen ei tarvitse kadota, oman itsensä saa säilyttää äitinäkin, ja että omaa tilaa saa tarvita. Olkoonkin, että ikävä lapseen iskee usein samantien, kun omaa tilaa ja rauhaa on viimein saanut.

Kekkonen nostaa esiin, kuinka paljon helpompaa onkaan kuvata lapsiperheen kauhuja kuin niitä onnen hetkiä, jotka saavat sydämen sykkyrälle. Ja kuitenkin kuinka kiellettyä äitipuheessa on tuoda esiin esimerkiksi ahdistumista lapsen ainaisesta läsnäolosta. Jotkin kohdat kirjassa osuivat ja upposivat, kuin omasta elämästään olisi lukenut. Toisia kohtia luin kiinnostavina kuvauksina Kekkosen äitiyden kokemuksista, jotka eivät olleet tuttuja itselleni. Kaikesta äitipuheesta kun ei aina ilmene se tosiasia, että jokainen äiti on erilainen ja eri tavoin hyvä tai huono, aivan kuten jokaikinen lapsikin on erilainen. Kekkosen kirja onnistuu jollain tapaa valottamaan tätä seikkaa yllättävän objektiivisesti huomioiden sen subjektiivisen luonteen. En voi kuin suositella.

Tähän hetkeen tämä oli eniten mieleen jäänyt ajatus kirjasta:

Ennen sanoin "jos kaikki menee hyvin", mutta en ikinä oikeasti ajatellut että olisi olemassa se jos, oli vain kun. Nyt tiedän paremmin. Nyt tiedän, että milloin tahansa mikä tahansa saattaakin mennä toisella tavalla, kaikki suunnitelmat muuttua.