Star Wars: The Force Awakens

Mitä tehdä, kun yhtäkkiä ympärillä alkaa velloa hirmuinen Star Wars -hypetys? On unohdettava episodien I–III kökköys ja varauduttava uusimman episodin kohtaamiseen työntämällä valmistumisaikakauden teknologiaa kunnioittaen Jedin paluu -VHS videonauhuriin ja teemapukeutumalla leffaan.

Kiitämme: integroitua tekstivalintaa
Moitimme: paikoitellen vipattavaa kuvaa

Tähtien sota -elämys käynnistyi jo Maximin parvella, kun eteeni istahti Chewie. Tai saattoi se olla vain pitkä mies, jolla oli pörröinen tukka. Joka tapauksessa ilmassa oli hartautta ja yleisössä Star Warsinsa osaavia.

Ah sitä kollektiivista tunnistamisen hörähdystä, kun Millennium Falcon ilmestyi valkokankaalle ensimmäisen kerran. Se jollain tapaa tiivistääkin sen, miksi tällä kertaa on onnistuttu luomaan kelpo jatko Skywalkerien sukusaagalle. Fanit on saatu hyrisemään kunnioittamalla alkuperäistä trilogiaa yksityiskohtia myöten. Eikä tietenkään haittaa, että mukana on alkuperäiset prinsessa Leia (Carrie Fisher), Han Solo (Harrison Ford) ja Chewbacca, sekä robotit C-3PO ja R2D2.

Star Wars: The Force Awakens (2015) -leffassa toimii myös sen uudet hahmot. Elokuvassa ei olla sorruttu nostalgisoimaan pelkkien vanhojen naamojen voimin, vaan uuden sukupolven hahmot Finn (John Boyega), Rey (Daisy Ridley) ja Kylo Ren (mmmahtava Adam Driver!) nousevat vahvasti kannattelemaan alkavaa kolmatta tulemista. Mikä tietysti mahtavinta, selvästi keskeisimmäksi hahmoksi on nousemassa naishahmo Rey. Miessankarit ovat tänä vuonna tuulisella paikalla jo toista kertaa, kun Mad Maxissakin Max sai vikistä Furiosan viedessä. 

Juonesta on turha sen enempää paljastaa, ja paljon jää avonaisia kysymyksiä esimerkiksi Reyn historiasta seuraavienkien osien vastattavaksi. Leffaan loppuun sentään tarjotaan vielä koko tarinaa motivoineen operaation päätös ja viimeiset onnen hyrinät faniyleisölle. Mmhmhmhmm. Ai niin ja itse James Bondiakin eli Daniel Craigiä kuullaan Storm Trooperin roolissa! ”I will remove these restraints and leave this cell with the door open.” Eihän tästä voi nyt oikeasti olla kuin pitämättä ja kovasti.

Siipien kantamat & The Girl on the Train

Jussi Valtonen: Siipien kantamat // Paula Hawkins: The Girl on the Train

Kirjaston hylly tarjosi jälleen suomalaista äänikirjallisuutta Jussi Valtosen Siipien kantamien (2007) muodossa, mutta heti sen perään löytyi myös ”tämän vuoden Gone Girl (2012)”, Paula Hawkinsin jännäri The Girl on the Train (2015, suom. Tyttö junassa).

Jussi Valtonen nousi vuosi sitten tunnetuksi, kun hänen romaaninsa He eivät tiedä mitä tekevät (2014) voitti Finlandia-palkinnon. Tätä ennen kirjailijalta oli kuitenkin jo ilmestynyt kolme romaania, joista Siipien kantamat on nimenomaan kolmas. Romaani kertoo lukion äidinkielenopettajasta, Juhanista, joka työnsä lomassa kirjoittaa toista romaaniaan. Mies on eronnut jokin aika sitten vaimostaan oikeastaan perhetragedian seurauksena. Oppilaakseen Juhani saa Yhdysvalloista paluumuuttaneen Mariannen, joka on Juhanin tavoin palavasti kiinnostunut kotimaisesta kirjallisuudesta. Opettaja ja oppilas lähentyvät ja juorujakin alkaa jo kulkea. Mieleen tulee luonnollisesti Riikka Pulkkisen Raja-romaani (2006), jossa keskiössä on samankaltainen rajat ylittävä suhde.

Valtonen rakentaa hahmojaan tarkasti ja kuvaa heitä niin hyvässä kuin pahassa. Juhani koettaa rakentaa suhdetta aikuiseen naiseen, mutta kun toisen kanssa voi keskustella vain tosi-tv:stä, on ymmärrettävää, että mies muistelee kirjallisuuteen ja jazziin uppoutuvia keskusteluja oppilaansa kanssa. Toisaalta Marianne on fiksun ja pohdiskelevan puolensa lisäksi myös lukioikäinen, jota kiinnostavat Marja-Liisa Vartion tuotannon lisäksi vaatteet ja biletys. En tiedä, tulisiko teoksen loppu ymmärtää jonkinlaisena tuomiona Juhanille, vaikka hän ylittääkin rajan vasta tuomion saatuaan. Marianne taas tuntuu saavan siivet alleen samaisen rajanylityksen myötä. Teos jää pyörimään mieleen vielä viimeisen levyn päätyttyä.

***

The Girl on the Train onkin sitten jotain aivan muuta. Nimensä mukaisesti se kertoo naisesta, Rachelista, joka matkustaa päivittäin Lontoon keskustaan uskotellakseen kämppikselleen, että käy yhä töissä, josta on todellisuudessa saanut potkut alkoholin käytön vuoksi. Junassa istuessaan Rachel seuraa ikkunasta entisen kotitalonsa lähellä asuvaa pariskuntaa, joka vaikuttaa kaikin puolin täydelliseltä. Eräänä päivänä Rachel näkee vieraan miehen syleilevän talossa asuvaa naista ja pian saakin lukea lehdestä naisen kadonneen. Rachel tulee vedetyksi mukaan tapaukseen, mutta hänen omaa rooliaan vaikeuttavat ryyppäämisestä johtuva muistikatkos katoamisillalta sekä entisessä kotitalossa asuva entinen aviomies ja tämän uusi vaimo ja lapsi, jotka ovat näreissään Rachelin pyörimisestä lähistöllä.

Jännäri on rakennettu tuttujen salapoliisitarinoiden tapaan ja on lopulta nähtävissä eräänlaisena suljetun huoneen mysteerinä, jossa kaikki pelurit on tiedossa ja vuorotellen epäily kohdistuu kuhunkin henkilöön. Ääneen pääsevät Rachelin lisäksi myös kadonnut Megan sekä uusi vaimo Anna. Äänikirjassa kaikilla on myös mukavan ilmeikkäät äänet. Meganin roolissa kuullaan Uudesta Sherlockista tuttua Louise Brealeya. Pisteet on annettava Hawkinsille Rachelin hahmosta, joka kännisenä ja kulahtaneena kolmekymppisenä on enemmän sukua Bridget Jonesille kuin vaikkapa Gone Girlin kylmäävälle Amylle. Nähtäväksi jää, minkälainen siloitusoperaatio hahmolla on edessään ensi vuoden leffassa, jossa Rachelina nähdään Emily Blunt. Vieläkään ei dekkari ole suosikkilajini, mutta kyllä tämän hyvin eläytyvien kertojien avulla mielellään kuunteli.

Kaikki oikein & Wenla Männistö

Marraskuun lukemishaaste? Pikemminkin lukemattomuushaaste, on nimittäin sen verran vähiin jäänyt vapaavalintainen lukeminen tässä kuussa. Onneksi sentään äänikirjoja voi kuunnella. Viimeisimpinä kuuntelussa on ollut pari tuoreehkoa kotimaista: Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein (2014) ja Riina Katajavuoren Wenla Männistö (2014).

Riina Katajavuori: Wenla Männistö // Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Anna-Leena Härkösen teokset eivät hirveästi ole puhutelleet minua. En oikein löydä samaistuttavaa teoksien päähenkilöistä, naisista, joille shoppailu ja ulkonäkö tuntuvat olevan tärkeitä elämänarvoja. Kaikki oikein -teoksessa on kuitenkin mielenkiintoinen aihe eli lottovoitto. Mitä tapahtuu, kun rahaa on yhtäkkiä valtava määrä? Kenelle kertoa, miten rahat käyttää, saati säilyttää? Tekeekö raha onnelliseksi? Eeviä ja hänen miestään onnistaa ja tilille kilahtaa 7 miljoonaa euroa. Nyt ei enää tarvitse säästellä ja kituuttaa vuokralla. Nopeasti kuitenkin eteen alkaa tulla tilanteita, joihin Eevi ei ole varautunut. Olettavatko ystävät nyt, että Eevi maksaa aina kaiken ja vakuudetonta lainaa saa milloin vain? Kun ei tarvitse tehdä töitä ja rahasta ei ole kiinni, aviomiehen pullon korkki kiertyy yllättävän usein auki. Romaanin ajatusleikki on kutkuttava, mutta päähenkilöistä ja heidän yltiöperinteisistä sukupuolirooleistaan en taaskaan juuri välittänyt.

Riina Katajavuorta en ole aiemmin lukenut tahi kuunnellut. Wenla Männistö sai innostuneen vastaanoton ilmestyessään, joten luonnollisesti suhtauduin pienellä varauksella teokseen, joka uudistaa seitsemän veljeksen tarinaa siirtämällä tapahtumat 2010-luvun Käpylään ja nostamalla keskeisiksi ääniksi tarinan naishahmot. Ensi alkuun suhtauduin varauksella Männistön (ja Kiven kaiketi) hahmoihin, jotka olivat öykkäröiviä teinejä ja nuoria, mutta jotka kuitenkin olivat monipuolisesti perillä myös viime vuosituhannen mediakulttuurin ilmiöistä. Lopulta kuitenkin Katajavuoren tyypittelemät hahmot ja loputtomalla pommituksella tulevat kulttuuriviittaukset mm. Taistelutoverit-sarjoihin, Sofia Coppolan leffoihin ja jopa Putous-iskulauseisiin veivät mukanaan ja oli myönnettävä, että kuuntelin kirjaa lopulta innostuneen haltioituneena.

Seuraavaksi kuunteluun pääsee lisää kotimaista, tällä kertaa viime vuoden Finlandia-palkitun Jussi Valtosen Finlandia-palkittua He eivät tiedä mitä tekevät (2014) -romaania edeltävä teos Siipien kantamat (2007). Siitä lisää myöhemmin. Sillä välin vähän talviunia K:n tapaan.

007 Spectre

Kerää koko sarja.

Olen kasvanut VHS-kaseteille tallennetuilla Bond-elokuvilla. Pierce Brosnania en voinut sietää, mutta kun Daniel Craigin ensimmäinen Bond-elokuva, Casino Royale, ilmestyi  vuonna 2006, olin myyty. Kuten monet muutkin. Paitsi itse Bond, myös hänen vastaparinsa, Vesper Lynd, oli jotain uutta ja rosoista ja jopa melankolista. Quantum of Solacessa (2008) oli hieman välityön makua, mutta Skyfall (2012) oli jälleen täyttä rautaa nerokkaan pahiksen (Javier Bardemin pahoille teille lähtenyt agentti Silva) ja Bondin taustatarinaa paljastavan juonen ansiosta. Bond-saagan tuntijat hyrisivät loputtomille viittauksille vanhoihin Bond-tarinoihin. Elokuvan lopussa päädyttiin oikeastaan takaisin asetelmaan, jossa ollaan vanhoissa Sean Connery -Bondeissa: aulassa istuu miss Moneypenny ja topatun oven takana istuu pomona M niin kuin mies. Q järjestää työsuhdeautoksi 1960-luvun Aston Martinin.

Tästä jatketaan Spectressä (2015). Jo nimi paljastaa, että paluu Bond-juurille jatkuu, kun rikollisjärjestö Spectre ja sen johtaja Blofeld astuvat kuvaan. Myös Bondin omien juurien mylläys jatkuu siitä, mihin Skyfallissa jäätiin. Leffa käynnistyy tyylikkäällä kamera-ajorymistelyllä Meksikossa kuolleiden päivän hulinoissa. Komeita maisemia nähdään myös mm. Roomassa, Sveitsin Alpeilla ja Marokossa. Nykyajassa ollaan kiinni, kun siirrytään pähkäilemään agenttien tarpeellisuutta tämän päivän orwellilaisessa isoveli valvoo -yhteiskunnassa. Uhkana on koko MI6-organisaation alasajo, kun uusi pomo C (Uuden Sherlockin Moriarty eli Andrew Scott) runnoo läpi dataseurantaohjelmaa.

Spectreä on hehkutettu Casino Royalen veroiseksi ja sen pääosanaista, Léa Seydoux'n esittämää Madeleine Swannia peräti ensimmäiseksi feministiseksi Bond-tytöksi. Liiallinen hehkutus ehkä nostatti taas vastustusreaktion, mutta itse en pitänyt Spectreä Casino Royalen ja Skyfallin veroisena. Swann ei mielestäni ollut aiempia Bond-tsirbuloita kummempi ja Bondin muut naisseikkailut Spectressä olivat turhia henkäyksiä 1960-1970-luvun Bondien tympeistä kaatopuuhista. Ja voitaisiinko ihan tosissaan olla kutsumatta Monica Belluccia (51 v.) Bond-tytöksi. Tai sen puoleen myöskään Seydoux'ta (30 v.). Ja vaikka tiedän, että Bondien juonet hipovat realismin rajoja vain satunnaisesti, tuntui koko Daniel Craig -Bond-sarjan tapahtumien niputtaminen yhden mastermind-pahiksen tekosiksi jo turhan hatusta vedetyltä. Miinusta on pakko antaa myös pahiksista. Kun on nähnyt Andrew Scottin psykopaattisena Moriartyna ja Christoph Waltzin jumalaisen kamalana natsisotilas Hans Landana Tarantinon Kunniattomissa paskiaisissa (Inglourious Basterds, 2009), roolityöt C:nä ja Bondin menneisyydestä nousevana Oberhauserina tuntuvat jokseenkin laimeilta.

Mutta ei Spectreä voi täysin tyrmätä. Craigissä on yhä huikeasti karheaa karismaa ja tukitiimissä Q ja Moneypenny ovat vertaansa vailla. Q on jälleen luonut erikoisvarusteltuja autoja, joiden ominaisuudet on merkitty hellyttävän retrolla dymo-tekstillä. Bondin ja Swannin asut ovat vimpan päälle tilanteessa kuin tilanteessa, joten maisemien lisäksi leffassa riittää silmäkarkkia. Toimintatilanteissa on tuttuun tapaan myös vauhtia ja näyttävyyttä, tosin ei mitään sen kummempaa, mihin nykykatsoja ei jo olisi tottunut. Oivaa viihdettä, mutta ihan ei nyt osuttu napakymppiin meikäläisen taululla.

K sen sijaan osuu aina kohteeseensa.

Yksin Marsissa

Piti ehtiä leffaan ennen lippujen vanhentumista, joten puolihuolimattomasti valittiin Ridley Scottin uutuus, Andy Weirin romaaniin pohjautuva Yksin Marsissa (The Martian, 2015), josta oli kuulunut hyvää pöhinää. Elokuvassa lähitulevaisuudessa botanisti-astronautti Mark Watney jää yksin Marsiin, kun hänen epäillään kuolleen ja muu miehistö joutuu jättämään punaisen planeetan myrskyn vuoksi. Pääosassa leffassa on Matt Damon ja sivuosassa mm. Jessica Chastain. Jotain kovin tuttua tässä tuntui olevan. Ai niin. Vuosi sitten Interstellarissa Matt Damon esitti yksin vieraalla planeetalla asustelevaa tutkija-astronauttia jossain lähitulevaisuudessa. Ja mukana oli Jessica Chastain. Yksin Marsissa on myös samaa pseudotieteellisyyttä kuin toissavuotisessa Gravityssä, jossa Sandra Bullock ratkoi itsensä avaruudesta takaisin Maan kamaralle. Mutta eipä sillä, turha sitä on toimivaa kaavaa mennä rikkomaan. Sillä kyllähän Yksin Marsissa toimii.

Watney jää kuolleelle planeetalle turvanaan vain astronauttien tukikohta, avaruusmönkijä, oma kekseliäisyytensä ja tehtävän kapteenilta jäänyt diskomusiikki. On kiehtovaa seurata, miten Watney ratkoo elossa pysymisen kannalta keskeisiä ongelmia, joista ruoan riittävyys on yksi akuuteimmista. Maan kamaralla satelliittikuvat paljastavat NASA:lle vasta päivien kuluttua astronautin yhä elävän. Tällä välin hänen tiiminsä on lähes vuoden mittaisella paluumatkalla kohti Maata surien menetetyksi luulemaansa kollegaa. Alkaa suuroperaatio, joka alkaa yhteyden saamisella Watneyyn ja sen jälkeen pohtimisella, miten hänelle olisi mahdollista lähettää tarvikkeita ennen seuraavaa miehitettyä Mars-lentoa. Seuraa jännittäviä käänteitä, nerokkaita ideoita ja rakentavaa yhteistyötä.

Yksin Marsissa on ehdottoman iloinen yllätys - etenkin Ridley Scottin toisinaan hieman tasapaksujen toimintapläjäysten joukossa. Matt Damon on taas huippuvireessä perusjampan oloisena tyyppinä, joka päättää selvitä ja erittelee tuntojaan videopäiväkirjalle. Maan kamaralla mm. Jeff Daniels, Sean Bean, Chiwetel Ejiofor ja Kristen Wiig yrittävät estää paitsi imagollista myös humaania katastrofia. Avaruusaluksella Chastainin lisäksi ristipaineessa elävät mm. Katie Mara ja Michael Peña. Jännitystä ilman varsinaisia pahiksia ja aseena lähinnä järjen voima. Sopivan nörttiä makuuni eli kiitos ja lisää tätä!

Ground Control to Major K

Kirjamessut 2015

Lokakuu on kulunut aivan huomaamatta pakollisten asioiden ääressä. Ja yhden hyvän ja yhden kamalan huonon leffan. Hyvästä juttua myöhemmin, huono ei tämän enempää huomiota kaipaa. Kirjamessuille sentään ehdin tänä syksynä. Viime vuonna messut jäivät väliin, koska...

Blue Mountains, Australia

Kirjojen ystäville messut on kuin olisi astunut kirjailijoiden Hollywoodiin. Rimminen, Kettu, Linkola, Katajavuori, Tatun ja Patun tekijät, Kolu, Kunnas, Noronen, Hirvisaari, Hämeen-Anttila, Pääskysaari ja Holma - tässä vain muutaman tunnin bongaukset sunnuntaina. Niin ja se Holma. Onhan se nyt vaan mahtava. Löysin alkuvuodesta Sanden ja Suvi-Tuulin ja sen jälkeen on tullut luettua myös Holman kirjalliset tuotokset, Järjestäjä ja Kauheimmat runot. Messuilla kävin seuraamassa Holmaa KirjaKallion paneelikeskustelussa Naisjohtaja ja mieshoitaja. Muutkin panelistit olivat aivan huippuluokkaa: All Male Panel (joka täälläkin on jo vilahtanut) -sivun luoja Saara Särmä, Eveliina Talvitie, joka on kirjoittanut naisista politiikassa, ja Tuuti Piippo, joka koodaa ja on kirjoittanut naisista teknologia-alalla. Mielenkiintoisessa keskustelussa puhuttiin sukupuolesta, sukupuolirooleista, feminismistä ja huumoristakin. Pisteet menee ehdottomasti Saara Särmälle, joka oli leikannut hiuksensa Mad Max: Fury Roadin Furiosan inspiroimana.

Kuvassa Kallion lukion haastattelijat, Antti Holma, Saara Särmä,
Eveliina Talvitie ja Tuuti Piippo

Ohjelmaa oli tarjolla ähkyyn asti, mutta messukestävyys ei suoraan sanottuna tahtonut riittää ja välillä oli käytävä ruokkimassa vatsaakin ruokamessujen puolella. Yleisen haahuilun lisäksi kävin tsekkailemassa HS:n esikoispalkintoehdokkaita (mm. Saara Turunen), Tahdon2015-paneelia ja Kimmo Oksasta. Ja kakunkoristelun SM-finaalia, joka oli kamalaa paitsi sen tähden, että hienot kakut rikottiin maistiaisia varten, mutta ennen kaikkea siksi, etten itse ollut maisteleva osapuoli.

No cake, no fun.

Stoner ja Henkireikä

Viime aikoina on kiirettä pidellyt, mutta pyörän vaihtuessa yhä useammin julkisiin liikennevälineisiin on kirjoillekin löytynyt hieman aikaa. Tässäpä tuoreimmat lukukokemukset.

John Williams: Stoner

Tänä vuonna on sieltä ja täältä kuulunut kuiskutusta John Williamsin (1922–1994) romaanista Stoner. (Kyseessä ei siis ole se John Williams, joka tunnetaan pikemmin sävellyksistään.) Erikoista tässä hehkutuksessa sattuu olemaan se, että teos on ilmestynyt vuonna 1965. Teos oli aikoinaan saanut hyvän vastaanoton, mutta pitkälti unohtunut vuosien saatossa. Ilmeisesti se nousi jokin aika sitten kirjailijapiireissä uudelleen suosituksi ja kasvava maine sai jopa suomalaisen kustantajan tarttumaan teokseen. Luinkin nimenomaan Ilkka Rekiaron hyvän käännöksen (2015) teoksesta – ja kokeilin ensimmäistä kertaa myös kirjaston sähkökirjaversiota.

Nimestään ja ilmestymisvuosikymmenestään huolimatta kyseessä ei ole mikään huumekuvaus vaan kertomus 1900-luvun alkupuolella elävästä kirjallisuuden professori William Stonerista. Stoner on maanviljelijän poika, joka lähetetään yliopistoon maataloustieteitä oppimaan, mutta nuorukainen ihastuukin kirjallisuuteen. Akateeminen ura vie Stonerin mennessään, eivätkä edes maailmansodat saa miestä jättämään yliopistokampusta.

Stoner on oikeastaan hyvin surumielinen tarina. Stoner menee kylmän ja ailahtelevaisen naisen kanssa naimisiin, saa tyttären, jonka vaimo etäännyttää hänestä ja yliopistolla saa vastaansa vihamiehen, joka estää uran etenemisen. Silti Stonerilla riittää ymmärrystä ja anteeksiantoa läheisilleen, ja hän kokee jopa olleensa paikoin onnellinen.

Hehkutuksilla on usein tapana nostaa odotukset liian korkealle, jolloin teos tuottaa pettymyksen, mutta tällä kertaa ilman sen suurempaa tietoa teoksesta Stoner pystyi silti yllättämään poikkeuksellisella päähenkilöllään ja ehdottoman mielenkiintoisella kuvauksellaan viime vuosisadan alkupuolen yliopistomaailmasta. Ei kirja mitään suurta jännitystä tai juonenkäänteitä tarjonnut, mutta onnistui silti olemaan koskettavampi kuin mikään kirja hetkeen.

Kari Hotakainen: Henkireikä

***

Kari Hotakaisen uutukainen, Henkireikä (2015) on kansiaan myöten pahaenteinen ja väkivallan uhkaa tihkuva teos siitä, kun mitta tulee täyteen ja päässä vain napsahtaa.

Henkireiässä on nimettömänä pysyttelevä kertoja, joka kuvaa kuulijalleen tapahtumaketjua, joka päättyy veritekoon. Kertoja on ammatiltaan rikosylikomisario, joten henkirikosten maailma ja tappajan mieli on hänelle tuttu. Tällä kertaa tapahtumat eivät kuitenkaan liity työhön, vaan kertojan kuoroharrastukseen. Kuorossa laulavat myös Suntio ja Parturikampaaja, jotka kumpainenkin ovat omassa elämässään tiukassa tilanteessa. Kuorolaiset uskoutuvat toisilleen kiperistä elämäntilanteistaan, mistä seuraa vain ruuvin kiristymistä ja veitsien teroittelua.

Paljastamatta liikaa, kirja tarjoaa lopussa muutamankin yllätyskäänteen. Yksi niistä liittyy kertojan ja toisaalta hänen kuulijansa henkilöyteen. Tällaisia ratkaisuja on jo sen verran tullut vastaan lähtien Kuudes aisti -leffasta, että osasin arvatakin jotain tällaista. Kenties kansikin siihen jo viittaa. Toinen yllätys oli tapahtumien kulku ja lopputulos. Ahdistavan tunnelman ja pitkällisen virittelyn jälkeen yllätys oli toisaalta positiivinen ja toisaalta vähän lattea.

Olen tykännyt Hotakaisen aiemmissa romaaneissa napakasta kirjoitustyylistä, kuivasta huumorista ja arkisista aiheista. Henkireiässäkin kertojan sivuaa muutamia nykyajan ensimmäisen maailman ongelmia, kuten kehitysvammaisten asuntolan sijoittamista omalle asuinalueelle, mutta liian usein jutut kuitenkin karkaavat aforistisille harhapoluille ja kertomusta on pitkitetty turhankin kanssa. Kirjaa ei ole onneksi venytetty yhtään 200 sivua pidemmäksi, ja juuri sen verran tarina jaksaakin loppukäänteineen kiinnostaa.