Tuttua on paljon myös tarinassa ja sen osasissa. Elokuva alkaa iäkkäiden ihmisten haastattelukatkelmilla. Vanhukset kuvaavat tilannetta lapsuudessaan, jolloin maa oli kuivunut ja hiekkamyrskyt yleisiä. Mieleeni tuli heti Yhdysvaltojen keskiosia 1930-luvulla piinannut äärimmäisen kuivuuden kausi, Dust Bowl. Pienellä googlauksella selvisikin, että haastattelupätkät (lukuun ottamatta mukaan ujutettua Ellen Burstynia) on todella napattu Dust Bowlia käsittelevästä dokkarista. Nolanin dystopiassa historia toistaa itseään. Maa on kuivaa ja viljelykasvit tuhoutuneet laji lajilta. Uutta elämää on lähdettävä etsimään uusista galakseista, madonreiästä, joka on syntynyt Saturnuksen renkaan tuntumaan.
Interstellarin näyttelijät tekevät hyvää työtä, mutta tosiasia on, että monet elokuvan hahmoista putoavat tuttuihin kategorioihin: rooleina on mm. inhimillinen sankari, petkuttava pelkuri ja luotettava apuri. Lisäksi merkittävään osaan elokuvassa nousevassa rannekellossa on jotain kovin nolanmaista. Se toi mieleen Inceptionissa nähdyn messinkihyrrän: hieman samaan tapaan se toimi maailmoja erottavana markkerina. Inceptionissa kyseessä on eri tajunnan ja unen tasot, Interstellarissa liikutaan ajan eri ulottuvuuksissa.
Vaikka elokuva koostuikin näin monesta käytetystä keinosta tai elementistä (ja vielä päälle liudasta SF-genren troopeista), jaksoi Nolanin älyllinen tyyli tarkastella avaruusmatkailua kiinnostaa ja lumota lähes kolmen tunnin ajan. Aika ulottuvuutena tarinan keskiössä oli ajatuksia herättävä, mutta visuaalisesti leffa ei onnistunut aiheuttamaan samanlaisia väristyksiä vatsanpohjassa kuin viime vuoden Gravity (2013).
Sanoiko joku "vatsanpohja"? |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti