Star Wars: The Last Jedi

Ajjaijai, se on täällä! Kolmannen Star Wars -trilogian keskimmäinen osa, The Last Jedi (2017), saapui kuin pelastava enkeli keskelle pimeintä talvea tuomaan Vastarintaliikkeen ilosanomaa maailmalle. Viime vuonna jouduttiin tulemaan toimeen irrallisella prequel-osalla, joka oli ihan mukiinmenevä, mutta josta en tänne kirjoittanut, koska saatoin nukahtaa muutamaksi hetkeksi kesken leffan. Ja taisi siinä olla jotain vauvahommeleitakin silloin meneillään. Nyt oli T teemavaatetettu ja lapsenvahdit varmistettu, joten Z ja minä kirmasimme katsomaan, tarttuuko Luke vielä valomiekkaan!

Episodi VIII:ssa oli jo karistettu edellisessä osassa vahvasti mukana ollut nostalgia ja ensimmäisen trilogian fiilistely. Nyt hypättiin jo täysillä uusiin tapahtumiin ja uusien sankarien matkaan. Rey löysi viimeisen jedin, Luken, edellisen osan lopuksi ja yrittää nyt saada Luken tulemaan Vastarinnan avuksi. Toisaalla Vastarinnan emoalus on vaarassa, kun sitä uhkaa polttoainepula ja Snoken johtama Ensimmäinen ritarikunta seuraa sitä kuin hai laivaa. Vastarinnan lentäjä Poen suunnitelmaa toteuttaen entinen storm trooper Finn, BB8-robotti ja uusi tuttavuus Rose (Kelly Marie Tran) lähtevät tuhoamaan ritarikunnan jäljitintä, jotta Vastarinnan alus pääsisi pakoon. Samaan aikaan Snoken oppipoika, Kylo Ren/Ben Solo ja Rey löytävät yhteyden, joka tuo heitä lähemmäksi toisiaan, ja yhtä elokuvan merkittävintä käännettä.

Koska kyseessä on trilogian keskimmäinen osa, en odottanut näinkään selvää päätöstä The Last Jedille. Oikeastaan leffa tarjosi monta kohtaa, johon se olisi jo voinut päättyä jatkuakseen viimeisessä osassa, mutta olen tyytyväinen, että loppuun saatiin vielä muutama odotettu kohtaaminen ja näyttävä taistelu suolaplaneetalla. Planeetan ohuen valkoisen suolakerroksen alta paljastuu verenpunaista maata, ja sanomattakin on selvää, että taistelukohtauksissa maan pöllyäminen näytti uskomattoman hienolta ja dramaattiselta. Todella tyylikäs ja kekseliäs toteutus. 

Leffa oli kaikkea mitä toivoa saattoi: onnistunut jatko-osa Tähtien sodan saagaan, täydellistä viihdettä, hienoja efektejä, söpöjä otuksia, mainioita sivuroolisuorituksia (mm. Laura Dern, Benicio Del Toro, Carrie Fisherin tytär Billie Lourd) ja vieläpä niin monta naispuolista sankaria, että Z sanoi epäilleensä, mahtaako Vastarintaliikkeeseen edes kuulua miehiä! Ensi jouluna on luvassa nuoren Han Solon tarina, ja sitten kahden vuoden päästä päätösosa trilogialle. Toivon mukaan kuningatar Leian kohtalo saadaan päätettyä tyylillä, nyt kun Carrie Fisher ei ole enää saatavissa rooliin.

House of Cards

Viimein viime kesän alussa tartuttiin Z:n kanssa tähän Netflixin yhteen ensimmäisistä lippulaivasarjoista (2013-), ja hitaasti nautiskellen saatiin joululomalla urakka päätökseen. Nyt sarjasta on olemassa jo viisi kautta, ja näiden kausien aikana todellinen maailma on yhtäkkiä lakannut muistuttamasta sarjaa ja sarja alkanut muistuttaa tosielämää. Lisäksi pääosaa esittävä Kevin Spacey sai nimensä lokaan osana Hollywoodin ahdistelijaskandaalia, minkä vuoksi näyttää todennäköiseltä, että sarjan kuudennella kaudella ei enää Spaceyä nähdä. Se on valitettavaa, sillä niin ääshouli kuin mies onkin voinut olla kulisseissa, ei miehen taitoa näyttelijänä voi kiistää.

Sarja kuvaa vallanhimoista voimapariskuntaa Frank ja Claire Underwoodia (Spacey ja Robin Wright), jotka pelaavat valtapeliään Washington D.C.:ssä. House of Cardsissa yllätti, ettei valtapeli rajoitu pelkkään poliittiseen juonitteluun, vaan henkiäkin on tarpeen tullen uhrattavissa. Ensimmäisellä kaudella Frank on kongressin jäsen ja Claire johtaa hyväntekeväisyysjärjestöä. Toisen kauden alussa Frank nousee varapresidentiksi, mutta taustalta löytyy jo hyvin kyseenalaisia keinoja virkaan pääsemiseksi. Kolmannella kaudella Frank on jo presidentti ilman ainoatakaan ääntä. Vähemmästäkin alkaa arvostus demokratiaa kohtaan rapautua. Kyseisellä kaudella myös Claire keskittyy uranousuunsa hankkiutumalla YK:n suurlähettilääksi. Keskeisessä roolissa kaudella on myös Uudesta Sherlockistakin tutun Lars Mikkelsenin esittämä tutunoloinen Venäjän presidentti Put… siis Petrov. Myös tulevat presidentinvaalit nousevat jo aiheeksi. Kauden lopuksi superpariskunnan välit alkavat kuitenkin rakoilla.

Neljännellä kaudella voimapari käy keskinäistä vääntöä, mutta vallanhimo, Frankin joutuminen ammutuksi, komea haastaja presidentinvaaleissa, samoin kuin ulkoinen vastustaja, uusi terrorijärjestö ICO, saa rivit taas tiiviiksi. Viidennellä kaudella Underwoodit ottavat Valkoisen talon valtaansa jopa kansan äänin, mutta kepulikonstit uhkaavat tuon tuosta paljastua, mikä vaatii jälleen uusia kepulikonsteja. Kausi päättyy jälleen uuteen tilanteeseen, joka ehkä jopa mahdollistaisi Spaceyn hahmon uloskirjoittamisen, mutta helppoa ratkaisua katsojat tuskin hyväksyvät.

Nykyisin sarjoissa nähdään yhä moniulotteisempia ja ristiriitaisempia hahmoja, mutta harvassa ovat kuitenkin Underwoodien ja heidän lähipiirinsä kaltaiset kierot lierot, jotka kuitenkin vetävät puoleensa viekkaudellaan ja härskiydellään ja tietenkin Frankin suorilla, kameraan kohdistetuilla välikommenteilla. Tosin vielä jäätävämpää on, kun toinen hahmo kääntää yhtäkkiä katseensa kameraan ja puhuttelee katsojaa. West Wing on vielä muutamaa pätkää lukuun ottamatta näkemättä, mutta aika kovan pohjan House of Cards asettaa poliittisille tv-sarjoille.

Nix

Nathan Hill: Nix

Yllätin itseni ja lukaisin vaaperon päikkäreiden aikana Nathan Hillin yli 700-sivuisen esikoisromaanin Nix (The Nix, 2016, suom. 2017). Kiinnostuksen herätti mm. kirjailijan vertaaminen John Irvingiin, yhteen ikisuosikeistani. Ja komeilipa kirjan kannessa itsensä Irvingin kehukin (”Nathan Hill on huikeuden mestari.”). Itselleni teoksesta ei oikeastaan herännyt suoria yhteyksiä Irvingiin, mutta sen sijaan paikoitellen voimakkaastikin mieleen tuli Jussi Valtosen He eivät ole He tietävät TÄMÄ Finlandia-voittajaromaani.

Nix kertoo kymmenen vuotta sitä kirjoittaneen Hillin tapaisesta kirjailijasta, Samuelista, joka on jo vuosien ajan yrittänyt pusertaa esikoisromaaniaan paperille, mutta on juuttunut tylsään opetustyöhön chicagolaiseen collegeen ja käyttää vapaa-aikansa pelaten World of Elfcraft -nimistä nettipeliä. Samuelin äiti on hylännyt perheensä pojan ollessa varhaisteini, mutta pulpahtaa yhtäkkiä uudelleen Samuelin tietoisuuteen, kun tulee pidätetyksi heitettyään hiekkaa poliitikon naamalle. Kun kustantaja vaatii kustannussopimuksen purkamista ja ennakon palautusta korkoineen, keksii Samuel ehdottaa paljastuskirjan tekemistä otsikoihin nousseesta äidistään. Niinpä kirjailija lähtee selvittämään äitinsä hämyisiä taustoja.

Äidin taustan selvittämisen myötä sukelletaan vuoden 1968 Chicagoon ja tätä edeltäviin vuosiin Yhdysvaltain Keskilännessä, jossa äiti viettää nuoruutensa kärsien paniikkikohtauksista ja kuunnellen isänsä tarinoita norjalaisista taruolennoista, kuten näkistä, johon teoksen nimikin viittaa. Vuonna 1968 sukelletaan myös historiallisten hahmojen runoilija Allen Ginsbergin ja uutistoimittaja Walter Cronkiten päiden sisään, mikä tuo aina oman jännän lisäkerroksensa fiktioon. Pidän tekniikasta, kun se tehdään sopivan hienovaraisesti ja osana historian kuvausta, kuten esim. E. L. Doctorowin Ragtimessa (1975), ja Nixissä Hill hoitaa homman tyylillä kotiin.

Välillä käydään myös vuodessa, jolloin äiti jättää perheen ja jolloin Samuel tapaa ikäisensä kaksoset, jotka vaikuttavat vielä aikuisenakin hänen elämäänsä. Kirjan nykyhetkessä Samuelin vaivana on kirjaprojektin lisäksi hankalaksi heittäytyvä opiskelija ja apuaan pelimaailman ulkopuolella tarjoava himopelaaja Pwnage. Juuri yliopistomaailman ja internetin syövereiden kuvauksessaan teos muistuttaa Valtosen kirjaa. Molemmissa on myös keksitty i-tuote: Valtosella älypuhelimen uusi muoto iAM ja Nixissä alkuaikojen Facebookia muistuttava some-sovellus iFeel. Valtosen kirjasta pidin kovasti, enkä voi sanoa, ettenkö olisi Nixistäkin pitänyt, joskaan se ei yhtä vahvasti jäänekään mieleen pyörimään. Mutta nimen sentään muistan.

Suurin kaikista

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

Ruotsalainen rikosromaani, joka ei edusta nordic noiria...onko se mahdollista? Malin Persson Gioliton romaani Suurin kaikista (Störst av allt, 2016, suom. 2017) taitaa olla tällainen. Nyt ei pääosassa ole nuhjuisia ja kulmikkaita poliiseja tai etsiviä, vaan 18-vuotias eliittilukion oppilas, joka on syytettynä koulusurmasta. Mistään kepeästä aiheesta ei siis tosiaan ole tässäkään teoksessa kyse.

Maja on hyvin toimeentulevien vanhempien melko tavallinen tytär, joka käy samaa koulua parhaan ystävänsä Amandan kanssa. Majasta kiinnostuu myös törkyrikkaan isän ongelmainen poika Sebastian. Vajaata vuotta myöhemmin Sebastian makaa kuolleena Majan sylissä ja Amanda ja kolme muuta lojuvat ammuttuina luokkahuoneessa. Maja joutuu vankilaan odottamaan oikeudenkäyntiään. Kirja seuraa Majan oikeudenkäynnin kahta käsittelyviikkoa ja lopputulosta. 

Tapahtumien kertojana toimii Maja, joka välittää teoksen alussa vähintäänkin aavistuksen rasittava kuvan teiniangsteineen ja maneerisine kerrontakeinoineen. Tarinan edetessä Majan kuori kertojana alkaa kuitenkin pehmetä, mutta loppujen lopuksi on todettava, että liian vähän, liian myöhään: en jaksanut olla kovin kiinnostunut Majan kohtalosta. Ehkä jonkinlaista psykologista syvyyttäkin olisin kaivannut tällaisen rikoksen yhteyteen. Nyt syinä tapahtumille tuntuvat lähinnä olevan huumesekoilut ja harvinaisen mielipuolinen isä-poika-suhde.

Pysyn kannassani ja säilytän edelleen etäisen suhteeni rikosromaaneihin.

Yösyöttö

Tämähän se oli osoittautua murheenkryyniksi. Viimeisiä vanhenevia leffalippuja oli säästelty tätä varten, mutta ahneeksi yltynyt Finnkino sai nenilleen ja leffa vedettiin pois sen teattereista. Onneksi uusilta kotinurkilta pääsee nopeasti Bio Grandiin, jossa leffa pyöri. Ja leffahan oli nähtävä, koska se oli kuvattu vanhoilla kotinurkilla ja sitä paitsi siinä seikkaili kovin samanikäinen bebbeleissön kuin meidän T.

Yösyöttö (2017) perustuu Eve Hietamiehen samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Leffaversion on ohjannut Marja Pyykkö. Pääosassa Yösyötössä on kuitenkin Antti-niminen mies (Petteri Summanen), josta tulee yksinhuoltaja vastasyntyneelle lapselleen, kun vaimo karkaa synnytyslaitokselta suoraan Espanjaan löytämään itseään. Antti arpoo, mitä kertoo niin kotikäynnille tulevalle neuvolantädille kuin isälleen ja veljelleen, saati työnantajalle, naapureille ja perhekahvilan Ennille (Marja Salo). Tästähän tietysti seuraa huumoria, mutta myös keksityn oloisia konflikteja. Siellä täällä esiin nousevat yhäkin tutut oletukset isästä äidin ”apurina” ja siinä leffa on tietenkin paikallaan osoittamassa, että mies pärjää siinä missä nainenkin (lukuun ottamatta alun löperöä korvikkeenmetsästyskohtausta). 

Odotukset olivat ehtineet kohota turhan korkealle, mutta olihan leffa kuitenkin mukava maanantai-illan viihdyke. Pisteet on annettava itse Bio Grandin tunnelmallisen salin lisäksi leffassa nähdyille tutuille maisemille ja tietyille, kovin tutunoloisille tilanteille ja tunteille, joita Antti kohtaa. Puolikkaaksi vitsiksi Yösyötössä jää kätilön alussa painottama röyhtäytysohje. Jenkkikomediassa jossain vaiheessa leffaa ohje olisi todellakin tullut tarpeeseen. Tähän liittyen olisin toivonut leffaan ylipäätään enemmän kanssakäymistä Antin ja vauvan välille, koska uskokaa tai älkää, vauvoista voi oikeasti olla iloakin ja vauvat osaavat olla aikamoisia humööristejäkin.

Matkalla kotiin

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Kirjaston varauspalvelu yllätti nopeudellaan, kun luulin yhä olevani noin viidennellä sadalla sijalla, mutta sainkin jo saapumisilmoituksen Yaa Gyasin (s. 1989!) kehutusta esikoisteoksesta, Matkalla kotiin (Homegoing, 2016, suom. 2017).

Romaani kertoo kahdesta toisilleen tuntemattomaksi jäävästä nykyisen Ghanan alueella syntyneestä sisarpuolesta ja heistä versovista tulevista sukupolvista. Jokainen luku kertoo jommankumman sisaren suvun tarinaa aina yhden sukupolven kerrallaan. Toinen sisaruksista, fantiheimon ašantiorjanaisen synnyttämä Effia, naitetaan brittikomentajalle, joka työskentelee orjakaupan parissa Cape Coastin linnoituksessa. Effian suku jää näin Afrikan puolelle. Esi sen sijaan napataan ašantikylästä ja viedään Cape Coastin kautta orjaksi Yhdysvaltoihin.

Sukupolvien tarinat kääriytyvät historian vaiheisiin, ja vaikka Afrikassakin soditaan ja otetaan toisia heimoja orjiksi, on etenkin Yhdysvaltoihin joutuvan sukuhaaran tarina paikoin julmaa luettavaa – vaikka Gyasi ei väkivallalla mässäilekään. Fyysinen väkivalta on vain yksi osa Esin suvun kokemaa julmuutta. Lapsia viedään vanhemmiltaan, orjilta kielletään heidän oma kielensä ja monen sukupolven kohdalla yhteys omaan sukuun katkeaa täysin. Etenkin juuri tämä juurettomuus kosketti, sillä pystyin itse seuraamaan siististi sukupolvien yhteyttä ja etenemistä sitä kuvaavasta sukupuusta kirjan alussa, mutta hahmot saattoivat kadottaa yhteyden vanhempiinsa pahimmillaan jo ennen syntymäänsä.

On uskomatonta, miten julmia ihmiset osaavatkin olla toisilleen – niille, joita kieltäytyvät näkemästä kaltaisinaan. Historiallisesti katsottuna rotuerottelun päättymisestäkin on vain kulunut vain hetki. Gyasin tekstin hienous on kuitenkin sen nouseminen näiden julmuuksien yläpuolelle ja oikeasti hienojen tarinoiden kerronta molemmin puolin sisarushaaraa. Teoksen nimikin jo kertoo, että lopussa haarat kohtaavat, vaikkakin tietämättään, ja kauas historiallisesta kotimaastaan joutunut Marcus palaa isoisoisoisoisoäitinsä maahan ja paikalle, josta orjalaiva lähti Esi mukanaan valtameren yli kohti Amerikkaa. Pidin kirjasta todella paljon ja nautin ennen kaikkea saada sukeltaa Ghanan alueelle jääneen sukuhaaran merkillisiin kohtaloihin, samoin kuin Toni Morrisonin Jazzin (1992) kaltaisiin tunnelmiin vievässä Willien tarinassa Harlemissa.

Lumotut

Lumotut (The Beguiled, 2017) on Sofia Coppolan tuorein ohjaustyö. Tajusin nähneeni kaikki Coppolan viisi aiempaakin ohjausta (Virgin Suicides, 1999; Lost in Translation, 2003; Marie Antoinette, 2006; Somewhere, 2010 ja Bling Ring, 2013) joten tässähän voi pitää itseään jo puolivahingossa ihan asiantuntijana! Tämä kuudes leffa on uusintaversio vuoden 1971 leffasta Korpraali McB, jonka ohjasi mm. Likaisen Harryn ohjannut Don Siegel ja jossa pääroolissa oli Clint Eastwood. Hieman sävyeroa siis eri versioiden ohjaajissa. Molemmat leffat perustuvat alun perin Thomas Cullinanin romaaniin, jota en tietenkään ole lukenut, koska muutenhan blogini nimi saattaisi jopa olla osuva.

Coppolan Lumotuissa Eastwoodin roolissa eli jenkkikorpraali McBurneynä nähdään Colin Farrell. Hänet löytää loukkaantuneena metsästä etelän puolella sijaitsevan tyttökoulun oppilas, joka taluttaa miehen paikattavaksi koululle. Siellä naisopettajat ja oppilaat alkavat piankin tuntea suurta vetoa vihollismieheen. Paljastamatta sen enempää juonesta leffa muuttaa jyrkästi suuntaansa yhteisen illallisen jälkeen. Leffa muistuttaa tunnelmaltaan paitsi Coppolan esikoista, Virgin Suicidesia, jossa siskokset tekevät yhdessä itsemurhan, myös Peter Weirin vuoden 1975 Huviretki hirttopaikalle -leffaa (Picnic at Hanging Rock), jossa joukko koulutyttöjä opettajineen katoaa kesken kesäretken. Jotain kammottavaa näissä tällaisissa pinnalta kovin puhtoisissa ja viattomissa eristäytyneissä ryhmissä aina on. Niinpä selkäkarvat nousevat pian pystyyn Nicole Kidmanin esittämän johtajan koulussa, jonne vain kourallinen oppilaita ja Coppolan luottonäyttelijän Kirsten Dunstin esittämä opettajatar ovat jääneet värjöttelemään kesken ympärillä riehuvan sisällissodan. Kaikkea kiitosta karmivuudesta ei tosin voi antaa naisryhmälle, sillä myöskään McBurney ei ole niin puhtoinen kuin antaa olettaa.

Kauniisti kuvattu ja ihan kiinnostavakin leffa kertaalleen katsottuna, mutta koska en ole nähnyt Siegelin versiota, saati lukenut Cullinanin kirjaa, on vaikea sanoa, onko Coppola versiossaan tehnyt jotain, mikä erityisesti nostaisi sen tarpeelliseksi uudelleentulkinnaksi aiheesta.