Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Tämän vuoden teemana tuntuu olevan allekirjoittaneen syntymävuonna syntyneet kirjailijat. Luettuna on jo Téa Obrehtin Tiikerin vaimo ja Eleanor Cattonin The Luminaries. Nyt tartuin täydelliseksi kesälukemiseksi tituleerattuun sveitsiläisen Joël Dickerin 800-sivuiseen järkäleeseen Totuus Harry Quebertin tapauksesta (2014, La vérité sur l'affaire Harry Quebert, 2012). Kirjan lukeneena ymmärrän tuon lomalukemistomaininnan. Teoksen juoni imaisee mukaansa ja teksti on nopealukuista, ja ennen kuin huomaakaan, on tullut luettua yhdessä iltapäiväsä parisataa sivua.

Täysin myyty en kuitenkaan ollut. Teoksesta tuli paikoitellen mieleeni Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin (1993, The Secret History, 1992), mutta valitettavasti omalla kohdallani tämä ei tarkoita kehua, sillä en syystä tai toisesta aikoinaan lämmennyt kyseiselle nykyklassikolle lainkaan. Kirjoja yhdistää paitsi Uuteen-Englantiin sijoittuvat tapahtumat, myös hahmot, jotka ovat jotenkin vastenmielisiä tai ainakin minut kylmäksi jättäviä. Lukijana en tunteiden tasolla sitoutunut hahmoihin ja siten kiinnostunut heidän kohtaloistaan, kuten yleensä kai olisi toivottavaa.

Harry Quebertin päähenkilö on menestyskirjailija Marcus Goldman, omahyväisen oloinen miekkonen, jolle selviää, että hänen oppi-isällään, nimihenkilö Quebertillä on ollut suhde 15-vuotiaaseen tyttöön 1970-luvulla. Vuonna 2008 tytön ruumis löytyy haudattuna Quebertin pihaan ja Goldman alkaa tutkia tapausta puhdistaakseen Quebertin maineen. Tässä Dickerin vahvuus juonenpunojana tuleekin ilmi. Lukija pääsee Goldmanin siivellä selvittämään tapahtumien kulkua ja epäilyjä, joita ohjataan taitavasti suuntaan ja toiseen. Matkan varrelle jätetään sinne tänne avoimia juonenpätkiä, jotka nousevat uudelleen esiin, kun luullaan jo kaiken ratkenneen. En tosiaan arvannut loppuratkaisua ainakaan kaikilta osiltaan, siitä pisteet ehdottomasti Dickerille.

Jos K ryhtyisi kirjailijaksi, tässä olisi hänen kansiliepeeseen tuleva kirjailijakuvansa. Pohdiskekevaa proosaa, selvästi.

Maleficent - Pahatar

 Kävin vaihteeksi leffateatterissa, koska on tullut luettua niin paljon kirjoja viime aikoina. Eikun.

No joka tapauksessa, vuorossa oli Disneyn uusi näkemys prinsessa Ruususen sadusta, tällä kertaa pahiksena tunnetun Pahatar-haltian näkökulmasta. Ajatuksen tasolla diggaan tällaisia uudelleenkirjoituksia ja uusia näkökulmia, etenkin historiallisten aiheiden kohdalla. Historia kun tuppaa yleensä olemaan voittajien näkökulmasta kerrottua. Fiktion puolella tällaiset revisionistiset versiot ovat olleet viime aikoina suosittuja – onhan jo saduistakin nähty mm. Olipa kerran -tv-sarja, pari Lumikki-leffaversiota, puhumattakaan Shrekin tai Tapaus Punahilkan kaltaisista koko satugenreä uudistavista animaatioista. Myös kirjallisuudessa samojen tarinoiden pyörittelyä näkee tuon tuostakin. Lukemani Jane Austen –kirjan myötä ensimmäisenä mieleen tulevat lukuisat Austenin tarinoiden variaatiot, joista tuoreimpana esimerkkinä suomeksi alkuvuodesta ilmestynyt Jo Bakerin Longbournin talossa (Longbourn, 2013), palvelijoiden näkökulmasta kuvattu versio Ylpeydestä ja ennakkoluulosta.

Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta näitä versioita on kuitenkin vaivannut mielestäni tietty halpahintaisuus. Ratsastetaan jo olemassa olevalla klassikkotarinalla ja ympätään mukaan nykyaikaista lukijaa tai katsojaa miellyttäviä moderneja elementtejä. Tämän vuoksi Maleficent – Pahatar –elokuva (2014) oli oikeastaan varsin virkistävää katseltavaa, sillä uudistavasta otteestaan huolimatta tarinassa oli säilytetty tietty saduille ominainen vanhanaikaisuus. Pahattaren hahmossa oli myös tyylikkäästi säilytetty vuoden 1959 Disney-animaation hahmon ikonisia piirteitä. Rooli sopi Angelina Jolielle kuin sarvet päähän. Jolie on tehnyt paikoin melko mitäänsanomattomia rooleja, mutta tässä hän sai tykittää laajalla skaalalla. Pisteet on annettava myös tyylikkään synkistelevälle Sam Rileylle Diaval-korpin roolista.

Leffan jujuna on siis näkökulman vaihto. Voitaisiin ajatella, että tutumpi versio on ikään kuin hyvien haltiakummien näkökulmasta kerrottu, kun taas nyt katsotaan asioita Pahattaren vinkkelistä. Samalla Aurora-prinsessan kummit paljastuvat melkoisiksi tyhjäpäisiksi kukkahattutädeiksi. Pahatar on syntyjään Moorsin taianomaisen valtakunnan siivekäs suojelija. Hän tutustuu nuoreen Stefaniin ja kuvittelee rakastuvansa tähän. Vallanhimoinen Stefan on kuitenkin kruunun perässä ja pettää Pahattaren leikkaamalla tämän siivet.

Mainitsemani vanhanaikaisuus toi osaltaan ilmi joitain alkuperäisen sadun juonen heikkouksia. Kostoa himoitseva Pahatar saapuu kuninkaaksi nousseen Stefanin tyttären kastejuhlaan, ja sen sijaan, että aiheuttaisi saman tien jotakin lapselle tai tämän perheelle, keksii hän melkoisen tuulesta temmatulta vaikuttavan idean myrkyllisestä rukista ja 16-vuotispäivästä. Prinsessan pelastava tosirakkauden suudelma on tosin näppärästi sidottu tähän uuteen tulkintaan, ja paljastamatta sen enempää sitä on samalla hyödynnetty laajentamaan sadun pölyttynyttä rakkauskäsitystä.

K taas on viime aikoina laajentanut pölyttynyttä reviiriään pihan puolelle.

Yes I've read the book, and yes I have the shirt!

Ha! Fanipaitoja kirjoille! Mahtavuutta! Oma suosikkini Eugenidesilta on Middlesex (2002, suom. 2003), mutta tämä työkaverilta saatu paita osui lahjomisen syyn kannalta ehdottomasti nappiin.

The Luminaries

Eleanor Catton: The Luminaries [kuvassa koskematon ja reissussa rähjääntynyt kappale]

Sain luettua viime vuoden Booker-palkitun kirjan englanninkielisen version juuri ennen sen suomenkielisen painoksen ilmestymistä kirjakauppoihin tällä viikolla. Kyseessä on loistavaa vuosikertaa olevan Eleanor Cattonin toinen romaani, The Luminaries (2013, suom. Valontuojat). Teos sijoittuu Uuden-Seelannin eteläsaarella kultakuumeen vuosina 1865-1866. Erityistä kirjassa on se, että kerronta, rakenne ja kieli noudattavat huolellisesti 1800-luvun kirjallista tyyliä, jossa esimerkiksi kirosanat on sensuroitu ("I don't know a d—ned thing about this d—ned business", s. 157). Oheinen kuvaus teoksen keskeisestä hahmosta heti kirjan alussa antaa hyvän kuvan teoksen kielestä:

Moody's natural expression was one of readiness and attention. His grey eyes were large and unblinking, and his supple, boyish mouth was usually poised in an expression of polite concern. His hair inclined to a tight curl; it had fallen in ringlets to his shoulders in his youth, but now he wore it close against his skull, parted on the side and combed flat with a sweet-smelling pomade that darkened its golden hue to an oily brown. His brow and cheeks were square, his nose straight, and his complexion smooth. He was not quite eight-and-twenty, still swift and exact in his motions, and possessed of the kind of roguish, unsullied vigour that conveys neither gullibility nor guile. (s. 4)

Kesti jonkin aikaa solahtaa 1800-luvun (Uuden-Seelannin) englantiin, mutta loppupuolella kieleen ei enää kiinnittänyt huomiota. 

Teoksen rakenne on polveileva ja hahmogalleria laaja, mutta kaikki alkaa edellä esitellyn Walter Moodyn rantauduttua Hokitikan kaupunkiin ja hotelliin, jossa kaksitoista miestä pohtii viime päivien tapahtumia. Erakko on löytynyt kuolleena, rikas kullankaivaja on kadonnut ja oopiumiriippuvainen prostituoitu on ilmeisesti yrittänyt itsemurhaa. Tapahtumiin liittyy myös noin neljän tuhannen punnan omaisuus, joka putkahtaa eri muodoissa esiin milloin missäkin yhteydessä. Lisäksi vanhat kaunat ja kohtaamiset vaikuttavat usean hahmon taustalla. Moody toimii aluksi miesten kertomusten palasia kokoavana kuuntelijana, mutta tapahtumien todellinen kulku alkaa paljastua vasta myöhemmin. Jotkin sivujuonet tosin eivät saa ratkaisua lainkaan ja toisaalta jotkin juonen säikeet ratkeavat mielestäni melko yllätyksettömästi tai päinvastoin jopa hyvinkin kaukaa haetulla tavalla pitkällisen ja mutkikkaan kehittelyn jälkeen.

Hahmot jäävät teoksessa lopulta melko pinnallisiksi, kuten väistämätöntä onkin näin monen päähenkilön kirjassa. Tietty stereotyyppisyys lienee täysin suunniteltuakin, sillä alun kaksitoista miestä edustavat myös astrologian kahtatoista horoskooppimerkkiä, kuten käy ilmi lukujen alussa olevista astrologisista kaavioista. Nykyaikaisena lukijana olisin ehkä kuitenkin kaivannut enemmän syventymistä muutamien hahmojen mieleen. Se olisi saattanut tuoda samalla selvyyttä myös joihinkin juoniratkaisuihin.

En voi silti moittia teosta tämän enempää. The Luminaries imaisi maailmaansa, joka kaikessa maantieteellisessä ja historiallisessa outoudessaan teki kirjasta erittäin mielenkiintoisen lukukokemuksen. Kirja on huikea saavutus ennen kaikkea kielellisesti ja teknisesti.

Lopuksi K ja aamupalakateus.

Poika nimeltä Kuukivi

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi

Sigurjón Birgir Sigurðsson eli Sjón lukeutuu Islannin nykykirjallisuuden merkittävimpiin nimiin. Tästä kertoo sekin, että hänen teoksiaan on käännetty suomeksikin. Luin Sjónin tuoreimman romaanin, Poika nimeltä Kuukivi (Mánasteinn - Drengurinn sem aldrei var til, 2013), jonka historiallinen ja jopa osittain kirjailijan omaan sukuhistoriaan kiinnittyvä tarina on mahdutettu vaatimattomaan 154 sivuun. Päivänselvää on siis, että rivin välit ovat täynnä tarinaa.

Pääosassa kirjassa on 16-vuotias poika, Máni, joka pientä korvausta vastaan tarjoaa seksuaalisia palveluksia miehille vuoden 1918 Reykjavikissa. Taustalla Katla-tulivuori purkautuu toistaiseksi viimeistä kertaa, ensimmäinen maailmansota päättyy ja Islannin itsenäistyminen Tanskasta on käsillä. Máni käyttää tienestinsä elokuviin, joita kaupungin kaksi teatteria esittävät päivittäin. Poika rakastuu elokuvien maailmaan ja etenkin Louis Feuilladen Vampyyrit-elokuvasarjaan. Hän lumoutuu myös moottoripyörää ajavasta tytöstä, joka näyttää täysin Vampyyrien päähenkilöltä, Irma Vepiltä. Käännekohta tapahtumiin tulee, kun espanjantauti rantautuu saarelle ja alkaa tehdä tuhoaan. Máni itse selviää taudista, mutta todistaa monien muiden, myös asiakkaidensa, loppua.

 Tässä vaiheessa teoksesta tulee vahvasti mieleen Mánin seksuaalisen suuntautumisenkin vuoksi lähivuosina ilmestyneet AIDS-epidemian kuvaukset, John Irvingin Minä olen monta (In One Person, 2012) ja Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia (Tårka aldrig tårar utan handskar, 2012-2013), joissa homoyhteisöä ravistelee mielivaltaisen oloisesti leviävä uusi tauti, jonka erilaiset oireet vähitellen muuttuvat tappaviksi. Ilmeisesti tämä on ollut myös kirjailijalla mielessä, sillä hän teoksen lopussa itsekin nostaa AIDS-epidemian esiin. Espanjantauti ei tosin rajoitu yhteenkään vähemmistöön, vaan tarttuu tasapuolisesti kaikkiin, vaikka säästääkin osan hengen.

Islannin ja 1900-luvun alkuvuosikymmenten elokuvatuotannon historian kuvauksena teos on todella mielenkiintoinen ja sai minut vähän väliä kuikuilemaan lisätietoja Wikipediasta ja IMDb:tä. Kirja viehättää myös tietyllä unenkaltaisuudellaan, jossa kertoja pysyttelee lähellä Mánia, mutta jättää tämän mietteet arvoitukseksi. Sen sijaan useita Mánin unia kuvaillaan tarinan lomassa. Kerronta on tiiviisti punottua ja oikeastaan melko paljastakin, mutta ladattu tavalla, joka todella saa teoksen tuntumaan sivumääräänsä suuremmalta. Ehdottoman positiivinen löytö siis jälleen kirjaston Bestseller-hyllystä.

K ja kuusilmät

X-Men: Days of Future Past

Yllättäen tulikin katseltua peräkkäisinä päivinä kaksi Bryan Singerin ohjaamaa elokuvaa. Ei tämä jälkimmäinenkään aivan susi ollut, vaikkei suosikkilistalleni nousekaan. Kyseessähän on noin seitsemäs osa enemmän tai vähemmän toisiinsa kytkeytyvien X-Men-leffojen sarjassa. Yhtä lukuun ottamatta olen nähnyt aiemmatkin osat, mutta sarjakuvia, joihin nämä mutanttileffat perustuvat, en ole lukenut. No, but I saw the movies... täysi juntti siis sillä saralla! Leffat ovat kuitenkin olleet oikein viihdyttäviä ja sopivasti aivokapasiteettia rasittavia. Pidin ennen kaikkea edellisestä osasta, jossa palattiin ajassa taaksepäin seuraamaan mutanttiryhmän nuoruudenvaiheita, jotka lopulta risteytyivät Yhdysvaltain todellisten historiallisten tapahtumien kanssa.

Tämä uusin osa, X-Men: Days of Future Past (2014), jatkaa samalla linjalla, mutta näyttää myös nykyhetken apokalyptista maailmaa, jossa superrobotit ovat tuhonneet lähes kaikki mutantit. Historiaa on saatava muutettua, jotta mutantit pelastuisivat. Yksi jäljellä olevista mutanteista (Ellen Page) osaakin näppärästi siirtää Wolverinen (Hugh Jackman) mielen tämän nuorempaan kehoon, ja maailmanpelastus voi alkaa. Nuoret mutanttipomot Charles Xavier (James McAvoy) ja Erik Lehnsherr (Michael Fassbender) on saatava tekemään yhteistyötä, jotta Jennifer Lawrencen esittämä mutantti ei salamurhaisi robottitehtailijaa (Tyrion Lannist...eikun Peter Dinklage) ja siten käynnistäisi mutanttien ja ihmisten välistä sotaa.

Toimintaa, 1970-luvun nahkatakkeja ja tähtinäyttelijöitä piisaa, mutta siisteimmän roolin käy vetämässä Evan Peters Quicksilverinä, joka osaa liikkua nimensä mukaisesti. Peters on saanut makeimmat tehostekohtaukset ja veikeästi ilmeilevä tyyppi tuo ajoittain mieleen roolihahmoista mahtavimman, Kellopeliappelsiinin Alexin. Leffan juoni rakentuu paikoin melkoisen höttöisistä aineksista, mutta kun näytöksen ajaksi vaihtaa aivot elokuvateatterityöntekijän jakamiin 3D-laseihin, homma pelittää erittäin hyvin. Onnistunut leffaviikonloppu kaiken kaikkiaan.

K:lla on venymismutaatio.

Epäillyt

Katsottiin Z:n kanssa omasta leffahyllystä löytyvä, Bryan Singerin ohjaama Epäillyt (The Usual Suspects, 1995), jonka valmistumisesta tulee ensi vuonna kuluneeksi jo ällistyttävät kaksikymmentä vuotta. Elokuva on yksi ehdottomista suosikeistani ja tullut nähtyä varmasti puolen tusinaa kertaa.

Jutun juonihan on tämä: viisi rikolliseksi tiedettyä miestä pidätetään tavanomaisina epäiltyinä jonkin epämääräisen ryöstön takia. Syyttöminä pidätetyt miehet päättävätkin lyöttäytyä yhteen ja vapauduttuaan tekevät ryöstökeikan. Miehille selviää kuitenkin pian, ettei tunnistusriviä ole koottu sattumanvaraisesti, vaan kaiken takana on urbaanin legendan kaltainen piilotteleva rikollisnero Keyser Soze, jonka bisneksiä kukin miehistä on tietämättään häirinnyt. Kuitatakseen virheensä miesten on tehtävä rahakas huumekeikka Sozen hyväksi. Hommahan ei tietenkään suju aivan käsikirjoituksen mukaan, vaan lopulta poliisiasemalla on vaiheita kertaamassa Oscarin arvoisen roolin vetävä Kevin Spacey, joka esittää rampaa pikkunilkkiä Verbal Kintiä, yhtä tunnistusrivin viidestä miehestä.

Ja miksi elokuva on niin loistava? Se ei sinänsä kerro erityisen merkityksellisestä aiheesta, loista tehosteillaan tai taiteellisilla ansioillaan. Sen sijaan leffaa kannattelee sen nerokkaasti punottu juoni. Siitä kertoo se, että omasta mielestäni Kuudennen aistin lopun juonenkäänne kalpenee Epäiltyjen loppuratkaisulle. Elokuvan varrella ripotellut palaset loksahtavat uudella tavalla paikoilleen ja jättävät katsojan haukkomaan henkeään viimeiselle paljastukselle. 

Toimii muuten vieläkin, 19 vuoden ja lukuisien katsomiskertojen jälkeen.

K on vähän liian pieni katsomaan näin jännää leffaa.