Maleficent - Pahatar

 Kävin vaihteeksi leffateatterissa, koska on tullut luettua niin paljon kirjoja viime aikoina. Eikun.

No joka tapauksessa, vuorossa oli Disneyn uusi näkemys prinsessa Ruususen sadusta, tällä kertaa pahiksena tunnetun Pahatar-haltian näkökulmasta. Ajatuksen tasolla diggaan tällaisia uudelleenkirjoituksia ja uusia näkökulmia, etenkin historiallisten aiheiden kohdalla. Historia kun tuppaa yleensä olemaan voittajien näkökulmasta kerrottua. Fiktion puolella tällaiset revisionistiset versiot ovat olleet viime aikoina suosittuja – onhan jo saduistakin nähty mm. Olipa kerran -tv-sarja, pari Lumikki-leffaversiota, puhumattakaan Shrekin tai Tapaus Punahilkan kaltaisista koko satugenreä uudistavista animaatioista. Myös kirjallisuudessa samojen tarinoiden pyörittelyä näkee tuon tuostakin. Lukemani Jane Austen –kirjan myötä ensimmäisenä mieleen tulevat lukuisat Austenin tarinoiden variaatiot, joista tuoreimpana esimerkkinä suomeksi alkuvuodesta ilmestynyt Jo Bakerin Longbournin talossa (Longbourn, 2013), palvelijoiden näkökulmasta kuvattu versio Ylpeydestä ja ennakkoluulosta.

Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta näitä versioita on kuitenkin vaivannut mielestäni tietty halpahintaisuus. Ratsastetaan jo olemassa olevalla klassikkotarinalla ja ympätään mukaan nykyaikaista lukijaa tai katsojaa miellyttäviä moderneja elementtejä. Tämän vuoksi Maleficent – Pahatar –elokuva (2014) oli oikeastaan varsin virkistävää katseltavaa, sillä uudistavasta otteestaan huolimatta tarinassa oli säilytetty tietty saduille ominainen vanhanaikaisuus. Pahattaren hahmossa oli myös tyylikkäästi säilytetty vuoden 1959 Disney-animaation hahmon ikonisia piirteitä. Rooli sopi Angelina Jolielle kuin sarvet päähän. Jolie on tehnyt paikoin melko mitäänsanomattomia rooleja, mutta tässä hän sai tykittää laajalla skaalalla. Pisteet on annettava myös tyylikkään synkistelevälle Sam Rileylle Diaval-korpin roolista.

Leffan jujuna on siis näkökulman vaihto. Voitaisiin ajatella, että tutumpi versio on ikään kuin hyvien haltiakummien näkökulmasta kerrottu, kun taas nyt katsotaan asioita Pahattaren vinkkelistä. Samalla Aurora-prinsessan kummit paljastuvat melkoisiksi tyhjäpäisiksi kukkahattutädeiksi. Pahatar on syntyjään Moorsin taianomaisen valtakunnan siivekäs suojelija. Hän tutustuu nuoreen Stefaniin ja kuvittelee rakastuvansa tähän. Vallanhimoinen Stefan on kuitenkin kruunun perässä ja pettää Pahattaren leikkaamalla tämän siivet.

Mainitsemani vanhanaikaisuus toi osaltaan ilmi joitain alkuperäisen sadun juonen heikkouksia. Kostoa himoitseva Pahatar saapuu kuninkaaksi nousseen Stefanin tyttären kastejuhlaan, ja sen sijaan, että aiheuttaisi saman tien jotakin lapselle tai tämän perheelle, keksii hän melkoisen tuulesta temmatulta vaikuttavan idean myrkyllisestä rukista ja 16-vuotispäivästä. Prinsessan pelastava tosirakkauden suudelma on tosin näppärästi sidottu tähän uuteen tulkintaan, ja paljastamatta sen enempää sitä on samalla hyödynnetty laajentamaan sadun pölyttynyttä rakkauskäsitystä.

K taas on viime aikoina laajentanut pölyttynyttä reviiriään pihan puolelle.