The Post

Kaksi vuotta sitten ehdoton Oscar-suosikkini oli Spotlight, joka kertoi Boston Globen tutkivan journalismin ryhmästä, joka 2000-luvun alussa paljasti katolisen kirkon salaaman pedofiilipappien vuosikymmenten mittaisen suojelun ja kierrättämisen paikkakunnalta toiselle. Katsoin sen sattumalta päivälleen kaksi vuotta ensikatselun jälkeen uudestaan, ja pidin siitä edelleen. Siksi odotukset olivat kovat, kun lähdimme Z:n kanssa katsomaan tämän vuoden samantapaista Oscar-ehdokasleffaa (paras elokuva, paras naispääosa – Meryl Streep, tietenkin!), Steven Spielbergin ohjaamaa The Postia.

Leffa kertoo tositarinan Washington Postista ja sen käsiin saamista salaisista asiakirjoista, jotka paljastavat presidenttitason ketkuilun Vietnamin sodassa. Samat asiakirjat on saanut haltuunsa myös New York Times, joka on asetettu niiden osalta julkaisukieltoon. Washington Postissa käydäänkin taistoa sen suhteen, uskaltavatko he uhmata julkaisukieltoa, etenkin kun vaakalaudalla on lehden listautuminen pörssiin, samoin mahdollisesti jopa joidenkin amerikkalaisten henki, jos jutut sisältävät kriittisiä paljastuksia. Toisaalta puolustettavana on lehdistön vapaus – etenkin öykkäröivän presidentin edessä.

Piikki tämänhetkiseen tilanteeseen Yhdysvalloissa on siis täysin selvä, ja ilmeisesti myös syy siihen, miksi leffa päätettiin toteuttaa pika-aikataululla. Sitä ei tosin näyttelijävalintojen perusteella voisi arvata: lehden epävarmaa, mutta rooliinsa kasvavaa kustantajaa näyttelee Streep, päätoimittaja Ben Bradleetä ja tämän vaimoa esittävät Tom Hanks ja Sarah Paulson. Keskeisessä roolissa olevana toimittaja Ben Bagdikianina nähdään Bob Odenkirk eli Breaking Badin ja Better Call Saulin Saul Goodman/Jimmy McGill. Pienemmissä rooleissa vilahtavat niin Breaking Badissa kuin Black Mirrorin neloskaudella nähty Jesse Plemons, Mad Menin ja GLOW:n Alison Brie ja Silicon Valleyn Zach Woods.

The Post yltää kovien ennakko-odotusten tasolle ja luvassa on juuri sellaista toimintaa, mistä Spotlightissakin pidin: sopivasti rajoja rikkovaa tutkivaa journalismia pienellä hyppysellä oikeudenkäyntiä ja päälle vielä itse sanomalehden perinteistä toimitus- ja painotyötä. Ah! Niin ja sitä paitsi leffoilla on suora sukukytkös toisiinsa: The Postissa nähdään päätoimittaja Ben Bradlee, Spotlightissa toimituspäällikkö Ben Bradlee Jr. (roolissa John Slattery), edellä mainitun poika!

Hoitovapaalaisen tv-sarjakatsaus, osa 2

Black Mirror, kaudet 1–4 (Netflix)

Jösses, mikä sarja. Erillisistä tarinoista koostuva dystooppinen Black Mirror (2011–)näyttää maailman melkein sellaisena kuin me sen tunnemme, mutta silti jollain järisyttävällä tavalla hieman vinksahtaneena. Mitä jos teknologian avulla pystyisit juttelemaan kuolleelle läheisellesi – tai kaikesta tämän someen jakamasta materiaalista koostetulle versiolle tuosta ihmisestä. Tai mitä jos voisit korvasi takana olevan istutteen avulla tallentaa kaiken näkemäsi ja siten kelata edestakaisin vanhoja muistoja – tai chromecast-tyyppisesti jakaa ne myös muiden nähtäväksi näytölle. Virtuaalimaailmoja, somepisteitä, ikuisen nuoruuden virtuaalikaupunki, tietoisuuden kloonaamista ja istutteiden avulla toisen näkökyvyn muokkaamista, paikallistamista ja jopa kuolleen ihmisen tietoisuuden siirtämistä toiseen vartaloon, oli se sitten ihmisen tai leluapinan.

Sarjan ensimmäinen jakso antaa hyvän kuvan sarjan kylmää, nihkeää hikeä aiheuttavasta perusfiiliksestä, vaikkei vielä sukellakaan tulevaisuuden teknologiaan. Suurin osa tarinoista on vähintäänkin vähän creepyjä, osa oikeasti kamalia, kuten kolmoskauden "Shut Up and Dance" ja "Men Against Fire" ja neloskauden "Crocodile" ja "Metalhead". Mutta löytyy joukosta sentään pari hieman toivoa antavaakin, ellei jopa onnellista tarinaa, kuten kolmoskauden "San Junipero" ja neloskauden "Hang the DJ", rakkaustarinoita kumpikin. Mikä parasta, rooleissa vilahtaa usein nousevia tai sittemmin jo nousseita tähtiä, kuten Get Out -kauhuleffan Daniel Kaluuya, Mad Menin Jon Hamm, Gugu Mbatha-Raw, Jesse Plemons sekä veteraaninäyttelijöiden ja -ohjaajan jälkipolvi eli ihana Domhnall Gleeson, Rafe Spall ja Bryce Dallas Howard. Todella vaikuttava sarja, mutta ei varmasti sovi kaikille. Sarjan nimi muuten viittaa ilmeisesti suljettuun, mustaan tv-ruutuun. Enää siihenkään ei sarjan jälkeen osaa suhtautua yhtä neutraalisti.



Broad City, kaudet 1–4 (Areena)

Löysin sarjan Hesarissa taannoin olleen jutun ansiosta. Hämärä muistikuva oli sarjasta jo entuudestaan, mutta vasta nyt päädyin katsomaan sitä. Pari ekaa jaksoa tein varovaista tuttavuutta: Broad Cityn (2014–) muikkelit sekoilevat, pössyttelevät, soittavat kuvapuheluita wc-pöntöllä istuessaan ja puhuvat räävittömyyksiä. Ok. Kun nämä premissit hyväksyy, sarja on ehkä vapauttavinta ja hauskinta tv-komediaa tällä vuosikymmenellä. Pääosassa sarjassa ovat päälle parikymppiset bestikset Ilana ja Abbi (sarjan luoneet Ilana Glazer ja Abbi Jacobson). Ilana elättää itsensä toimistohommilla, joista tosin pääosa kuluu nukkuessa wc-kopissa, ja Abbi on taiteilija, joka työskentelee kuntosalin siivoojana, mutta haaveilee jumppaohjaajan hommasta. Lähipiiriin kuuluvat Ilanan ”hoito”, kunnollisista kunnollisin hammaslääkäri Lincoln, ja kämppis Jaime, sekä Abbin kämppiksen poikaystävä Matt, joka loisii tyttöystävänsä – jota ei ikinä sarjassa nähdä – asunnossa Abbin riesaksi. Kausien mittaan pieniä rooleja käyvät vetämässä mm. RuPaul, Amy Ryan, Patricia Clarkson, Sethit Green ja Rogen sekä eräskin presidenttiehdokas Clinton.

New Yorkiin sijoittuvana ja naispääosineen sarjaa tulee helpoiten verranneeksi Sinkkuelämään (1998–2004) ja Girlsiin (2012–2017). Broad City on kuitenkin jo normalisoinut Sinkkiksen hurjina esitellyt suhteet ja seksin muodot. Ilana ja Abbi ovat vähemmän neuroottisia kuin Girlsin tytöt ja kaikin puolin itsevarmempia ja ehdottoman lojaaleja toisilleen. Ja sitä paitsi tytötkin käyvät kakalla. (Kaikki ei ehkä yhtä usein ja pitkän kaavan mukaan kuin Ilana…) Hyvin sarjan herättämiä fiiliksiä kuvaili taannoin blogissaan Julia.

Hoitovapaalaisen tv-sarjakatsaus

The Crown, kausi 2 (Netflix)

Odotetusti Elisabeth II:n valtakaudesta kertovan The Crownin toinen tuotantokausi nousi vielä omalla listallani loppuvuoden sarjahuipentumaksi. Tyyli, ajankuva ja koko tuotannosta paistava paneutuminen veivät nopeasti mennessään. Kausi jatkuu siitä, mihin edellinen jäi: nuori, kauden aikana hiljalleen tätiintyvä kuningatar Elisabeth (edelleen erinomainen Claire Foy) lähettää roolissaan tuskailevan miehensä (Matt Smith) avaamaan Melbournen olympialaiset ja samalla pitkälle merimatkalle vierailemaan Britannian kaukaisimmissa siirtomaissa. Prinssi Philipin uskottomuudesta kiertää jo puheita, eivätkä matkalta välittyneet tiedot ainakaan vähennä niitä. Kuningatar on vaikeassa paikassa niin henkilökohtaisesti kuin edustaessaan kruunua.

Elisabethin ja Philipin parisuhde kulkee koko kauden läpi vähintäänkin taustalla, mutta myös muihin aiheisiin ja henkilöihin syvennytään. Vaikuttava oli esimerkiksi kruunusta luopuneen Davidin natsisympatiat paljastanut jakso, samoin isän ja pojan, Philipin ja Charlesin, erilaisia koulutaipaleita Gordonstounin sisäoppilaitoksessa kuvannut jakso. Mielenkiintoinen oli myös yhden jakson mittaiseksi jäänyt Kennedyjen (Michael C. Hall ja Jodi Balfour) osa, jossa etenkin Elisabethin ja maailman lumonneen Jackie Kennedyn suhde nousi keskiöön. Muistan kuulleeni, että seuraavalla kaudella Foy korvataan jo iäkkäämmällä näyttelijällä kuningattaren roolissa, mutta yhtä kaikki jään odottamaan jälleen seuraavaa kautta!




Stranger Things, kaudet 1–2 (Netflix)

Tämän sarjan katsomista odotin pitkään, kun junnattiin melkein puoli vuotta House of Cardsin parissa. Viimein vuoden vaihteen tienoilla päästiin korkkaamaan Dufferin veljesparin luoma retroilu-scifi, joka sijoittuu pienintä yksityiskohtaa myöten 1980-luvun pikkukaupunkiin jossain päin Indianaa eli maissipeltojen luvattua osavaltiota. Pääosassa sarjassa on neljä nörttiä 12-vuotiasta, Will, Mike, Dustin ja Lucas. Ensimmäisen kauden tapahtumat käynnistyvät, kun Dungeons & Dragons -peli-illan päätteeksi Will katoaa. Pian tämän jälkeen loput pojat löytävät metsästä itsensä ikäisen kaljun tytön, Elevenin, jonka nenä vuotaa herkästi verta. Willin aavistuksen hermoheikko äiti (Winona Ryder) epäilee saavansa viestejä pojaltaan jouluvalojen välityksellä. Kaupungin sheriffi (David Harbour) alkaa epäillä salaperäisen tutkimuslaitoksen osallisuutta kummallisiin tapahtumiin. Selvää on, että jotain yliluonnollista on liikkeellä.

Tokalla kaudella jatketaan vajaata vuotta myöhemmin edellisen kauden tapahtumista. Samat yliluonnolliset voimat vellovat entistä vahvempina Hawkinsin kaupungissa. Ikuisesti kadonneeksi luultu Eleven palaa odotetusti mukaan, muttei voi näyttäytyä ystävilleen. Poikien kouluun saapuu lisäksi uusi tyttö, Max, joka vie skeittilaudallaan ja kolikkopeliennätyksillään pariltakin heistä jalat alta. Willin mutsi on löytänyt itselleen poikaystävän RadioShackin Bobista (LOTR:in Sam eli Sean Astin), josta kaikkine keski-ikäisen tekniikkainnostuksineen ei voi olla pitämättä.

Pelottavista tapahtumista huolimatta ollaan lempeässä E.T.-scifin maailmassa, joskin John Williamsin sijaan taustalla pauhaa Blade Runnerin Vangelis-tyyppinen elektroninen jytinä. Panostaminen aikakauden kuvastoon ja loistaviin lapsinäyttelijöihin tekee Stranger Thingsistä viihdyttävää katseltavaa, vaikka välillä olikin piilouduttava tyynyn taakse. Jännä nähdä, mitä luvatuille seuraavalle parille kaudella keksitään vielä, jottei sarja ala liiaksi toistaa itseään, tai toisaalta sorru kasvavien näyttelijöidensä myötä tylsäksi teinidraamaksi.

Handmaid’s Tale

Jo alkukesästä katsottiin läpi HBO:n The Handmaid’s Tale (2017), joka juuri voitti parhaan draamasarjan ja pääosan Golden Globet. Sarja perustuu Margaret Atwoodin vuonna 1985 ilmestyneeseen samannimiseen romaaniin (suom. Orjattaresi, 1986). Heti sarjan perään aloin kuunnella Storytelistä löytyvää englanninkielistä äänikirjaversiota teoksesta. Storytelin lahjakorttitilaus meni vain katkeamaan kesken kuuntelun, joten lopulta sain kirjan kuunneltua loppuun vasta tämän vuoden puolella uuden lahjakortin voimin. Kuulin, että teoksesta on tehty myös uusi äänikirjaversio Claire Danesin lukemana, mutta tämä oli vielä vanhempi versio, jonka lukijana oli Joanna David.

Margaret Atwood: The Handmaid's Tale

The Handmaid’s Tale kertoo maailmasta, jossa saasteet ovat radikaalisti vähentäneet ihmisten kykyä lisääntyä. Uusi uskonnollinen lahko on ottanut vallan Yhdysvalloissa, joka on nyt nimeltään Gilead. Tämä lahko on palannut vanhaan maailman aikaan, jossa tieteellä, sukupuolten tasa-arvolla ja homoseksuaalisuudella ei ole sijaa. Siirtymävaiheessa naisilta on kielletty palkkatyö ja omaisuus. Naiset on Gileadissa jaettu karkeasti ryhmiin: kotirouvina oleviin johtajien vaimoihin, kodinhoitajiin, ”täteihin” ja heidän kouluttamiinsa palvelijoihin, joiden ainoana tehtävänä on synnyttää lapsia johtajille. Romaanissa rangaistavia epänaisia ovat ennen kaikkea naisasianaiset, tv-sarjassa myös lesbot.

Pääosassa The Handmaid’s Talessa on Offred. Sarjassa, toisin kuin kirjassa, paljastetaan myös Offredin (Mad Menin Peggy eli Elisabeth Moss) oikea nimi, June. Gileadilainen nimi määräytyy sen mukaan, kenen johtajan omaisuutta sattuu olemaan. June on entisessä elämässään ollut koulutettu nainen, jolla on tytär yhdessä hänen Luke-miehensä kanssa. Kirjassa esillä on myös Junen äiti, joka on ollut aikansa äänekäs naisasianainen ja siten Gileadin aikakaudella tullut joko tapetuksi tai päätynyt siirtokuntiin siivoamaan myrkyllistä jätettä. Offred on sijoitettu johtaja Waterfordin (Joseph Fiennes) talouteen, johon kuuluvat johtajan lisäksi vaimo Serena Joy, autonkuljettaja Nick (Max Minghella) sekä versiosta riippuen taloudenhoitaja tai pari. Kirjaversiossa Serena Joy on vanhempi kuin tv-sarjan hehkeä Yvonne Strahovski, josta on sarjassa pyritty löytämään kirjaa enemmän myötätuntoakin herättäviä piirteitä.

The Handmaid’s Tale koostuu takaumista ajasta ennen Gileadia ja sen syntyhetkistä, Junen uudelleenkoulutuksesta koulutuskeskuksessa ja elosta Waterfordien talouden uutena Offredina entisen onnistuttua tekemään itsemurhan. Offred saa käydä ruokaostoksilla toisen vastaavan palvelijan kanssa, ja saa siten kuulla salaisesta vastarintaliikkeestä Gileadin sisällä. Lisäksi hän pääsee kokemaan tiettyjä vapauksiakin, kun paljastuu, ettei johtaja ole täysin luopunut entisen maailman tavoista ja tavaroista.

Tarina on kylmäävä ja jollain tapaa jopa todentuntuinen dystopia. Sarja päättyy käytännössä siihen, mihin romaanikin, joten on mielenkiintoista nähdä, mitä tapahtuu, jos sarjaan tehdään jatkokausia. Toki uusia, olemassa olevia tarinalinjoja jo hieman viriteltiinkin. Tämä kausi ainakin piti otteessaan karmivuudellaan alusta loppuun. Kirjassa itse Offredin tarinaa seuraa vielä eräänlainen luento tulevaisuuden aikakaudelta, jolloin Gilead on jo historiaan jätetty vaihe. Luennolla pohditaan C-kasettimuodossa löytyneen Offredin aineiston aitoutta ja sen asettumista osaksi gileaadista aikakautta ja sen tutkimusta. Kirjan loppu on siis suorastaan lohduttava siinä, että dystopiasta on päästy eteenpäin.

Star Wars: The Last Jedi

Ajjaijai, se on täällä! Kolmannen Star Wars -trilogian keskimmäinen osa, The Last Jedi (2017), saapui kuin pelastava enkeli keskelle pimeintä talvea tuomaan Vastarintaliikkeen ilosanomaa maailmalle. Viime vuonna jouduttiin tulemaan toimeen irrallisella prequel-osalla, joka oli ihan mukiinmenevä, mutta josta en tänne kirjoittanut, koska saatoin nukahtaa muutamaksi hetkeksi kesken leffan. Ja taisi siinä olla jotain vauvahommeleitakin silloin meneillään. Nyt oli T teemavaatetettu ja lapsenvahdit varmistettu, joten Z ja minä kirmasimme katsomaan, tarttuuko Luke vielä valomiekkaan!

Episodi VIII:ssa oli jo karistettu edellisessä osassa vahvasti mukana ollut nostalgia ja ensimmäisen trilogian fiilistely. Nyt hypättiin jo täysillä uusiin tapahtumiin ja uusien sankarien matkaan. Rey löysi viimeisen jedin, Luken, edellisen osan lopuksi ja yrittää nyt saada Luken tulemaan Vastarinnan avuksi. Toisaalla Vastarinnan emoalus on vaarassa, kun sitä uhkaa polttoainepula ja Snoken johtama Ensimmäinen ritarikunta seuraa sitä kuin hai laivaa. Vastarinnan lentäjä Poen suunnitelmaa toteuttaen entinen storm trooper Finn, BB8-robotti ja uusi tuttavuus Rose (Kelly Marie Tran) lähtevät tuhoamaan ritarikunnan jäljitintä, jotta Vastarinnan alus pääsisi pakoon. Samaan aikaan Snoken oppipoika, Kylo Ren/Ben Solo ja Rey löytävät yhteyden, joka tuo heitä lähemmäksi toisiaan, ja yhtä elokuvan merkittävintä käännettä.

Koska kyseessä on trilogian keskimmäinen osa, en odottanut näinkään selvää päätöstä The Last Jedille. Oikeastaan leffa tarjosi monta kohtaa, johon se olisi jo voinut päättyä jatkuakseen viimeisessä osassa, mutta olen tyytyväinen, että loppuun saatiin vielä muutama odotettu kohtaaminen ja näyttävä taistelu suolaplaneetalla. Planeetan ohuen valkoisen suolakerroksen alta paljastuu verenpunaista maata, ja sanomattakin on selvää, että taistelukohtauksissa maan pöllyäminen näytti uskomattoman hienolta ja dramaattiselta. Todella tyylikäs ja kekseliäs toteutus. 

Leffa oli kaikkea mitä toivoa saattoi: onnistunut jatko-osa Tähtien sodan saagaan, täydellistä viihdettä, hienoja efektejä, söpöjä otuksia, mainioita sivuroolisuorituksia (mm. Laura Dern, Benicio Del Toro, Carrie Fisherin tytär Billie Lourd) ja vieläpä niin monta naispuolista sankaria, että Z sanoi epäilleensä, mahtaako Vastarintaliikkeeseen edes kuulua miehiä! Ensi jouluna on luvassa nuoren Han Solon tarina, ja sitten kahden vuoden päästä päätösosa trilogialle. Toivon mukaan kuningatar Leian kohtalo saadaan päätettyä tyylillä, nyt kun Carrie Fisher ei ole enää saatavissa rooliin.

House of Cards

Viimein viime kesän alussa tartuttiin Z:n kanssa tähän Netflixin yhteen ensimmäisistä lippulaivasarjoista (2013-), ja hitaasti nautiskellen saatiin joululomalla urakka päätökseen. Nyt sarjasta on olemassa jo viisi kautta, ja näiden kausien aikana todellinen maailma on yhtäkkiä lakannut muistuttamasta sarjaa ja sarja alkanut muistuttaa tosielämää. Lisäksi pääosaa esittävä Kevin Spacey sai nimensä lokaan osana Hollywoodin ahdistelijaskandaalia, minkä vuoksi näyttää todennäköiseltä, että sarjan kuudennella kaudella ei enää Spaceyä nähdä. Se on valitettavaa, sillä niin ääshouli kuin mies onkin voinut olla kulisseissa, ei miehen taitoa näyttelijänä voi kiistää.

Sarja kuvaa vallanhimoista voimapariskuntaa Frank ja Claire Underwoodia (Spacey ja Robin Wright), jotka pelaavat valtapeliään Washington D.C.:ssä. House of Cardsissa yllätti, ettei valtapeli rajoitu pelkkään poliittiseen juonitteluun, vaan henkiäkin on tarpeen tullen uhrattavissa. Ensimmäisellä kaudella Frank on kongressin jäsen ja Claire johtaa hyväntekeväisyysjärjestöä. Toisen kauden alussa Frank nousee varapresidentiksi, mutta taustalta löytyy jo hyvin kyseenalaisia keinoja virkaan pääsemiseksi. Kolmannella kaudella Frank on jo presidentti ilman ainoatakaan ääntä. Vähemmästäkin alkaa arvostus demokratiaa kohtaan rapautua. Kyseisellä kaudella myös Claire keskittyy uranousuunsa hankkiutumalla YK:n suurlähettilääksi. Keskeisessä roolissa kaudella on myös Uudesta Sherlockistakin tutun Lars Mikkelsenin esittämä tutunoloinen Venäjän presidentti Put… siis Petrov. Myös tulevat presidentinvaalit nousevat jo aiheeksi. Kauden lopuksi superpariskunnan välit alkavat kuitenkin rakoilla.

Neljännellä kaudella voimapari käy keskinäistä vääntöä, mutta vallanhimo, Frankin joutuminen ammutuksi, komea haastaja presidentinvaaleissa, samoin kuin ulkoinen vastustaja, uusi terrorijärjestö ICO, saa rivit taas tiiviiksi. Viidennellä kaudella Underwoodit ottavat Valkoisen talon valtaansa jopa kansan äänin, mutta kepulikonstit uhkaavat tuon tuosta paljastua, mikä vaatii jälleen uusia kepulikonsteja. Kausi päättyy jälleen uuteen tilanteeseen, joka ehkä jopa mahdollistaisi Spaceyn hahmon uloskirjoittamisen, mutta helppoa ratkaisua katsojat tuskin hyväksyvät.

Nykyisin sarjoissa nähdään yhä moniulotteisempia ja ristiriitaisempia hahmoja, mutta harvassa ovat kuitenkin Underwoodien ja heidän lähipiirinsä kaltaiset kierot lierot, jotka kuitenkin vetävät puoleensa viekkaudellaan ja härskiydellään ja tietenkin Frankin suorilla, kameraan kohdistetuilla välikommenteilla. Tosin vielä jäätävämpää on, kun toinen hahmo kääntää yhtäkkiä katseensa kameraan ja puhuttelee katsojaa. West Wing on vielä muutamaa pätkää lukuun ottamatta näkemättä, mutta aika kovan pohjan House of Cards asettaa poliittisille tv-sarjoille.

Nix

Nathan Hill: Nix

Yllätin itseni ja lukaisin vaaperon päikkäreiden aikana Nathan Hillin yli 700-sivuisen esikoisromaanin Nix (The Nix, 2016, suom. 2017). Kiinnostuksen herätti mm. kirjailijan vertaaminen John Irvingiin, yhteen ikisuosikeistani. Ja komeilipa kirjan kannessa itsensä Irvingin kehukin (”Nathan Hill on huikeuden mestari.”). Itselleni teoksesta ei oikeastaan herännyt suoria yhteyksiä Irvingiin, mutta sen sijaan paikoitellen voimakkaastikin mieleen tuli Jussi Valtosen He eivät ole He tietävät TÄMÄ Finlandia-voittajaromaani.

Nix kertoo kymmenen vuotta sitä kirjoittaneen Hillin tapaisesta kirjailijasta, Samuelista, joka on jo vuosien ajan yrittänyt pusertaa esikoisromaaniaan paperille, mutta on juuttunut tylsään opetustyöhön chicagolaiseen collegeen ja käyttää vapaa-aikansa pelaten World of Elfcraft -nimistä nettipeliä. Samuelin äiti on hylännyt perheensä pojan ollessa varhaisteini, mutta pulpahtaa yhtäkkiä uudelleen Samuelin tietoisuuteen, kun tulee pidätetyksi heitettyään hiekkaa poliitikon naamalle. Kun kustantaja vaatii kustannussopimuksen purkamista ja ennakon palautusta korkoineen, keksii Samuel ehdottaa paljastuskirjan tekemistä otsikoihin nousseesta äidistään. Niinpä kirjailija lähtee selvittämään äitinsä hämyisiä taustoja.

Äidin taustan selvittämisen myötä sukelletaan vuoden 1968 Chicagoon ja tätä edeltäviin vuosiin Yhdysvaltain Keskilännessä, jossa äiti viettää nuoruutensa kärsien paniikkikohtauksista ja kuunnellen isänsä tarinoita norjalaisista taruolennoista, kuten näkistä, johon teoksen nimikin viittaa. Vuonna 1968 sukelletaan myös historiallisten hahmojen runoilija Allen Ginsbergin ja uutistoimittaja Walter Cronkiten päiden sisään, mikä tuo aina oman jännän lisäkerroksensa fiktioon. Pidän tekniikasta, kun se tehdään sopivan hienovaraisesti ja osana historian kuvausta, kuten esim. E. L. Doctorowin Ragtimessa (1975), ja Nixissä Hill hoitaa homman tyylillä kotiin.

Välillä käydään myös vuodessa, jolloin äiti jättää perheen ja jolloin Samuel tapaa ikäisensä kaksoset, jotka vaikuttavat vielä aikuisenakin hänen elämäänsä. Kirjan nykyhetkessä Samuelin vaivana on kirjaprojektin lisäksi hankalaksi heittäytyvä opiskelija ja apuaan pelimaailman ulkopuolella tarjoava himopelaaja Pwnage. Juuri yliopistomaailman ja internetin syövereiden kuvauksessaan teos muistuttaa Valtosen kirjaa. Molemmissa on myös keksitty i-tuote: Valtosella älypuhelimen uusi muoto iAM ja Nixissä alkuaikojen Facebookia muistuttava some-sovellus iFeel. Valtosen kirjasta pidin kovasti, enkä voi sanoa, ettenkö olisi Nixistäkin pitänyt, joskaan se ei yhtä vahvasti jäänekään mieleen pyörimään. Mutta nimen sentään muistan.