Sarjavuosi 2015, osa 1/2

Viime vuonna tuli entistä enemmän uppouduttua tv-sarjoihin. Pidän siitä, kuinka ne elokuvia paremmin tarjoavat mahdollisuuden syventyä hahmoihin ja tapahtumiin ja kehitellä juonta jopa tuotantokausien yli. Alkuvuodesta löysin Downton Abbeyn (2010-2015), jonka viimeisen kauden viimeinen jakso tuli tv:stä tiistaina. Katsoin myös kokonaisuudessaan Girls-sarjan(2012-), josta on tänä vuonna luvassa uusi, viides kausi. Z:n kanssa katsottiin uudestaan sekä Mad Men (2007-2015) että Game of Thrones (2011-) alusta lähtien. Tämän lisäksi vuoteen on mahtunut myös muutamia muita sarjahelmiä.

K:n televisiotuoli

Silicon Valley (2014-):

Katsoin viime vuonna ensimmäisen ja tänä vuonna toisen kauden HBO Nordicilta tästä ilmeisesti nyt myös Suomen telkkarissa käynnistyvästä komediasarjasta, joka on selvää sukua Rillit huurussa -sarjalle (Big Bang Theory, 2007-). Yliopistomaailman tieteilijöiden sijasta Silicon Valley keskittyy tietokonenörttien ja Piilaakson startup-maailmaan. Kömpelö Richard keksii pakkausalgoritmin ja perustaa Pied Piper -nimisen startupin kollegoidensa kanssa. Rahoittajaksi tulee omalaatuinen miljonääri. Vitsit keskittyvät sarjan aihepiiriin ja kieltämättä osa jutuista menisi ohi ellei henkilökohtainen nörttipuoliskoni olisi avaamassa niitä ja kertomassa, keitä ne Larry ja Sergei olivatkaan. Sarja sopii silti kohtalaisen hyvin tällaiselle it-alan ulkopuolisellekin, sillä sarja on kirjoitettu hyvin ja hahmot ovat todella hauskoja ja jaksot täynnä kutkuttavan kiusallisia tilanteita. Virkistävän omalaatuinen komediasarja oikeastaan pitkästä aikaa.

Susipalatsi (Wolf Hall, 2015):

Sarja perustuu Hilary Mantelin romaaneihin Susipalatsi (Wolf Hall, 2009, suom. 2011) ja Syytettyjen Sali (Bring Up the Bodies, 2012), jotka kuvaavat fiktion keinoin todellisen historiallisen hahmon, Thomas Cromwellin nousua Englannin kuninkaan Henrik VIII:n suosioon. Molemmat kirjat voittivat Booker-palkinnon ja pidin kummastakin suunnattomasti. Olin siis jokseenkin innoissani tästä kuusiosaisesta minisarjasta. Sarjaa pidettiin useissa arvioissa hitaasti etenevänä, kun taas itse kiinnitin huomiota lähinnä siihen, kuinka paljon tavaraa oli pitänyt kirjoista jättää pois, jotta sarja oli saatu mahdutettua mittaansa. Mark Rylance on erinomainen älykkäänä ja ovelana mutta nöyränä Cromwellina ja Isänmaan puolesta -sarjan (Homeland, 2011-) Damien Lewis istuu yllättävän hyvin kuninkaan rooliin. Cromwellin aikakauteen liittyvät monet keskeiset historialliset tapahtumat kuten kiertotaudit, uskonpuhdistus ja Henrik VIII:n toisen vaimon, Anne Boleynin, nousu ja tuho, mikä tekee sarjasta omasta mielestäni erityisen mielenkiintoisen. Odotan kieli pitkällä Mantelin Crowell-trilogian päätöstä The Mirror and the Light, jonka myötä ehkä tv-sarjakin saa jatkoa.

Silta (Bron/Broen, 2011-):

Ruotsalais-tanskalaista Siltaa ja sen pääosaesittäjän Sofia Helinin hahmoa Saga Norénia on hehkutettu jo niin paljon, ettei minun sitä tarvitse tehdä. Kolmas kausi jatkoi synkkääkin synkemmillä rikoksilla, mutta pisteet tulevat jälleen kerran ennen kaikkea pääosahahmoista. Aluksi vähän epäilytti, miten sarjan jätteneen Kim Bodnian jättämä aukko onnistutaan täyttämään, mutta yllättävän hyvä uusi pari Sagalle on onnistuttu saamaan Thure Lindhardtin esittämästä Henrikistä, jolla on omat kummituksensa nurkissa pyörimässä. Sivuosassa nähdään myös liikkiksen Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin (Tårka aldrig tårar utan handskor, 2012) -minisarjan Adam Pålsson.

To be continued...

Lyhyt historia lähes kaikesta

Bill Bryson: Lyhyt historia lähes kaikesta

Luin viime vuonna ennen Australian matkaa Bill Brysonin hulvattoman Down Under –matkakuvauksen, joten tiesin, että mieltä kutkuttavaa faktatietoa humoristisessa muodossa olisi luvassa myös Brysonin maailmankaikkeuden historiaa tutkailevassa teoksessa Lyhyt historia lähes kaikesta (2005, A Short History of Nearly Everything, 2003). Päälle viisisataasivuinen pokkari pitää sisällään nykytiedon mukaisen kuvauksen niin maailmankaikkeuden kuin oman kotiplaneettamme synnystä ja rakenteesta, ihmislajin kehittymisestä ja elämän edellytyksistä. Lisäksi Bryson esittelee eri tieteenalojen historiaa ja uusien teorioiden muotoutumista.

Bryson osaa elävöittämisen taidon kaikessa kerronnassaan. Hän tuo esiin tiedemiesten pikkumaiset luonteet ja kamppailun kunniasta unohtamatta myöskään historiankirjoituksen sivuuttamia vaikuttajia. Maailmankaikkeudessa, planeetallamme ja kehoissamme vaikuttavia voimia Bryson kuvailee välillä niin tarkasti, että verisuonet alkavat jo sykkiä ja pitää melkein vetää henkeä, ennen kuin voi jatkaa lukemista esimerkiksi proteiinien toiminnasta soluissa.

Huimaavia ja toisaalta erittäin valaisevia ovat Brysonin käyttämät esimerkit mittasuhteista: atomin suhde millimetrin pituiseen viivaan on sama kuin paperiarkun paksuuden suhde Empire State Buildingin korkeuteen (s. 154); toisaalta atomin ydin olisi kärpäsen kokoinen, jos atomi olisi tuomiokirkon kokoinen – ”mutta kärpänen olisi tuhansia kertoja kirkkoa painavampi” (s. 160). Oman planeettammekin merenpohjan vähäisestä tuntemuksesta kertoo se, että ”tilanne on sama kuin jos ensikäden tietomme maanpinnasta perustuisivat viiden tutkijan puutarhatraktoreilla yön pimeydessä tekemiin retkiin” (s. 302). Toisaalta ihmiskunnan aikaa maapallolla kuvaa se, että jos maapallon koko historia olisi auki levitettyjen käsien mittainen, ihmiskunnan osion saisi pyyhkäistyä yhdellä kynsiviilan vetäisyllä (s. 364).

Teoksesta jää tietoistunut ja vähän kauhistunut olo. Elomme planeetalla on niin pienestä kiinni ja sitä uhkaavat omien touhujemme lisäksi maan sisäiset voimat ja avaruudesta tulevat uhkat. Ja kaikessa vähäpätöisyydessään ja suorastaan pelkällä tuurilla näinkin pitkälle kehittynyt monisoluinen laji nimeltään ihminen on onnistunut selvittämään suhteellisen lyhyessä ajassa uskomattoman paljon ympäröivästä maailmasta ja sen toiminnasta. Kirja on alun perin vuodelta 2003 ja yllättäen siitä jo huomaa kehityksen yhä kehittyneen. Ikävämmistä asioista on mainittava esimerkiksi vuoden 2004 tsunami, jota ei vielä ole tapahtunut, kun Bryson kuvaa tuhoisimpia maanjäristyksiä ihmishistorian aikana. Positiivisena toisaalta voi nähdä sen, että CFC-yhdisteiden aiheuttama otsonikato ei olekaan paljastunut yhtä katastrofaaliseksi kuin vielä 2003 on pidetty todennäköisenä. Ihmiskunnalla on jälleen tuuria!

Katse maailmankaikkeuteen. Tai lintuun.

Star Wars: The Force Awakens

Mitä tehdä, kun yhtäkkiä ympärillä alkaa velloa hirmuinen Star Wars -hypetys? On unohdettava episodien I–III kökköys ja varauduttava uusimman episodin kohtaamiseen työntämällä valmistumisaikakauden teknologiaa kunnioittaen Jedin paluu -VHS videonauhuriin ja teemapukeutumalla leffaan.

Kiitämme: integroitua tekstivalintaa
Moitimme: paikoitellen vipattavaa kuvaa

Tähtien sota -elämys käynnistyi jo Maximin parvella, kun eteeni istahti Chewie. Tai saattoi se olla vain pitkä mies, jolla oli pörröinen tukka. Joka tapauksessa ilmassa oli hartautta ja yleisössä Star Warsinsa osaavia.

Ah sitä kollektiivista tunnistamisen hörähdystä, kun Millennium Falcon ilmestyi valkokankaalle ensimmäisen kerran. Se jollain tapaa tiivistääkin sen, miksi tällä kertaa on onnistuttu luomaan kelpo jatko Skywalkerien sukusaagalle. Fanit on saatu hyrisemään kunnioittamalla alkuperäistä trilogiaa yksityiskohtia myöten. Eikä tietenkään haittaa, että mukana on alkuperäiset prinsessa Leia (Carrie Fisher), Han Solo (Harrison Ford) ja Chewbacca, sekä robotit C-3PO ja R2D2.

Star Wars: The Force Awakens (2015) -leffassa toimii myös sen uudet hahmot. Elokuvassa ei olla sorruttu nostalgisoimaan pelkkien vanhojen naamojen voimin, vaan uuden sukupolven hahmot Finn (John Boyega), Rey (Daisy Ridley) ja Kylo Ren (mmmahtava Adam Driver!) nousevat vahvasti kannattelemaan alkavaa kolmatta tulemista. Mikä tietysti mahtavinta, selvästi keskeisimmäksi hahmoksi on nousemassa naishahmo Rey. Miessankarit ovat tänä vuonna tuulisella paikalla jo toista kertaa, kun Mad Maxissakin Max sai vikistä Furiosan viedessä. 

Juonesta on turha sen enempää paljastaa, ja paljon jää avonaisia kysymyksiä esimerkiksi Reyn historiasta seuraavienkien osien vastattavaksi. Leffaan loppuun sentään tarjotaan vielä koko tarinaa motivoineen operaation päätös ja viimeiset onnen hyrinät faniyleisölle. Mmhmhmhmm. Ai niin ja itse James Bondiakin eli Daniel Craigiä kuullaan Storm Trooperin roolissa! ”I will remove these restraints and leave this cell with the door open.” Eihän tästä voi nyt oikeasti olla kuin pitämättä ja kovasti.

Siipien kantamat & The Girl on the Train

Jussi Valtonen: Siipien kantamat // Paula Hawkins: The Girl on the Train

Kirjaston hylly tarjosi jälleen suomalaista äänikirjallisuutta Jussi Valtosen Siipien kantamien (2007) muodossa, mutta heti sen perään löytyi myös ”tämän vuoden Gone Girl (2012)”, Paula Hawkinsin jännäri The Girl on the Train (2015, suom. Tyttö junassa).

Jussi Valtonen nousi vuosi sitten tunnetuksi, kun hänen romaaninsa He eivät tiedä mitä tekevät (2014) voitti Finlandia-palkinnon. Tätä ennen kirjailijalta oli kuitenkin jo ilmestynyt kolme romaania, joista Siipien kantamat on nimenomaan kolmas. Romaani kertoo lukion äidinkielenopettajasta, Juhanista, joka työnsä lomassa kirjoittaa toista romaaniaan. Mies on eronnut jokin aika sitten vaimostaan oikeastaan perhetragedian seurauksena. Oppilaakseen Juhani saa Yhdysvalloista paluumuuttaneen Mariannen, joka on Juhanin tavoin palavasti kiinnostunut kotimaisesta kirjallisuudesta. Opettaja ja oppilas lähentyvät ja juorujakin alkaa jo kulkea. Mieleen tulee luonnollisesti Riikka Pulkkisen Raja-romaani (2006), jossa keskiössä on samankaltainen rajat ylittävä suhde.

Valtonen rakentaa hahmojaan tarkasti ja kuvaa heitä niin hyvässä kuin pahassa. Juhani koettaa rakentaa suhdetta aikuiseen naiseen, mutta kun toisen kanssa voi keskustella vain tosi-tv:stä, on ymmärrettävää, että mies muistelee kirjallisuuteen ja jazziin uppoutuvia keskusteluja oppilaansa kanssa. Toisaalta Marianne on fiksun ja pohdiskelevan puolensa lisäksi myös lukioikäinen, jota kiinnostavat Marja-Liisa Vartion tuotannon lisäksi vaatteet ja biletys. En tiedä, tulisiko teoksen loppu ymmärtää jonkinlaisena tuomiona Juhanille, vaikka hän ylittääkin rajan vasta tuomion saatuaan. Marianne taas tuntuu saavan siivet alleen samaisen rajanylityksen myötä. Teos jää pyörimään mieleen vielä viimeisen levyn päätyttyä.

***

The Girl on the Train onkin sitten jotain aivan muuta. Nimensä mukaisesti se kertoo naisesta, Rachelista, joka matkustaa päivittäin Lontoon keskustaan uskotellakseen kämppikselleen, että käy yhä töissä, josta on todellisuudessa saanut potkut alkoholin käytön vuoksi. Junassa istuessaan Rachel seuraa ikkunasta entisen kotitalonsa lähellä asuvaa pariskuntaa, joka vaikuttaa kaikin puolin täydelliseltä. Eräänä päivänä Rachel näkee vieraan miehen syleilevän talossa asuvaa naista ja pian saakin lukea lehdestä naisen kadonneen. Rachel tulee vedetyksi mukaan tapaukseen, mutta hänen omaa rooliaan vaikeuttavat ryyppäämisestä johtuva muistikatkos katoamisillalta sekä entisessä kotitalossa asuva entinen aviomies ja tämän uusi vaimo ja lapsi, jotka ovat näreissään Rachelin pyörimisestä lähistöllä.

Jännäri on rakennettu tuttujen salapoliisitarinoiden tapaan ja on lopulta nähtävissä eräänlaisena suljetun huoneen mysteerinä, jossa kaikki pelurit on tiedossa ja vuorotellen epäily kohdistuu kuhunkin henkilöön. Ääneen pääsevät Rachelin lisäksi myös kadonnut Megan sekä uusi vaimo Anna. Äänikirjassa kaikilla on myös mukavan ilmeikkäät äänet. Meganin roolissa kuullaan Uudesta Sherlockista tuttua Louise Brealeya. Pisteet on annettava Hawkinsille Rachelin hahmosta, joka kännisenä ja kulahtaneena kolmekymppisenä on enemmän sukua Bridget Jonesille kuin vaikkapa Gone Girlin kylmäävälle Amylle. Nähtäväksi jää, minkälainen siloitusoperaatio hahmolla on edessään ensi vuoden leffassa, jossa Rachelina nähdään Emily Blunt. Vieläkään ei dekkari ole suosikkilajini, mutta kyllä tämän hyvin eläytyvien kertojien avulla mielellään kuunteli.

Kaikki oikein & Wenla Männistö

Marraskuun lukemishaaste? Pikemminkin lukemattomuushaaste, on nimittäin sen verran vähiin jäänyt vapaavalintainen lukeminen tässä kuussa. Onneksi sentään äänikirjoja voi kuunnella. Viimeisimpinä kuuntelussa on ollut pari tuoreehkoa kotimaista: Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein (2014) ja Riina Katajavuoren Wenla Männistö (2014).

Riina Katajavuori: Wenla Männistö // Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Anna-Leena Härkösen teokset eivät hirveästi ole puhutelleet minua. En oikein löydä samaistuttavaa teoksien päähenkilöistä, naisista, joille shoppailu ja ulkonäkö tuntuvat olevan tärkeitä elämänarvoja. Kaikki oikein -teoksessa on kuitenkin mielenkiintoinen aihe eli lottovoitto. Mitä tapahtuu, kun rahaa on yhtäkkiä valtava määrä? Kenelle kertoa, miten rahat käyttää, saati säilyttää? Tekeekö raha onnelliseksi? Eeviä ja hänen miestään onnistaa ja tilille kilahtaa 7 miljoonaa euroa. Nyt ei enää tarvitse säästellä ja kituuttaa vuokralla. Nopeasti kuitenkin eteen alkaa tulla tilanteita, joihin Eevi ei ole varautunut. Olettavatko ystävät nyt, että Eevi maksaa aina kaiken ja vakuudetonta lainaa saa milloin vain? Kun ei tarvitse tehdä töitä ja rahasta ei ole kiinni, aviomiehen pullon korkki kiertyy yllättävän usein auki. Romaanin ajatusleikki on kutkuttava, mutta päähenkilöistä ja heidän yltiöperinteisistä sukupuolirooleistaan en taaskaan juuri välittänyt.

Riina Katajavuorta en ole aiemmin lukenut tahi kuunnellut. Wenla Männistö sai innostuneen vastaanoton ilmestyessään, joten luonnollisesti suhtauduin pienellä varauksella teokseen, joka uudistaa seitsemän veljeksen tarinaa siirtämällä tapahtumat 2010-luvun Käpylään ja nostamalla keskeisiksi ääniksi tarinan naishahmot. Ensi alkuun suhtauduin varauksella Männistön (ja Kiven kaiketi) hahmoihin, jotka olivat öykkäröiviä teinejä ja nuoria, mutta jotka kuitenkin olivat monipuolisesti perillä myös viime vuosituhannen mediakulttuurin ilmiöistä. Lopulta kuitenkin Katajavuoren tyypittelemät hahmot ja loputtomalla pommituksella tulevat kulttuuriviittaukset mm. Taistelutoverit-sarjoihin, Sofia Coppolan leffoihin ja jopa Putous-iskulauseisiin veivät mukanaan ja oli myönnettävä, että kuuntelin kirjaa lopulta innostuneen haltioituneena.

Seuraavaksi kuunteluun pääsee lisää kotimaista, tällä kertaa viime vuoden Finlandia-palkitun Jussi Valtosen Finlandia-palkittua He eivät tiedä mitä tekevät (2014) -romaania edeltävä teos Siipien kantamat (2007). Siitä lisää myöhemmin. Sillä välin vähän talviunia K:n tapaan.

007 Spectre

Kerää koko sarja.

Olen kasvanut VHS-kaseteille tallennetuilla Bond-elokuvilla. Pierce Brosnania en voinut sietää, mutta kun Daniel Craigin ensimmäinen Bond-elokuva, Casino Royale, ilmestyi  vuonna 2006, olin myyty. Kuten monet muutkin. Paitsi itse Bond, myös hänen vastaparinsa, Vesper Lynd, oli jotain uutta ja rosoista ja jopa melankolista. Quantum of Solacessa (2008) oli hieman välityön makua, mutta Skyfall (2012) oli jälleen täyttä rautaa nerokkaan pahiksen (Javier Bardemin pahoille teille lähtenyt agentti Silva) ja Bondin taustatarinaa paljastavan juonen ansiosta. Bond-saagan tuntijat hyrisivät loputtomille viittauksille vanhoihin Bond-tarinoihin. Elokuvan lopussa päädyttiin oikeastaan takaisin asetelmaan, jossa ollaan vanhoissa Sean Connery -Bondeissa: aulassa istuu miss Moneypenny ja topatun oven takana istuu pomona M niin kuin mies. Q järjestää työsuhdeautoksi 1960-luvun Aston Martinin.

Tästä jatketaan Spectressä (2015). Jo nimi paljastaa, että paluu Bond-juurille jatkuu, kun rikollisjärjestö Spectre ja sen johtaja Blofeld astuvat kuvaan. Myös Bondin omien juurien mylläys jatkuu siitä, mihin Skyfallissa jäätiin. Leffa käynnistyy tyylikkäällä kamera-ajorymistelyllä Meksikossa kuolleiden päivän hulinoissa. Komeita maisemia nähdään myös mm. Roomassa, Sveitsin Alpeilla ja Marokossa. Nykyajassa ollaan kiinni, kun siirrytään pähkäilemään agenttien tarpeellisuutta tämän päivän orwellilaisessa isoveli valvoo -yhteiskunnassa. Uhkana on koko MI6-organisaation alasajo, kun uusi pomo C (Uuden Sherlockin Moriarty eli Andrew Scott) runnoo läpi dataseurantaohjelmaa.

Spectreä on hehkutettu Casino Royalen veroiseksi ja sen pääosanaista, Léa Seydoux'n esittämää Madeleine Swannia peräti ensimmäiseksi feministiseksi Bond-tytöksi. Liiallinen hehkutus ehkä nostatti taas vastustusreaktion, mutta itse en pitänyt Spectreä Casino Royalen ja Skyfallin veroisena. Swann ei mielestäni ollut aiempia Bond-tsirbuloita kummempi ja Bondin muut naisseikkailut Spectressä olivat turhia henkäyksiä 1960-1970-luvun Bondien tympeistä kaatopuuhista. Ja voitaisiinko ihan tosissaan olla kutsumatta Monica Belluccia (51 v.) Bond-tytöksi. Tai sen puoleen myöskään Seydoux'ta (30 v.). Ja vaikka tiedän, että Bondien juonet hipovat realismin rajoja vain satunnaisesti, tuntui koko Daniel Craig -Bond-sarjan tapahtumien niputtaminen yhden mastermind-pahiksen tekosiksi jo turhan hatusta vedetyltä. Miinusta on pakko antaa myös pahiksista. Kun on nähnyt Andrew Scottin psykopaattisena Moriartyna ja Christoph Waltzin jumalaisen kamalana natsisotilas Hans Landana Tarantinon Kunniattomissa paskiaisissa (Inglourious Basterds, 2009), roolityöt C:nä ja Bondin menneisyydestä nousevana Oberhauserina tuntuvat jokseenkin laimeilta.

Mutta ei Spectreä voi täysin tyrmätä. Craigissä on yhä huikeasti karheaa karismaa ja tukitiimissä Q ja Moneypenny ovat vertaansa vailla. Q on jälleen luonut erikoisvarusteltuja autoja, joiden ominaisuudet on merkitty hellyttävän retrolla dymo-tekstillä. Bondin ja Swannin asut ovat vimpan päälle tilanteessa kuin tilanteessa, joten maisemien lisäksi leffassa riittää silmäkarkkia. Toimintatilanteissa on tuttuun tapaan myös vauhtia ja näyttävyyttä, tosin ei mitään sen kummempaa, mihin nykykatsoja ei jo olisi tottunut. Oivaa viihdettä, mutta ihan ei nyt osuttu napakymppiin meikäläisen taululla.

K sen sijaan osuu aina kohteeseensa.

Yksin Marsissa

Piti ehtiä leffaan ennen lippujen vanhentumista, joten puolihuolimattomasti valittiin Ridley Scottin uutuus, Andy Weirin romaaniin pohjautuva Yksin Marsissa (The Martian, 2015), josta oli kuulunut hyvää pöhinää. Elokuvassa lähitulevaisuudessa botanisti-astronautti Mark Watney jää yksin Marsiin, kun hänen epäillään kuolleen ja muu miehistö joutuu jättämään punaisen planeetan myrskyn vuoksi. Pääosassa leffassa on Matt Damon ja sivuosassa mm. Jessica Chastain. Jotain kovin tuttua tässä tuntui olevan. Ai niin. Vuosi sitten Interstellarissa Matt Damon esitti yksin vieraalla planeetalla asustelevaa tutkija-astronauttia jossain lähitulevaisuudessa. Ja mukana oli Jessica Chastain. Yksin Marsissa on myös samaa pseudotieteellisyyttä kuin toissavuotisessa Gravityssä, jossa Sandra Bullock ratkoi itsensä avaruudesta takaisin Maan kamaralle. Mutta eipä sillä, turha sitä on toimivaa kaavaa mennä rikkomaan. Sillä kyllähän Yksin Marsissa toimii.

Watney jää kuolleelle planeetalle turvanaan vain astronauttien tukikohta, avaruusmönkijä, oma kekseliäisyytensä ja tehtävän kapteenilta jäänyt diskomusiikki. On kiehtovaa seurata, miten Watney ratkoo elossa pysymisen kannalta keskeisiä ongelmia, joista ruoan riittävyys on yksi akuuteimmista. Maan kamaralla satelliittikuvat paljastavat NASA:lle vasta päivien kuluttua astronautin yhä elävän. Tällä välin hänen tiiminsä on lähes vuoden mittaisella paluumatkalla kohti Maata surien menetetyksi luulemaansa kollegaa. Alkaa suuroperaatio, joka alkaa yhteyden saamisella Watneyyn ja sen jälkeen pohtimisella, miten hänelle olisi mahdollista lähettää tarvikkeita ennen seuraavaa miehitettyä Mars-lentoa. Seuraa jännittäviä käänteitä, nerokkaita ideoita ja rakentavaa yhteistyötä.

Yksin Marsissa on ehdottoman iloinen yllätys - etenkin Ridley Scottin toisinaan hieman tasapaksujen toimintapläjäysten joukossa. Matt Damon on taas huippuvireessä perusjampan oloisena tyyppinä, joka päättää selvitä ja erittelee tuntojaan videopäiväkirjalle. Maan kamaralla mm. Jeff Daniels, Sean Bean, Chiwetel Ejiofor ja Kristen Wiig yrittävät estää paitsi imagollista myös humaania katastrofia. Avaruusaluksella Chastainin lisäksi ristipaineessa elävät mm. Katie Mara ja Michael Peña. Jännitystä ilman varsinaisia pahiksia ja aseena lähinnä järjen voima. Sopivan nörttiä makuuni eli kiitos ja lisää tätä!

Ground Control to Major K