Maija Poppasen paluu

Suorastaan suunnittelematta päädyin katsomaan Maija Poppasen paluuta (Mary Poppins Returns, 2018) Suomen ensimmäiseen IMAX-teatteriin. Valmistautuminen jäi siis aivan puolitiehen - ei tietoakaan vuoden 1964 alkuperäisleffan verestämisestä. Muistelen nähneeni Julie Andrewsin tähdittämän Maija Poppasen lapsuudessani kerran, ehkä kaksi. Mikään tajunnanräjäyttävä kokemus leffa ei kuitenkaan ole ollut, minkä vuoksi jatko-osaankaan en osannut ladata kummempia odotuksia. Ja varmasti hyvä niin. Leffaa pystyi seurata ns. puhtaalta pöydältä ilman alkuperäisteoksen painavaa taakkaa.

Jatko-osassa palataan seuraamaan aikuiseksi kasvaneita Pankin perheen lapsia, jotka ovat vaarassa menettää vanhan kotitalonsa perheen pojan, Mikon (Ben Whishaw) velkaannuttua vaimonsa kuoleman jälkeen. Onneksi perheeseen kuuluvat Mikon nokkelat lapset Anniina, Jussi ja Tuure. Nimellisesti näiden lastenhoitajaksi Maija Poppanen (Emily Blunt) tekee paluun, vaikka enemmän hoitoa taitavat edelleen kaivata Mikko ja hänen siskonsa Anna (Emily Mortimer). Ilkeänä pankinjohtajana nähdään symppisroolien vakiomies Colin Firth. Muissa rooleissa nähdään Hamilton-jättimenestysmusikaalin tekijä Lin-Manuel Miranda katulamppujen sytyttäjänä ja Meryl Streepkin pienessä roolissa Maija Poppasen serkkuna.

Emily Blunt on kuitenkin elokuvan tähti. Hän on omaksunut Poppasen roolin ja osaa olla juuri oikealla tavalla tiukka, turvallinen, heittäytyvä ja täynnä taikuutta. Tehosteet tekevät paljon ja laulut unohtuvat nopeasti, mutta silmille elokuva on silkkaa Bertie Bottin joka maun raetta. Seikkailu posliinikipossa vie animaatiomaailmaan ja tasapainoilu Big Benissä saa korkeanpaikankammoisen vatsan muljahtamaan. Lopussa ollaan sellaisessa pastellivärimaailmassa, että vaarana on jo sokerihumala.

Elokuva piti otteessaan kestonsa ajan, mutta ei jäänyt erityisesti pyörimään mieleen jälkeenpäin. Joskus käy näin.