Sivuhenkilö

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Saara Turusen toinen romaani Sivuhenkilö (2018) on täyttä timanttia! Pidin jo kovasti hänen esikoisteoksestaan Rakkaudenhirviöstä (2015). Siinä missä Rakkaudenhirviö kuvasi päähenkilönsä lapsuutta, nuoruutta ja nuorta aikuisuutta, nyt on päästy tiukasti esikoisteoksen ilmestymisen jälkeiseen maailmanaikaan. Sillä Sivuhenkilön päähenkilö(!) on edelleen se sama kirjailijan fiktiivinen minäkuva kuin edeltäjässään. Tunnistettavia ovat myös esikoisteoksesta tutut ystävät Antti ja Laura, vaikkei heihin enää nimellä viitatakaan. Antin kuvaus ei jätä Putouksensa katsoneille epäselväksi, kenestä on kyse (s. 72):

Saan tekstiviestin. Se on kuuluisalta ystävältäni. […] Hän tuli kuuluisaksi sillä tavalla, että pukeutui television lauantailähetyksessä naiseksi ja esitteli lihaksiaan kansalaisille. Kaikki rakastuivat häneen kuin kuumeessa, miehet ja naiset alkoivat palvoa hänen vartaloaan.

Turusen suorastaan lakoninen kirjoitustapa kirvoittaa usein vinon hymyn lukijan huulille, mutta etenkin pohtiessaan sukupuoleen liittyviä odotuksia ja oletuksia hän tuo esiin tärkeitä huomioita meidän tasa-arvoisesta nykyajasta (s. 11):

Mielipuuhaani on kävellä ja katsella taloja, joiden seiniin on laitettu muistokyltti kertomaan siitä kuka talossa on elänyt. Tuolla asui Georg Henrik Von Wright, tuolla Lenin ja tuolla L. Onerva. Onervan osoitteen olen lukenut kirjasta. Muistokylttiä hänellä ei ole, ilmeisesti naiset eivät tarvitse sellaista.

Kirjan edetessä kirjailija alkaa ärsyyntyä teemasta sen toistuessa niin hänen omissa toimissaan kuin ympäröivässä maailmassa. Hän huomaa todistelevansa muille, ettei kirjoita vähäpätöisinä pidetyistä aiheista eli tyttöydestä ja nuoruudesta. Hän tajuaa, kuinka klassikkoteoksiksi nousevat miesten valitsemat ja siten useimmiten miesten kirjoittamat teokset, joihin vallassa olevat miehet sitten viittaavat niin monesti, että kaanon muotoutuu ja näyttäytyyy ikään kuin luonnollisena kirjallisuuden huipentumana. Kirjailija purkaa oivalluksensa suorastaan tuskastuneena (s. 172):

Ja kaikkea tätä pohtiessani kirkas ja selkeä ajatus lävistää mieleni. Olen saanut tarpeekseni. Olen kyllästynyt tähän vanhojen kalsarien hajuun joka nurkassa.

Sivuhenkilö osuu ajankohtaiseen hermoon vuonna, jolloin kulttuurimaailmaa on ravisteltu sen luutuneiden seksististen käytäntöjen vuoksi. Se leikkaa yhteiskunnallisen ja yksityisen tason päähenkilön tuskaillessa oman elämänsä suuntaa ja kirjailijuutta lapsettomana, parisuhteettomana kolmikymppisenä naisena. Ehdottoman suositeltavaa luettavaa jopa miehille! Siinäpä nimittäin nykypäivänäkin yhä usein villi ajatus: että mieskin voisi lukea naisen kirjoittaman, naispäähenkilöstä kertovan kirjan.