Huhtikuun kirjat: Siivoojan käsikirja, Väärän kissan päivä, Tervetuloa Amerikkaan ja Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja
ja muita kertomuksia

Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (2017) on kokoelma Lucia Berlinin parhaita novelleja, ja kuuntelin sen vielä lumisten vaunulenkkien aikana. Berlin on nostettu esiin uuteen suosioon vähän samaan tapaan kuin John Williams Stoner-romaanin myötä muutama vuosi aiemmin. Berlin kirjoittaa teoksen lopussa olevan lyhyen elämäkerran perusteella paljon omaan elämäänsä perustuen, ja tarinoista voi päätellä, että Berlinin elämä on ollut vähintäänkin värikästä. Kertomusten pääosissa on usein naishahmo, joka käyttää lääkkeitä tai alkoholia vähintäänkin riittävästi. Mieleen tulee välillä naispuolinen Charles Bukowski. Samalla nimittäin painetaan kovaa duunia: siivoojan tai sairaanhoitajan hommia, jossain vaiheessa jopa AIDS-lasten parissa. Useissa tarinoissa ollaan jossain eteläisessä osavaltiossa, ellei peräti Meksikon puolella rajaa. Myös lapsuuden muistot, katolinen koulu, skolioosikorsetti ja hammaslääkäri-isoisä esiintyvät tarinoissa. Berlin kirjoittaa ilman tunteilua, mutta sitäkin suuremmalla kirkkaudella, joka herättää kuvatun maailman ja sen paahtavan auringon talvenkin keskellä kuulijansa mieleen.

Pasi Ilmari Jääskeläinen:
Väärän kissan päivä

Väärän kissan päivä (2017) on toinen Pasi Ilmari Jääskeläisen teos, jonka olen lukenut/kuunnellut. Edellinen oli Lumikko ja yhdeksän muuta, jonka kuuntelin pari vuotta sitten. Tällä kertaa olin siis jo varautunut kirjan spekulatiivis-fiktiiviseen luonteeseen. Väärän kissan päivä sijoittuu käytännössä yhteen päivään keskikokoisessa suomalaiskaupungissa, jossa päähenkilö Kaarna metsästää muistisairasta äitiään, jota koetetaan parantaa kokeiluasteella olevalla lääkityksellä. Kaupungin on vallannut vuosittainen festivaali, joten kadut ovat täynnä jo valmiiksi kummallisia kulkijoita. Kissoja vilahtelee joka nurkalla ja Kaarna elää hämäriä lapsuusmuistojaan uudelleen mielessään. Loppua kohden Kaarnan muistojen aitous nousee kyseenalaiseksi. Festivaalihumuisen ja muistojen täyteisen kaupungin tunnelma vie mukanaan, mutta maailmanjärjestyksen pieni vinksahdus ja taustalla hiipivät synkät ja tuskallisetkin sävyt ja etenkin loppuhuipennus tekevät teoksesta oikeastaan hieman ahdistavan. Ei sitä tosin yksinkertaisesti huonona seikkana voi pitää, vaikkei kirja omaksi suosikiksi nousekaan. Mieleen sen erityinen tunnelma kuitenkin jää.

Linda Boström Knausgård:
Tervetuloa Amerikkaan

Onkohan Knausgård-homma mennyt jo liiallisuuksiin, kun otin jo luettavaksi Knasun entisen vaimon Linda Boström Knausgårdin romaanin Tervetuloa Amerikkaan (2017, Välkommen till Amerika, 2016)? No ei sentään, Boström Knausgårdin kirjallisuus on saanut ylistystä omilla meriiteillään, ja siksi teos kiinnosti. Kyseessä on ohut pieni kirjanen – siinäkin siis kaukana ex-miehen Taisteluni-tiiliskivistä – joka ainakin joltain osin perustuu kirjailijan omaan lapsuuteen. Kuten jo Taisteluni-romaaneista on selvinnyt, Lindan äiti on kuuluisa näyttelijä, ja niin on myös päähenkilön äiti Tervetuloa Amerikkaan -teoksessa. Kirjan päähenkilö on lakannut kokonaan puhumasta, eikä suostu myöskään kirjoittamaan. Veli on laudannut huoneensa oven kiinni ja varannut tyhjiä pulloja säästyäkseen vessakäynneiltä. Äiti pitää yllä perheen energiaa ja uskottelee vähintään itselleen, että perhe on valoisa. Perheen kuollut isä kuitenkin kummittelee päähenkilölle, joka on myös vakuuttunut, että on syyllinen isän kuolemaan. Siinäpä sitten onkin perhedynamiikassa ihmettelemistä. Boström Knausgård kirjoittaa hurjan kauniisti ja ilman suurempia tapahtumiakin tekee tästä erikoisen pienen perheen kuvauksesta mieltä kutkuttavan.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen
kolmetoista sinfoniaa

Anna-Liisa Ahokummun esikoisteos Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (2018) on hieman surumielinen kertomus saksalaisen sotilaan ja suomalaisen naisen pojasta Maxista, joka saa ilmoituksen äitinsä kuolemasta. Äiti ja poika eivät ole olleet kovin läheisiä, isäänsä tämä ei ole ikinä nähnyt kuin kuvasta. Äitinsä talosta perhostenkeräilyä harrastava Max löytää perhosen, jollaista hän ei ole koskaan ennen nähnyt ja alkaa suorastaan pakonomaisesti etsiä sille luokitusta. Samalla Max alkaa selvittää isänsä kohtaloa ja saa ennen pitkää kutsun isänsä veljen konserttiin Hampuriin. Teos on jaettu nimensä mukaisesti kolmeentoista sinfoniaan, jotka muodostavat myös isän veljen keskeisimmän musikaalisen tuotannon. Kirjassa esiintyy myös erilaisia tekstilajeja, mm. teoksen aloittava Viktor Stanislauksen muistokirjoitus, päiväkirjaotteita ja etnografinen haastattelu. Poikkeuksellista on fiktioteoksessa myös valokuvien käyttö. Hallittu kokonaisuus ja mielenkiintoinen aihepiiri, vaikka sodan vaikutuksista pohjoisessa onkin viime vuosina kirjoitettu useampi teos (mm. Minna Rytisalon Lempi ja Katja Ketun Kätilö). Itse pidin etenkin teoksen perhosteemasta ja tarinan nykyhetken sijoittumisesta 80-luvulle, jolloin kirjeenvaihto ja tiedonhaku ovat olleet aavistuksen nykypäivää verkkaisempaa.