Lomaleffat: Crazy Rich Asians, Marriage Story, The Death of Stalin

Joululomalla ehdittiin ja jaksettiin yllättäen katsoa useampikin elokuva perinteisen Rakkautta vain (Love, Actually, 2003) lisäksi - joskin poikkeuksellisesti Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life, 1946) jäi tänä vuonna katsomatta.

Aloitettiin kevyesti hömpällä eli Crazy Rich Asiansilla (2018). Leffahan on silkkaa romanttista komediaa, joka noudattaa genren jotakuinkin jokaista perinteistä juonenkäännettä. Vaihtelua tuo päähenkilöiden aasialaisuus - onhan kyseessä kuitenkin Hollywood-tuotanto. The Hustlersista tutun Constance Wun esittämä Rachel seurustelee Nickin kanssa. Nick tahtoo viedä tyttöystävänsä tapaamaan ystäviään ja perhettään Singaporeen. Matkalla business-luokassa Rachelille alkaa selvitä, ettei mies olekaan mikään perus-Young, vaan Singaporen Young, jonka perhe ja lähipiiri lilluu rahassa. Kuviossa on tietenkin mukana poikaansa suojeleva äiti (Michelle Yeoh), hauskoja sidekickejä (Awkwafina, Ken Jeong ja Jimmy O. Yang), kilpasiskoja ja pari kevyttä sivujuonta. Ja tietysti kaikki päättyy onnellisesti. Kyseessä on siis varsin perinteinen ja harmiton romcom, joka eroaa kaltaisistaan vain aasialaisilla mausteillaan.



Seuraavaksi antauduimme jo astetta vakavamman leffan katseluun, kun vaadin saada nähdä Scarlett Johanssonin ja Adam Driverin tähdittämän Netflix-uutukaisen, Noah Baumbachin ohjaaman The Marriage Storyn (2019). Elokuva kertoo eroavan taiteilijapariskunnan tarinan liikuttavan läheltä seuraten kummankin kipuilua etenkin perheen pienen pojan tähden. Ongelmia eroon tuottavat paitsi osapuolien halu elää mantereen vastakkaisilla puolilla, myös asianajajat, jotka puolustavat asiakkaidensa etua turhankin hanakasti. Laura Dern pokkasi juuri Golden Globen Johanssonin hahmon asianajajan roolista. Elokuvassa ei ole sen suurempaa juonta, mutta Johansson ja Driver näyttelevät palkintoehdokkuuksien arvoisesti ihmisiä, jotka ovat rakastaneet ja yhä rakastavat toisiaan, mutta ovat kadottaneet kyvyn olla enää puolisoita toisilleen. Lempeä, arkisuudessaan koskettavakin, pidin kovasti. Pisteet myös Randy Newmanin musiikista.



Kotisohvan lomaleffailtamat päätti pikimusta komedia Death of Stalin (2017), joka kuvaa, mitä tapahtuu, kun Stalin yllättäen kuolee ja Neuvostoliiton perintöprinssit eli politbyroon jäsenet alkavat kamppailla asemistaan. Koko leffa on silkkaa makaaberia huumoria, teloituksia, juonittelua ja sekoilua. Pääosissa nähdään tiukkia erikoisroolien ammattilaisia, kuten Steve Buscemi Nikita Hruštšovina, Michael Palin Vjatšeslav Molotovina ja Paul Whitehouse (Ruuvit löydällä!) Anastas Mikojanina. Tositapahtumiin pohjautuvana leffa tietenkin vain imitoi Neuvosto-todellisuutta, joten paha leffaa on oikein haukkua yliampuvaksikaan. Hyvä vastapaino se oli ainakin höttöiselle romantiikalle ja realistiselle draamalle. Kaiken kaikkiaan siis tasapainoinen leffakattaus.

Heroes & Bolla

Stephen Fry: Heroes

Kuuntelin viime vuonna Stephen Fryn Mythoksen (2017), joka käsittelin Kreikan jumaltaruston varhaisia vaiheita maailmankaikkeuden syntymästä lähtien. Nyt Fry on siirtynyt jo kenties tunnetuimpiin Kreikan taruston hahmoihin ja tarinoihin. Mythoksen jatko-osassa, Heroesissa (2018) kuullaan Fryn versiot mm. Herakleitoksen (lat. Hercules) 12 urotyöstä, Iasonista ja argonauteista, Theseuksesta ja Oidipuksesta. Vain Troijan taruston on Fry säästänyt ilmeisesti Kreikka-trilogiansa viimeiseen osaan.

Jotkin tarinat olivat tutumpia kuin toiset, ja mukana oli paljon mainioita kiva tietää -osaston sivuseikkoja, kuten se, että argonauttien kapteeni Iason perusti tarun mukaan Slovenian pääkaupungin Ljubljanan, jossa pääsin käymään alkusyksystä. Kristinusko tosin korvasi omassa versiossaan Iasonin Pyhällä Yrjöllä. Tarinat vilisevät myös tähtitaivaalta tuttuja nimiä, kuten Castor ja Pollux (Kastor ja Polydeukes kreikaksi). On merkillistä kuunnella Argolla seilanneista jumalveljeksistä ja samalla tuijotella heidän taivaallista tähtimerkkiään.

Teoksen nimestään huolimatta monet sankarit eivät ole lopulta kovin sankarillisia esimerkiksi suhteessaan naisiin, ja sangen usein sankarit lakoavat ennen aikojaan sen sijaan että kuolisivat ylistettyinä. Yksi surullisimmista hahmoista on Argon miehistöön kuulunut Orfeus, joka lähtee pelastamaan rakastettuaan Eurydikea Manalasta epäonnistuakseen yrityksessään viime hetkellä ja menettäen Eurydiken iäksi. Tämän jälkeen Orfeus huoli vain miesrakastajia, jonka seurauksena tuohtuneet naiset repivät hänet kappaleiksi. Voi elämä.

***

Pajtim Statovci: Bolla

Äskettäin Finlandia-palkinnon voittanut Pajtim Statovcin kolmas romaani Bolla (2019) on roikkunut kesästä lähtien kuuntelulistallani, mutta vasta nyt sain aikaiseksi kuunnella teoksen. Pidin Statovcin maagisen realismin kanssa leikkinyttä esikoisteosta Kissani Jugoslavia (2014) mielenkiintoisena, mutta väkivaltaisen isän ikeessä kasvaneesta Bekimistä ja tämän äidistä kertonut romaani myös ahdisti. Isän kaltainen hahmo on myös Bollassa, tällä kertaa päähenkilönä. Nuori Arsim on kirjallisuutta Pristinassa opiskeleva albaani, naimisissa kiltin ja palvelualttiin naisen kanssa. Mies aloittaa suhteen lääkäriksi opiskelevan serbimiehen, Milošin, kanssa.

Kun taustalla kytee pian syttyvä Kosovon sota ja vaimokin tulee raskaaksi ensin kerran ja sitten jo toistamiseen, Arsimin on jätettävä Pristina ja muutettava nimeämättömään maahan pakolaisena. Toisaalla Miloš liittyy serbien sotajoukkoihin ja onnistuu rikkomaan mielensä sitä seuraavien vaiheiden myötä. Arsimista on hahmona kovin vaikea löytää yhtäkään miellyttävää piirrettä - hän hakkaa puolisooaa ja lapsiaan, päätyy seksuaaliseen kanssakäymiseen alaikäisen pojan kanssa, jonka ulkonäköä vielä pilkkaa.

Siinä yksi keskeinen syy, miksi teos ei oikein puhutellut. Paskoista, tuskaisista miehistä on jo riittävästi kirjoja, olipa heidän seksuaalinen suuntautumisensa ja etninen taustansa mikä hyvänsä. Toinen syy, miksi kirja ei oikein kolahtanut, johtui aiheen sijaan sen rakenteen ja formaatin yhdistelmästä: äänikirja oli aavistuksen liian vaikeaselkoinen, kun kirjassa vuorottelivat minäkertojat Arsim ja Miloš, vuosiluvut 1990-luvusta pitkälle 2000-luvulle, sekä tapahtumapaikat Balkanilta jonnekin Länsi- tahi Pohjois-Eurooppaan. Kuka mitä häh?

Kielestä kiinni

Roosa Rentola: Kielestä kiinni

Kaikki kieleen ja kielitieteeseen liittyvät asiat kiinnostelevat, minkä vuoksi varasin kirjastosta taannoin kaksi näihin aiheisiin sukeltavaa teosta. Kääntäjä Kersti Juvan Löytöretkeä Suomeen (2019) saanen odotella pitkälle ensi vuoteen, mutta Roosa Rentolan pieni kirja forensisesta lingvistiikasta saapui nopeasti. Kielestä kiinni -teoksessa (2019) perehdytään muutamiin rikostapauksiin niin Suomessa kuin maailmalla, joissa kielentutkimuksella on pystytty tuomaan esiin ratkaisevia seikkoja tapausten selvittämisen kannalta.

Kuuluisimmat kirjan esittelemistä tapauksista ovat vuosikymmeniä Yhdysvaltoja terrorisoinut Unabomber kotitekoisine pommeineen sekä Ulvilan murha hätäkeskusnauhoitteineen. Mukana on myös yksi puhdas huijaustapaus, Carl J. Danhammerin fakseilla ja keksityillä viraonomaisilla toteutettu petos, jossa vedätettiin omasta lomakylästä haaveilevaa rovaniemeläiseläkeläistä. Muut Rentolan esittelemät tapaukset ovat hiljaiseksi vetäviä USA:ssa tai Briteissä tapahtuneita murhia tai oletettuja murhia, joissa syyllinen on yrittänyt esimerkiksi häivyttää murhan yksityiskohtia lähettämällä viestejä uhrin nimissä tai pyrkimällä lavastamaan joko uhria itseään tai ulkopuolista tekijää kuoleman aiheuttajaksi.

Tapaukset ovat häijyjä, mutta kielitieteelliset tutkimukset ja niiden avulla tehdyt päätelmät ovat mielettömän mielenkiintoisia. Niihin olisin voinut syventyä vielä enemmänkin, mutta ensimmäiseksi suomalaiseksi teokseksi aiheesta kirja oli toivon mukaan vasta varovainen avaus.

Hustlers - korkojen kera

Tällä hetkellä muodissa taitaa olla 1990-luku, mutta hyvältä näytti myös noin vuosiin 2008-2014 sijoittunut Hustlers (2019). Viisikymppinen J.Lo näyttää edelleen samalta kuin vuosikymmen sitten, samoin pienen cameon heittävä Usher, joten aikamatkailu sujuu saumattomasti. Elokuva kertoo tositarinan newyorkilaisista strippareista, jotka alkavat arveluttavin keinoin pokata baareista Wall Streetin pukumiehiä klubinsa VIP-tiloihin, joissa asiakkaan luottokortti höylätään tappiin.

Jennifer Lopez esittää strippariryhmän emohahmoa, Ramonaa, joka houkuttelee mukaan suunnitelmaansa Constance Wun esittämän Destinyn, jonka kautta tapahtumia puretaan auki Julia Stilesin esittämän toimittajan avulla. Tarina todella pohjaa toimittaja Jessica Presslerin vuonna 2015 julkaisemaan haastatteluartikkeliin. Vaikka vuosi 2008 tuo mukanaan finanssikriisi, pukumiehillä riittää yhä taaloja taskussaan ja pian ne virtaavat myös työväenluokkaisten Ramonan, Destinyn ja heidän tiiminsä taskuihin. Miehiä ei juuri käy sääliksi, mutta mukaan mahtuu kuitenkin poikkeuksiakin, jotka saavat Destinyn epäröimään. Pian mukaan hiipii myös ahneus ja seurauksena on samanlainen hybris, jonka vallassa Wall Streetkin lienee ollut. Lopputulos on myös samankaltainen.

Leffa on viihdyttävä, aikakauden musaraita rokkaa ja juoni rullaa, mutta pieneen tiivistykseenkin olisi ollut varaa. Wu on symppis Destinyn roolissa isoäidistään ja lapsestaan huolehtivana naisena, joka rahan lisäksi arvostaa naisten yhteisöllisyyttä ja ystävyyttä. Lopez on roolissaan kuin kotonaan ja irrottelee koko rahalla. Paljasta pintaakin riittää, mutta ei onneksi itsetarkoituksellisesti ja tylsistymiseen asti - tästä lienee kiittäminen ohjaaja-käsikirjoittaja Lorena Scafariaa.

Belinda Blinked

Olen sukeltanut suoraan syvään päähän omakustanteisen eroottisen kirjallisuuden maailmaan löydettyäni My Dad Wrote a Porno -podcastin.

Jamie Mortonin isä, joka käyttää taiteilijanimeä Rocky Flintstone, on toden totta kuusikymppisenä päätynyt takapihansa vajaan kirjoittamaan eroottista kirjallisuutta, ja podcastissa Jamie lukee näitä isänsä hengentuotteita ääneen ystävilleen Alice Levinelle ja James Cooperille - sekä naurusta ulvovalle kuulijakunnalleen. Teossarja on nimeltään Belinda Blinked ja podcast on edennyt jo sarjan viidenteen kirjaan.

Kirjoissa seikkailee Steeles Pots & Pans -keittiövälineyrityksen myyntijohtaja Belinda Blumenthal, joka jo työhaastattelussa pääsee esittelemään kaikki avunsa. Belinda Blinkedin maailma on kuin jokin rinnakkaisulottuvuus, jossa bisneksiä hoidetaan useimmiten alasti, jossa faksi on yhä käytössä ja jossa Saksa on yhä jakautunut vähintäänkin Berliinin osalta itäiseen ja läntiseen puoliskoonsa. Rocky Flintstonen proosa on niin kamalaa, että se on jo nerokasta, mitä podcastin Alice, Jamie ja James korostavat tuomalla esiin kaikki tarinalliset epäloogisuudet, kirjoitus- ja kielioppivirheet ja ennen kaikkea Rockyn syvän epätietoisuuden naisten anatomiasta.

Rockyn analogiat (rinnat kuin granaattiomenat), itsekeksityt sanonnat (heaven on a hatstand, cruel as an ice-cube), loputon puolipisteiden käyttö, uppoutuminen sisustuksellisten, hallinnollisten tai liike-elämän yksityiskohtien kuvaamiseen ja tietenkin törkeän hirveät seksikohtaukset sekä Jamien esittämänä toinen toistaan kummallisemmilla aksenteilla puhuvat hahmot ovat syitä siihen, miksi miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ovat innostuneet Belinda Blinkedistä siinä määrin, että podcastilla on käynnistymässä jo toinen live-esiintymisten kiertue (Tyypit ovat tulossa myös Suomeen ensi syksynä!), ja netistä löytyy mm. Steeles Pots & Pansin verkkosivut ja vannoutuneilla faneilla on jo oma nimensäkin (Belinkers). Faneihin lukeutuvat mm. Elijah Woods, Daisy Ridley, Nicholas Hoult ja Emma Thompson, joita kuullaan podcastin Footnotes-osioissa.

Toki suuri syy Rockyn kammottavan pehmopornon suosioon on podcastin esiintyjät. Jamie isänsä enemmän kuin vaivaannuttavan tekstin ääressä kiemurtelevana lukijana, Alice teräviä ja epäuskoisia välikommentteja heittävänä kriitikkona ja hulvattomasti naurava James ovat yliopistossa ystävystyneitä kolmekymppisiä media-alan sekatyöläisiä, jotka äänittävät podcastia vuorotellen toistensa luona ja kiusoittelevat toisiaan brittiläiseen tyyliin paikoitellen melko kipakastikin. Esiintyjät ovat itseni kanssa samanikäisiä 1990-luvun lapsia ja minuun podcastissa kolahtavatkin samasta kokemusmaailmasta ammennetut elokuvareferenssit: Beethoven, Hook, Yksin kotona, Mrs. Doubtfire, Titanic ja Braveheart on lapsuudessa hinkattu puhki VHS:llä.

Belinda Blinkediin on sarjan edetessä tullut lisää suoranaista juonta ja viidenteen kirjaan tultaessa viritteillä on korkean luokan teollista vakoilua vaivaannuttavien aktien lomassa. Onnistuuko herra Bisch varastamaan Tri-Oxy-Brillon salaisen teknologian? Pystyykö Confidential Order of Cookware Knights (C.O.C.K.) pysäyttämään pahikset tällä kertaa? Entä miten aluemyyntipäälliköt saavat myyntitavoitteensa täyteen tässä kuussa? Jännityksen tiivistymistä on turha odottaa viidennen kirjan lähestyessä loppuaan...

Downton Abbey

Downton Abbey (2010-2015) oli komea 1910-20-luvuille sijoittunut sarja herraskartanosta ja sen kahden kerroksen väestä. Kausien mittaan päästiin seuraamaan Granthamin perheen ja heidän palvelijoidensa onnea ja surua läpi Titanicin uppoamisen ja ensimmäisen maailmansodan. Rakkaudet, rikokset ja onnettomuudet siivittivät hahmojen tarinalinjoja kausien varrella. Jokainen hahmo edusti tavalla tai toisella aikakauden piirteitä ja ilmiöitä lähtien sosiaalista nousua tekevästä autonkuljettaja-Tomista ja naisten oikeuksista innostuvasta Edith-tyttärestä vanhan koulukunnan jäärään hovimestari Carsoniin. Useimpien suosikkihahmo lienee kuitenkin Maggie Smithin näyttelemä leskikreivitär Violet Crawley, joka päihittää repliikkiensä mehukkuudessa koko muun näyttelijäkaartin.

Neljä vuotta sarja sai levätä nätisti tarinalinjat rusetille solmineen päätöskauden jälkeen, mutta sitten syystä tai toisesta tekijät päättivät vielä kerran kaivaa Downton Abbeyn naftaliinista täyspitkän elokuvan muodossa. Vaan siinäpä vastaan tuleekin jo ensimmäinen ongelma. Sarjamuodon suosion taustalla on sen mahdollistama syventyminen hahmoihin ja pitkiin tarinalinjoihin. Parin tunnin elokuva ehtii vain pintaraapaisuun - etenkin Downtonin kokoisen henkilögallerian kanssa. Elokuva yrittää ehtiä kertoa vähän lähes jokaisesta hahmosta ja samalla tuo uusiakin hahmoja mukaan. Lopulta yhteenkään tarinaan ei ehditä syventyä riittävästi ja toisaalta joidenkin hahmojen (Mr. Bates & Lord Merton, hello!) osuus elokuvassa jää niin kursoriseksi, että jälkikäteen en ole varma, oliko heille suotu vuorosanojakaan.

Koska elokuva ei uskalla tehdä suurta irtiottoa juonellisesti, jäävät henkilösuhteiden ja suurien tarinalinjojen kehittelyt vähiin. Elokuvan keskiöön on nostettu kuninkaallinen vierailu Downton Abbeyyn, joka tietysti saa niin Granthamit kuin palvelusväen jännityksen valtaan. Eniten juonen kaltaisia viritelmiä nähdään Tomin tarinassa, kun kuninkaallisten vieraiden mukana Downtoniin saapuu Violet Crawleyn serkku (Imelda Staunton) mukanaan seuraneitinsä Lucy (Tuppence Middleton), joka elää Tomin tavoin sosiaalisen nousun tehneenä ala- ja yläluokan välisessä ristipaineessa. Leskeytynyttä Tomia kun ei vielä sarjan aikana saatettu lopullisen onnen satamaan. Pientä kehittelyä on myös hovimestariksi nousseen Barrow'n tarinassa, kun kuninkaallisen seurueen mukana Downtoniin saapuu mies, joka jakaa Barrow'n salaisuuden.

Elokuva on kaunis silmäkarkki, mutta sen enempää siltä on turha odottaa.

This Is Going to Hurt

Adam Kay:
This Is Going to Hurt

Juliaihminen suositteli blogissaan Adam Kayn omakohtaista kirjaa This Is Going to Hurt (2017), ja kun se sattui olemaan tekijän itsensä lukemana Storytelissä, otin sen saman tien kuunteluun. Kay on nykyään kirjailija ja tv-käsikirjoittaja. Sitä ennen hän ehti kuitenkin lähes kymmenen vuoden ajan harjoittaa lääketiedettä Britannian julkisen terveydenhuollon eli NHS:n palveluksessa. Näiltä vuosilta Kay on säilyttänyt päiväkirjansa, jotka ovat täynnä toinen toistaan hurjempia ja oudompia tapauksia sairaalan arjesta, ja joiden pohjalta Kay on kirjansa koostanut.

Gynekologiaan erikoistuneen Kayn tapauksissa synnytykset ovat isossa osassa, ja lopulta Kayn urakin oikeastaan päättyy yhteen sellaiseen. Kay saa kuulijansa purskahtamaan naurusta, kakomaan ällötyksestä, ihmettelemään ihmisten kekseliäisyyttä ja tuntemaan valtavaa empatiaa hillittömiin ylityötunteihin velvoitettuja, alipalkattuja lääkäreitä kohtaan. Vapaapäivä, saati loma vaikuttaa olevan tuntematon konsepti, jonka tietää mm. Kayn kollega, joka tulee hääpäivänään tekemään aamuvuoron täydessä häätällingissä. Kay itse laskeskelee, että hänen maksullisen parkkipaikkansa parkkimittari tienaa parempaa tuntiliksaa kuin hän, kun lasketaan ylityökorvauksettomat tunnit mukaan.

Hervottomat kertomukset, jotka Kay lukee hillityllä brittiaksentillaan, saivat aikaan huomiota herättäviä pyrskähdyksiä mm. pyörän selässä ja joukkoliikenteessä. Se jos mikä on hykerryttävän hyvän kirjan merkki.