Agatha Christie x 4

En yhäkään ole kova dekkarien lukija, mutta mielessäni yhdistän dekkarit kesään ja aurinkoisten päivien myötä olen ilmeisesti kokenut jonkin sorttisen ilmatieteellisen reaktion kirjaston äänikirjahyllyn ääressä. Mukaan on lähiviikkoina tarttunut peräti neljä Agatha Christie -tarinaa.

Agatha Christie: Paddingtonista 16.50

Ensimmäisenä kuunteluun pääsi Paddingtonista 16.50 (4.50 from Paddington, 1957, suom. 1968), osittain, koska kävin itsekin kyseisellä asemalla tässä taannoin. Lars Svedbergin luotettavasti lukemassa kirjassa rouva McGillicuddy on junassa matkalla ystävättärensä neiti Marplen luo, kun hän todistaa kuristusmurhan viereisellä raiteella kulkevassa junassa. Neiti Marple selvittää, että ruumis on saatettu pudottaa junasta Rutherford Hallin tiluksille ja ujuttaa apurinsa kyseisen kartanon taloudenhoitajaksi selvittääkseen tapauksen. Paljastuu perintöriitoja, myrkytyksiä ja salaisia identiteettejä. Marplekin – vaikka pysyttelee pääosin syrjässä – toimii aktiivisesti ja on konkreettisesti keskeisessä roolissa paljastaessaan murhaajan identiteetin.

***

Agatha Christie: Syyttävä sormi

Jatkoin neiti Marple -linjalla kuuntelemalla Syyttävän sormen (The Moving Finger, 1942, suom.1972). Kuuntelin levyn, ja sitten toisen, ja vielä pari lisää. Sitten luin takakansitekstin uudelleen. Kyllä, neiti Marple siinä mainitaan. Ei vain neitiä näkynyt tai kuulunut tässä tarinassa, joka kertoo Lymstockin kylässä leviävistä nimettömistä panettelukirjeistä. Kirjan kertoja on jalkansa loukannut Jerry Burton, joka sisarensa avustamana muuttaa kylään parantelemaan koipeaan. Kirjeitä seuraa itsemurhaksi uskottu kuolema, ja tämän jälkeen vielä oikea murhakin. Kun kukaan ei enää ota tolkkua tapauksesta, kutsuu pastorin rouva luokseen ihmismielen pimeän puolen tuntijan. Ollaan levyssä 6/7, kun neiti Marple ilmestyy viimein kuvioihin. Rooli on tosin tästä edespäinkin yhä mitä minimaalisin, sillä hän oikeastaan palaa vasta lopussa paljastamaan jälleen oikean murhaajan ja tämän motiivin. Marplen osa on niin pieni mutta merkittävä, että melkein ollaan deus ex machina -rajalla. Christielle on tosin annettava pisteet sopivan pisteliäästä suhtautumisesta vakiohahmoihinsa. Näin dekkarin lopussa esimerkiksi kuvataan alati käsitöitä tekevän neiti Marplen antamaa lahjaa: ”Olemme todella saaneet hauskoja lahjoja. Neiti Marplen lahjoittama pörröinen villakapine, josta ei tiedä mihin se on tarkoitettu”.

***

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus

Seuraavaksi vuorossa oli vaihteeksi Hercule Poirot -tarina nimeltään Aikataulukon arvoitus (The ABC Murders, 1935, suom. 1938). Useissa Poirot-tarinoissa esiintyvä kapteeni Hastings toimii jälleen kertojana. Teos on siitä poikkeuksellinen, että Hastingsin kertomus katkeaa välillä kuvauksiin erään salaperäisen miehen toimista. Vaikuttaa, että lukijalle kerrotaan jo tarinan murhaajasta, joka murhaa aakkosellisesti tietyllä kirjaimella alkavassa kaupungissa ihmisen, jonka nimi alkaa samaisella kirjaimella. Onko kyseessä kerrankin aito mielivaltainen ja mielipuolinen sarjamurhaaja, vai johtavatko johtolangat Poirot’n jälleen jonkin henkilökohtaisemman rikoksen jäljille..? Christie iskee myös silmää Sherlock Holmesille pannessaan Poirot’n myöntämään, ettei hänellä ole Holmesin uskomatonta kykyä päätellä murhaajan ulkonäköä pienistä rikospaikan yksityiskohdista. Hastings saa taas esittää lukijaakin tyhmempää puupäätä, jota vasten Poirot voi loistaa.

***

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

Viimeisimpänä kuuntelin toisen Poirot-tarinan, Idän pikajunan arvoituksen (Murder on the Orient Express , 1934, suom. 1937). Nykyhetkestä katsottuna tuntuu aika villiltä, että Poirot hyppää junaan Syyrian Alepposta ja junassa matkustaa mm. Bagdadissa työskentelevä brittiläinen kotiopettajatar. O tempora, o mores! Poirot osoittaa teoksessa myös jokseenkin kyseenalaista moraalia, kun murhattu paljastuu itse karkuun päässeeksi lapsenmurhaajaksi. Ilmeisesti pahat ihmiset aina näyttävätkin vastenmielisiltä ja tiettyinä hetkinä oman käden oikeus on sittenkin sallittua, vaikka muutoin Christien sankarit eivät juuri armoa tunne. Kuten itse asiassa Aikataulukon arvoituksessakin, murhaan liittyy myös kummallinen jalomielisyys: se on suunniteltu niin, ettei kukaan ulkopuolinen tule epäillyksi. Lumeen jumiin jäänyt juna tarjoaa rikokselle ja sen selvittämiselle kätevän suljetun tilan, jossa Poirot saa taas panna harmaat aivosolunsa toimintaan.

Eiköhän näillä hetkeksi saanut riittävän Christie-annoksen. Vaikka murhat ovat aina mutkikkaita ja mielenkiintoisia tapauksia, alkaa niihinkin ja hahmojen samanlaisiin reaktioihin kyllästyä. Neiti Marplea muistetaan aina epäillä höpsähtäneeksi vanhaksi tädiksi ja Poirot’ssa epäilyttää hänen ulkomaalaisuutensa (ulkomaalaisiin kohdistuvia melko härskejäkin yleistyksiä tuntuu muutenkin riittävän) ja keikarimaisuutensa. Ja lopuksi kootaan epäillyt yhteen ja sankari pääsee luennoimaan ja paljastamaan murhaajan henkilöllisyyden.

K kieltää syyllisyytensä.