Taisteluni 1

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1

No niin. Jälkijunailija täällä taas. Akateemisen alesta tarttui mukaan norjalaisen Karl Ove Knausgårdin 6-osaisen omaelämäkerrallisen kirjasarjan ensimmäinen osa. Melko suureellisesti ja provosoivastikin nimetty teos kertoo arkisen yksityiskohtaisesti Knausgårdin elämästä. Taisteluni 1 on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä Knausgård kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan ja etenkin nihkeästä isäsuhteestaan. Toinen puolikas keskittyy isän hautajaisjärjestelyihin ja isän alkoholisoitumiseen vanhempien avioeron jälkeen.

Knausgård kirjoittaa avoimesti ja rehellisen oloisesti muistoistaan ja tunteistaan. Tämä avoimuus ja arjen pienet oivallukset tekevät tekstistä kiinnostavan. Pidin ennen kaikkea tavasta, jolla hän lipuu ajasta ja tapahtumasta toiseen jotenkin hyvin luonnollisesti ja sulavasti, ilman suuria loikkauksia tai kömpelöitä aasinsiltoja. Kirjaa lukiessa totesin lisäksi olevani aivan pihalla norjalaisista nimistä. Mistä voi tietää, onko Yngve, Tonje, Torje tai Trygve miehen vai naisen nimi?

Tekstistä löytyy myös samaistumispintaa, kuten Knausgårdin kuvatessa kirjallisuusopintojaan:

Selailin Adornoa, luin muutaman sivun Benjaminia, istuin muutaman päivän Blanchot'n ylle kumartuneena, vilkaisin Derridaa ja Foucault'a [...] luin niitä kuin proosaa, kuin MacLeanin tai Bagleyn romaania, enkä oppinut mitään, en ymmärtänyt mitään, mutta jo se että olin ollut heidän kanssaan tekemisissä, se että minulla oli heidän kirjojaan hyllyssäni, laajensi tietoisuuttani, jo tieto heidän olemassaolostaan oli rikkautta [...] Tällä ei tietenkään voinut päteä tutkinnossa tai keskustelussa, mutta minä, summittaisuuden kuningas, en sitä tavoitellutkaan. Se oli rikkautta. Lukiessani esimerkiksi Adornoa minua ei niinkään rikastuttanut se mitä luin kuin käsitys jonka sain itsestäni samalla kun luin. Minä lukemassa Adornoa! (s. 367–368, suom. Katriina Huttunen)

 Kuulostaa etäisesti tutulta.

Sinänsä teoksessa ei ollut sen kummempaa juonta, kuten ei kai elämässä yleensäkään. Edes hautajaisiin asti ei kirjan lopussa päästä ja monta seikkaa jää vielä avoimeksi. Toisaalta kirja myös paljastaa pääkohtia seuraavista osistaan: Knausgårdista tulee kirjailija, hän eroaa ensimmäisestä vaimostaan, muuttaa Ruotsiin, menee naimisiin toistamiseen ja saa lapsia. En tiedä, miten Knausgårdin tyyli ja elämäntarina jaksavat kantaa kuulemma yli 3000-sivuisen sarjan loppuun, mutta aloitin kuitenkin jo seuraavan osan lukemisen. Katson sen jälkeen, jatkuuko yhteinen matkamme pidemmälle.

K:ta ei ainakaan kiinnosta.