The Sun Also Rises & The Book of Tomorrow

Pidän äänikirjojen kuuntelusta myös englanniksi mutta ainakin kirjaston valikoimassa kovin useat niistä ovat lyhennettyjä versioita. En kaipaa mitään juonitiivistelmää vaan haluan kuulla koko jutun, kuten kirjailija on suunnitellut ja varmasti vaivaa tuottaen kirjoittanut. Turhan valikoiva ei siis kannata olla kirjaston hyllyn ääressä.

Ernest Hemingway: The Sun Also Rises

 Hemingwayn esikoisromaani The Sun Also Rises (1926) oli yllättävän nimekäs löytö. Nimekäs on myös kirjan lukija, näyttelijä William Hurt (mm. Gorkin puisto, 1983). Romaani kuvaa 1920-luvun Eurooppaa ja ns. kadonnutta sukupolvea. Sen edustajat ovat pääsääntöisesti amerikkalaisia, jotka ensimmäisen maailmansodan jälkeen ovat paenneet tai jääneet Eurooppaan ja elävät juhlimalla, matkustelemalla ja harrastamalla irtosuhteita. Kaukana ei siis olla Hemingwayn omasta elämästä tuohon aikaan. Pidän Hemingwayn säästeliäästä ja tarkasta kielestä, joka on läsnä jo tässä varhaisessa teoksessa.

Kirjan päähenkilö, Jake, on Hemingwayn tapaan myös kirjoittaja. Jake päätyy ystävineen Pariisista Pamplonaan, jossa vietetään suurta härkätaistelujuhlaa. Härkätaistelu sinällään on yksi ällöttävimmistä eläinrääkkäyksen muodoista mitä tiedän, mutta Hemingway jättää onneksi liian tarkan kuvailun sikseen ja sikäli kuin se on mahdollista, kuvailee härkiä kunnioittaen. Jaken vapaamieliseen ja moderniin ystäväpiiriin kuuluu niin amerikkalaisia, eurooppalaisia kuin juutalaisiakin. Ehkä järisyttävimmältä kirjaa kuunnellessa tuntuikin, että toinen maailmansota holokausteineen on vasta edessäpäin. Mitä tapahtuu Euroopalle ja näille ihmisille parissakymmenessä vuodessa?

***

Cecelia Ahern: The Book of Tomorrow

Hemingwayn maailmasta siirryin aika kauas, kun aloin kuunnella Cecelia Ahernin The Book of Tomorrow’ta (2009). Olin kuunnellut jo aiemmin samalta tekijältä One Hundred Namesin (2012), joka oli ihan viihdyttävä omassa chick lit -genressään. Suuri rooli on jälleen eläväisellä irlantilaisaksentilla, jolla Ali Coffey teoksen lukee, ja jota kuuntelee enemmän kuin mielellään.

The Book of Tomorrow eroaa edellisestä kuuntelemastani Ahernista siinä, että sen päähenkilö on teini-ikäinen ja lisäksi mukana on yliluonnollinen päiväkirja, johon kirjoittuu seuraavan päivän tapahtumat. Jälkimmäinen oli vähän ikävä käänne, sillä en ole tällaisten taikuushöpsötyksien ylin ystävä. Harry Potterit ja muut fantasiat ovat asia erikseen – niissä ollaan tietoisesti fantasiamaailmassa. Sen sijaan tällaiset ns. tosimaailmaan sijoittuvat tarinat, joissa on yksittäisiä taianomaisia asioita… kiitos ei. Realismitosikko pitää kiinni luonnonlaeista.

Teoksessa 16-vuotiaan Tamaran isä on tehnyt itsemurhan ja äiti ja tytär joutuvat velkojen kaatuessa niskaan muuttamaan sukulaisten nurkkaan maaseudulle. Siellä täti ja eno vaikuttavat salailevan jotain, mutta onnekseen Tamara saa käsiinsä tämän taikakirja, johon hänen päiväkirjamerkintänsä ilmestyvät päivän etuajassa. Tässäkin tapauksessa sinänsä mielenkiintoisesta tarinasta olisi voinut mielestäni saada moniulotteisemman, jos päähenkilön kimurantti sukuhistoria olisi selvinnyt jotenkin muuten kuin aina vilkaisemalla seuraavan päivän tapahtumia kirjasta. Oli tarinassa toki muutama muukin hieman kyseenalainen käänne tai seikka. Vähän siis jätti tällä kertaa kylmäksi, mutta ei The Book of Tomorrow onneksi täysin vaille viehättävyyttä jäänyt.

...kuten ei tämäkään söpöläinen!

Mad Max & Mad Max: Fury Road

Katsoin helmikuussa Asfalttisoturin (1981) eli Mad Max -leffasarjan kakkososan. Jokin hetki sitten Teema näytti sarjan aloitusosan Mad Max (1979), jota joistain hämmentävistä sopimussyistä ei juuri ole tv:ssä nähty. Leffa tuli tallennettua ja nyt, juuri ennen neljännen Maxin ensi-iltaa päätimme Z:n kanssa katsoa, mistä kaikki sai alkunsa. Yritimme myös saada kolmososan käsiimme, mutta kaikki kappaleet näyttivät olevan lainassa kirjastosta. Jatkamme siis tällä täysin epäkronologisella järjestyksellä…

Ensimmäisessä osassa Mad Maxin maailma on vasta muodostumassa. Sivilisaatiota on vielä jäljellä, vaikka jonkinlaisessa synkeässä tulevaisuuden Australiassa jo eletäänkin. Max Rockatansky eli 23-vuotias Mel Gibson on maantiepoliisi, joka jahtaa väkivaltaisia kaahareita. Max onnistuu nappaamaan pahamaineisen Nightriderin – tosin siten, että Nightrider räjähtää ajoneuvonsa mukana. Tästä kimpaantuu kaaharipomo Toecutter, joka vaatii kostoa… Seuraa kostonkierre, jolta kukaan ei ole turvassa.

Elokuvassa on nähtävissä jo Mad Maxien ydin, hurjat takaa-ajot ja paljon ruttaantuvia ja räjähtäviä ajoneuvoja sekä ohjaaja George Millerin luoma huima apokalyptinen visio, joka paria vuotta myöhemmin Asfalttisoturissa on kehittynyt jo huippuunsa. Toisaalta se näyttää Maxin myös paljon syvempänä ja inhimillisempänä hahmona kuin jatko-osissa, joissa hän on lähes sanaton synkeä antisankari. Maxilla on ystäviä ja perhe, vaimo ja vauva, ja tavallista elämää. Kuten jatko-osat osoittavat, ei Maxin ystäville tai perheelle käy kovin hyvin. Siihen päälle tulee vielä öljykatoon liittyvä suursota, joka jättää tuhotun maailman suureksi, kuivaksi aavikoksi, jossa taistellaan polttoaineesta tuunatuin ajoneuvoin.




Neljättä Mad Maxia saatiinkin sitten odotella täydet kolmekymmentä vuotta. Edellinen osa, Mad Max – Ukkosmyrsky (Mad Max Beyond Thunderdome) ilmestyi vuonna 1985. Lähdin katsomaan Mad Max: Fury Roadiksi nimettyä leffaa ilman sen kummempia odotuksia tai ennakkotietoja. Tulin yllätetyksi mitä parhaimmalla tavalla. Leffahan oli täyttä rautaa ja sen suurimpina sankareina yksikätinen nainen sotarekan ratissa ja joukkio vanhoja akkoja moottoripyörineen. Hell yeah! Ja kai siellä joku Maxkin kävi vähän pyssyään heiluttelemassa. Joka tapauksessa leffa täyttää Bechdel-testin kriteerit mennen tullen ja moneen kertaan.

Jutun juoni on seuraava: hirmuinen Immortan Joe (jota kuin silmäniskuna faneille esittää alkuperäisen Mad Maxin Toecutter eli Hugh Keays-Byrne) hallitsee pientä linnoitusta, vihreää keidasta, raudanlujin ottein. Sotureinaan hänellä on kalvakoita, kasvaimien ja epämuodostumien riivaamia nuoria miehiä, jotka tarvitsevat terveiden miesten verta elääkseen. Tällaiseksi eläväksi veripussiksi joutuu myös Tom Hardyn esittämä Max, jonka soturit kaappaavat aavikolla. 

Erinäisten vaiheiden jälkeen Max päätyy pakomatkalle Immortan Joen pettäneen sotapäällikkö Imperator Furiosan (Charlize Theron) kanssa. Furiosalla on kyydissään Joeta paenneet jalkavaimot, joiden on tarkoitus tuottaa ensiluokkaisia poikalapsia Joelle. Matka vie kohti Furiosan kotikaupunkia, jota johtaa naisten muodostama Many Mothers -ryhmä. Seuraa huikeita vanhan koulukunnan takaa-ajoja kohtuullisen vähin CGI-tehostein, mutta mitä hurjimmin varustelluin moottoriajoneuvoin.

Tarina on sopivan simppeli ja rymistely älyttömän viihdyttävää. Väkivaltakaan ei ole liian graafista. Leffan nimi tosin on aika vitsi: eihän aavikolla juuri edes ole teitä! Hyvän sivuosan käy vetämässä niin kalpeana sotapoikana kuin zombinakin (Warm Bodies, 2013) aina yhtä söötti Nicholas Hoult. Vuoden paras toimintaleffa?

Sellainen tyttö

Lena Dunham: Sellainen tyttö.
Nuoren naisen "opetuksia"

Kirjoitin viime kuussa pitkälti Lena Dunhamin luomasta tv-sarjasta Girls. Nyt sain kirjaston Bestseller-hyllystä näppeihini Dunhamin viime syksynä suomeksi julkaistun omaelämäkerrallisen kirjan Sellainen tyttö. Nuoren naisen ”opetuksia” (Not That Kind of Girl. A Young Woman Tells You What She’s ”Learned”, 2014).

Kirja ja sarja linkittyvät läheisesti yhteen, sillä Dunham on ammentanut isolla kauhalla omasta elämästään sattumuksia Girlsin tyttöjen elämään. Hannahilla on Dunhamin pakko-oireet ja sama opiskelupaikka Ohiossa, Jessa työskentelee hienostolastenvaateputiikissa, jollaisessa Dunham itsekin aikoinaan työskenteli.

Kirja on jaettu viiteen eri osaan, joissa kussakin Dunham käsittelee vapaasti tiettyä aihetta. Osat käsittelevät mm. rakkautta ja seksiä, vartaloa ja työtä. Kuten Girls- alter egonsa Hannah, Dunham haluaa neuroottisuuteen asti kertoa kaikesta kaiken, joten noloimmat lapsuusmuistot ja kamalimmat seksikokemukset kerrotaan kaikki ja lähes samaan hengenvetoon. Dunham on rohkean avoin ja rehellinen, joskus turhankin alleviivaavasti, mutta hauskuus ja sopiva annos itseironiaa tekevät kirjasta riemullista luettavaa.

Nykyisin ilmeisen onnellisessa parisuhteessa elävä Dunham kertaa aiempia seurustelukumppaneitaan ja itseään säästämättä kuvaa myös niitä vähän huonompia valintoja (s. 94): ”[J]ätin hänet Joe-nimisen puertoricolaisen takia, jolla oli Comic Sans –fontilla tehty ÄITI-tatuointi”. Luonnollisesti puheeksi tulee myös alastomuus, jota Girlsissä esiintyy erittäin paljon. Näin Dunham perustelee oman, Hollywood-standardein epätäydellisen vartalonsa käyttöä (s. 129):

Minulla on tapana riisuutua telkkarissa. Vähän väliä. Se alkoi opiskeluaikoina. En millään löytänyt produktiooni näyttelijää, joka olisi oikealla tavalla ilmentänyt haluamaani seksuaalista epätoivoa, joten värväsin itseni. […] En oikeastaan edes nähnyt kuvissa niinkään itseäni kuin mummoalkkareihin pukeutuneen lavasteen, jonka olin vakain tuumin hankkinut.

Nakuilussa on Dunhamille kyse myös tasa-arvosta (s. 129-130):

Muistan kuinka neljännen ja viidennen luokan välisenä kesänä ajelimme parhaan kaverini Willyn kanssa pyörillä ympäri järveä Connecticutissa, missä perheemme viettivät joka vuosi lomaa yhdessä […] ja yhtäkkiä tajusin, että hän sai olla ilman paitaa mutta minä en. Se ei tuntunut reilulta. […] Miksi Willy sai nauttia tuulenvireestä rintakehällään? Mitä piiloteltavaa minun rintakehässäni oli? Pysähdyin, riisuin paitani, ja me poljimme eteenpäin mitään sanomatta.

Nuorena naisena viihdeteollisuudessa Dunham on saanut kokea myös alan ikävän puolen: tytöttelyn ja ehdottelut, jotka torjunnan myötä vaihtuvat hienovaraisiksi syytöksiksi tai jopa raivostuneiksi hyökkäyksiksi. Kieltäydyttyään erään elokuvantekijän projektista Dunham saa tällaisen vastauksen (s. 230):

Kuinka voit hylätä mahdollisuuden olla pieni osa elokuvaa, jota tullaan käyttämään tulevina vuosina esimerkkinä alan opinnoissa, ja paneutua mieluummin johonkin mitättömään ”pilottijaksoon”?

Tuosta "pilottijaksosta" syntyi Girls.

Dunham lupaa luopua (viimeisestäkin) hienovaraisuudestaan täytettyään kahdeksankymmentä ja paljastaa tuolloin kaikkien näiden kommenttien laukojien henkilöllisyydet. En epäile hetkeäkään, etteikö Dunhamin ura kantaisi sinne asti ja etteikö hän pitäisi kiinni lupauksestaan.

K luo uraa kenkäin vartijana.

A Study in Scarlet

Sir Arthur Conan Doyle: A Study in Scarlet

Väitän lukeneeni suurimman osan Sherlock Holmes -tarinoista, mutta syystä tai toisesta kaiken aloittanutta, romaanimittaista ensimmäistä tarinaa, A Study in Scarlet (1887), en ollut tätä ennen lukenut. Holmes-tarinathan ovat internetissä (esim. Project Gutenberg) vapaasti luettavissa, sillä niiden tekijänoikeudet ovat jo vanhentuneet, mutta en voinut silti vastustaa tätä painettua versiota, joka kevensi kukkaroa £3,50 verran.

Kirjan alussa Afganistanin sodasta palannut, olkapäänsä loukannut tohtori Watson etsii asuntoa ja tuttavan välityksellä tapaa erään Sherlock Holmesin, joka myös etsii asuntoa, jonka kustannukset voisi jakaa asuinkumppanin kanssa. Parivaljakko muuttaa osoitteeseen 221b Baker Street. Pian Sherlock jo antaakin näytteen uskomattomista päättelykyvyistään kertoessaan, miten tiesi Watsonin taustasta (s. 24–25):

Here is a gentleman of a medical type, but with the air of a military man. Clearly an army doctor then. He has just come from the tropics, for his face is dark, and that is not the natural tint of his skin, for his wrists are fair. He has undergone hardship and sickness, as his haggard face says clearly. His left arm has been injured. He holds it in a stiff and unnatural manner. Where in the tropics could an English army doctor have seen much hardship and got his arm wounded? Clearly in Afghanistan.

Watson vertaa Holmesia tuon ajan kirjallisuuden muihin kuuluisiin etsiviin, Poen Dupiniin ja Gabouriaun Lecoqiin. Holmes kuittaa tyylilleen uskollisesti olevansa heitä etevämpi. Pian Holmes vetää Watsonin mukaan murhatapaukseen, jonka selvittämisessä Scotland Yardin etsivät Lestrade ja Gregson tarvitsevat Holmesin apua. Gregson ei esiinny sittemmin enää yhtä usein Holmes-tarinoissa kuin kuuluisampi Lestrade, mutta mielenkiintoista kyllä, on saanut näkyvän roolin jenkkisarjassa Holmes NYC (Elementary, 2012-).

A Study in Scarlet on rakenteeltaan mielenkiintoinen. Holmes saa kahden miehen murhasta epäillyn miehen kiinni jo kirjan puolivälissä, jonka jälkeen siirrytään ajassa taaksepäin ja kokonaan toiselle mantereelle. Seuraa tarina miehestä ja tyttölapsesta, jotka ovat vähällä kuolla keskelle Yhdysvaltain erämaata, kunnes Salt Lake Cityä perustamaan lähtenyt suurilukuinen mormonijoukko pelastaa heidät sillä ehdolla, että he suostuvat kääntymään mormoneiksi. Kestää aikansa, ennen kuin yhteys murhaajaan ja murhattuihin käy ilmi. Sitten palataan Watsonin kerrontaan ja murhaajan annetaan vielä kertoa murhista, jotka on takauman ansiosta perusteltu vähintäänkin oikeutetuiksi. Tällainen kunniallinen murhaaja saa toki myös ansaitsemansa tuomion.

Kirjaa lukiessa tuli kömpelömmän Holmes NYCin lisäksi mieleen jo muutaman kerran hehkuttamani nykyajan Lontooseen sijoittuva Uusi Sherlock -sarja, jonka avausjaksossa ”A Study in Pink” Holmes yhtälailla tunnistaa Watsonin taustan yhdellä silmäyksellä. Tästä kehittyi nopeasti pahanlaatuinen hinku nähdä sarja uudestaan ja tänään Z kiikuttikin kotiin kaikki kolme kautta sisältävän blu-rayn. Hurraa!

K taitaa sherlockmaisen häivetoiminnan.