Kvartetti & A Late Quartet

Tässä on ehkä jonkinlainen kaava havaittavissa…

Väitän kuitenkin, että aika sattumalta Kvartetti (2012) ja A Late Quartet (2012) tarttuivat kirjastosta mukaan lähekkäisinä päivinä. Molemmat ovat jonkin verran jo etukäteenkin kiinnostaneet – Kvartetti näytelmätaustansa, ohjaajansa ja tarinansa vuoksi, A Late Quartet ennen kaikkea Philip Seymour Hoffmanin takia.

Kvartetti on Dustin Hoffmanin ohjaama, Ronald Harwoodin näytelmään perustuva elokuva muusikoiden vanhojenkodista. Samainen näytelmä pyöri Helsingin kaupunginteatterissakin yli vuosikymmenen pääosissaan raskassarjalaiset Kyllikki Forssell, Ritva Valkama, Antti Litja ja Lasse Pöysti. Leffassa samaa kvartettia esittävät Maggie Smith (Ää, missä mun Downtonin viides kausi viipyy??), Pauline Collins, Tom Courtenay ja Billy Connolly. Elokuva on periaatteessa sijoitettavissa samaan kategoriaan kuin vaikkapa The Best Exotic Marigold Hotel (2011) tai Laulu Marionille (2012) eli ns. senioriväelle suunnattujen leffojen kategoriaan. Pääosassa ovat eläkeläisikäiset ihmiset ja heidän elämänsä. Vaikka dementia ja lonkkakivut eivät vielä ole arkeani, osui leffa silti paikoitellen minunkin nauruhermooni.

Vanhainkodin väki suunnittelee Verdin syntymäpäivän kunniaksi konserttia ja samoihin aikoihin taloon saapuu uutena asukkaana menestynyt laulaja Jean Horton (Smith). Horton on ennen soolouraansa kuulunut kvartettiin, jonka muut jäsenet jo talossa asustelevatkin. Ryhmän välillä on jännitteitä ja mm. rikkoutunut avioliitto, mutta Albus Dumbledoren…eikun siis Michael Gambonin esittämä konsertin vetäjä elättelee toivoa ryhmän saamisesta takaisin kasaan.

Leffa on symppis, mutta heräsi kuitenkin tunne, että näytelmänä tämä on ehkä toiminut paremmin. Nyt leffamuoto ikään kuin rajoitti näyttelijöiden revittelyä ja kontaktia yleisöön. Ei Dustin kuitenkaan huonoa työtä ole tehnyt. Sopiikin jäädä odottamaan, mitä Miehuuskokeen (1967) pojankloppi seuraavaksi mahtaa ohjata. Pisteet myös muuten hienoista sivuroolivalinnoista – mukana on iso joukko ikääntyneitä laulajia, muusikoita ja näyttelijöitä, joiden aikaisimmista meriiteistä maailman oopperoissa ja teattereissa kerrotaan lopputekstien aikana.

***

Siinä missä Kvartetti oli kepeä komedia, A Late Quartet on selvästi synkempää sorttia. Verdistä loikataan Beethoveniin. Tässäkin ikääntymisellä on oma roolinsa. Menestyneen jousikvartetin vanhin jäsen, Christopher Walkenin esittämä sellisti saa pian leskeytymisensä jälkeen tautidiagnoosin, joka tekee lopun ammattimuusikon urasta. Myös muut kvartetin jäsenet kipuilevat omalla tavallaan: Catherine Keenerin ja Philip Seymour Hoffmanin esittämää avioparia rasittaa syrjähyppy, samoin kuin kakkosviulistina toimivan aviomiehen kunnianhimo ykkösviulistin paikalle. Ykkösviulistin (Mark Ivanir) teknisesti täydellisen hiottua soittoa ja elämää ravisuttaa kvartettikollegoiden tytär, josta tulee tämän oppilas. Kvartetin on pohdittava yhdessä ja erikseen, mitä sille tulee jatkossa ammatillisesti tapahtumaan.

Leffa sukeltaa syvälle kamarimusiikin maailmaan ja elokuvan nimikin viittaa Beethovenin myöhäiseen teokseen, vuotta ennen tämän kuolemaa valmistuneeseen Jousikvartetto 14:ään. Aihealue on sinänsä mielenkiintoinen, mutta kyseinen musiikkilaji korostaa elokuvan ankeita teemoja ja tekee kokonaisuudesta paikoitellen turhankin synkän. Loppu sentään pelastaa leffan täydeltä synkistelyltä. Vuosi sitten kuollut Philip Seymour Hoffman on uskomattoman karismaattinen tässäkin, mutta rooli on toki hienovaraisempi kuin miehen parhaimmat roolit mm. Capotessa (2005) ja Charlie Wilsonin sodassa (2007). Olen seurannut herran uraa aina Naisen tuoksusta (1992) lähtien ja harmittaa vietävästi, kun tällaiset mahtavat näyttelijät jättävät lavan ennen aikojaan.

***

Seuraavaksi täysin mihinkään liittymätön kuva kissasta ja silityslaudasta. Ehheheh.

How to Build a Girl

Caitlin Moran: How to Build a Girl

Taannoiselta Lontoon matkalta tosiaan tarttui mukaan pari kirjaakin. Ensimmäisenä luin niistä Caitlin Moranin tuoreimman teoksen, romaanin nimeltään How to Build a Girl (2014), joka ilmestyi viime kuussa myös suomeksi nimellä Näin minusta tuli tyttö. Moranin Naisena olemisen taito oli sen verran mahtava, että en malttanut odotella tämän uutuuden lukemista sen pidempään. 

How to Build a Girl on fiktiota, mutta täsmää monin osin Moranin omaan elämään. Päähenkilö Johanna Morigan tulee wolverhamptonilaisesta työväenluokkaisesta hippisuurperheestä, on ylipainoinen kirjatoukka, ryhtyy 1990-luvun alussa 17-vuotiaana musiikkilehden toimittajaksi ja elää samalla villiä rock’n’roll-nuoruutta – kuten tunnetusti Moran itsekin. Fiktio sallii Moranin kuitenkin värittää ja kasvattaa tositarinoita ja lainata niitä myös kavereiltaan.

How to Build a Girlissä on samanlainen feministinen pohjavire kuin Naisena olemisen taidossa. Johanna luo itsestään hahmon, Dolly Wilden, joka käyttäytyy miten haluaa, unohtaen typerät sukupuoleen liittyvät oletukset. Miehisessä musiikkimaailmassa vastaan tulee tosin yllättäviäkin seikkoja liittyen naisena olemiseen, kuten ensimmäinen keikka osoittaa (s. 129):”

'Rock music needs very supportive bras,’ I note – holding onto my bosoms as I leap up and down, doggedly. This is something the music press had never mentioned. They have so little guidance for girls.

Rehvakkaan, kyynisen ja seksuaalisesti vapautuneen roolin vetäminen syö pidemmän päälle kuitenkin Johannan todellista minää: innostujaa, optimistia, romantikkoa ja avointa musikaalifania.

Romaanissa nousee vahvasti esille myös Johannan työväenluokkainen tausta. Perhe kituuttaa kunnan sosiaaliavustuksilla ja pelkää tukien karsimista. Musiikin avulla Johanna saa ensi kerran mahdollisuuden olla ylpeä taustastaan (s. 88):

I finally understand what my father says when he says, ’I am the bastard son of Brendan Behan – and you will bow down to me.’ The working classes do things differently. I can hear it. I can see that we are not wrong. We are not just poor people who have not yet evolved into something else – ie: people with money. We are something else – just as we are. The working classes do it differently. We are the next thing. We power popular culture – just as, before, we powered the Industrial Revolution. The past is theirs, but the future’s mine.

Työväenluokkaisuus ja nuori ikä tuovat tiettyjä ongelmia. Mitä tehdä, kun kaikki hienot sanat, joita musiikkikriitikot tuntuvat rakastavan, on opittu kirjoista, eikä niitä ole kuullut koskaan kenenkään suusta (s. 289)?

Quietly, in the back of my head, I am scared that these golden children might turn the conversation to the clever things I have not yet read in the library […] I’ve read Rimbaud, yes – but I’m still not sure how you pronounce his name – surely it can’t be Rambo? But if it is, I’ve got fifty Sylvester Stallone jokes ready to go.

Kuten ehkä jo näistä itseäni naurattaneista katkelmista on käynyt ilmi, huumoriaan ja sanavalmiuttaan Johanna ei kadota missään vaiheessa – edes viilleltyään käsivarttaan heikoimmalla hetkellään (s. 316, 319): 

’NWA?’ he says, staring, incredulous. I look at the arm again. Yes. The cuts appear to form the letters ’NWA’. I look like the world’s maddest Niggas With Attitude fan. 'I had a self-harming accident!’ I say. ‘It’s not a statement – it’s a typo! Razors are very hard to spell with!’

I borrow Krissi’s NWA albums, and learn the whole rap from ‘Fuck Tha Police’ – just in case someone should ever see tha scar on my arm, and quiz me, on my devotion.

Aa, koko teksti on näköjään yhtä lainausta, mutta siitä pääteltäköön, että kyseessä oli hykerryttävän hyvä kirja. Ja jätin vielä säädyllisyyden nimissä ne mehukkaimmat ja roisimmat osat pois! Vapauttavaa, hillitöntä ja koskettavaa luettavaa. Lisää tätä, kiitos. Loppuun vielä yksi. "Brass in Pocket" -biisi ei ole enää entisellään Johannan humalatilassa tulkitseman sanoituksen jälkeen (s. 318):

I explain that I am Chrissie Hynde, and that I have brass in pocket, and that I’m going to make him notice by ’gonna using’ my 1) arms 2) legs 3) staah 4) stansta 5) fingers 6) mah mah mah magernation. Result = giffertoome

gonna use my paws

gonna use my teeth

gonna use my kewtness

Leffaviikko: Edelleen Alice & Serpico

Jotain vanhaa ja jotain uutta oli viime viikolla tsekattujen leffojen kankeasti väännetty teema.

Edelleen Alice (Still Alice, 2014) toi tänä vuonna ensimmäisen Oscarin Julianne Moorelle, jolle pystin olisi suonut jo useammankin kerran (esim. Boogie Nights, 1997; Kaukana taivaasta, 2002; A Single Man, 2009; The Kids Are Alright, 2010). Moore esittää neurotieteilijä Lisa Genovan romaaniin perustuvassa leffassa viisikymmenvuotiaana Alzheimerin tautiin sairastuvaa kielitieteen professoria. Sanojen katoaminen on kaksin verroin kamalaa niille koko uransa rakentaneelle naiselle. Hiljalleen katoavat myös paikantaju ja tutut naamat ja seuraa turhautuminen ennen vajoamista lopulliseen unohduksen maailmaan, jossa edes etukäteen suunniteltu itsemurha ei enää onnistu.

Elokuva esittää karmivan taudin etenemisen ilman siloittelua ja Moore todella panee kaiken peliin. Silti leffa jää hieman laimeaksi ja jopa kaavamaiseksi. Kuka perheestä on pelkuri ja kuka sankari, joka jää sairastuneen tueksi. Tämä asetelma oli jokseenkin odotettavissa ja siten jo valmiiksi kulunut. Toista kertaa en tätä katsoisi, sen verran masentava leffan aihe oli. Mooren roolisuorituksen vuoksi Edelleen Alice kannatti kuitenkin vilkaista.

Viikon toinen leffa, Serpico, olikin sitten tuore pätkä 42 vuoden takaa. Sidney Lumet'n ohjaama elokuva perustuu tositarinaan poliisista, joka ilmiantoi New Yorkin poliisien järjestelmällisen lahjusten oton 1960-70-lukujen taitteessa. Rehellistä kyttää, Frank Serpicoa esittää vastikään ensimmäisen Kummisetänsä tehnyt Al Pacino.

Sileäleukainen tulokas näkee jo partiointihommissa laitoksen korruptoituneet tavat ja siirtyessään siviiliasuiseksi poliisiksi ja kasvattaessaan itselleen kuontalon, josta kuka hyvänsä metsuriseksuaali olisi kateellinen, Serpicosta tulee persona non grata kollegoilleen, joiden mielenrauhaa hän ei suostu takaamaan ottamalla pientä palkanlisää. Ilmiantaminenkaan ei käy helposti, kun Serpicolla on vastassaan laitoksen johto, joka mieluummin säilyttäisi kunniansa kuin lähtisi työlääseen puhdistustoimeen.

Oscar-ehdokkuuden napannut Pacino loistaa karvaisessa roolissaan. Nykykatsojasta itse leffa tosin tuntuu jo hieman hidastempoiselta ja kyllähän kahden tunnin ja kymmenen minuutin kestossa olisi ollut karsittavaa. Yleissivistyksen nimissä tämän kulttipätkän kuitenkin katsoi ihan mielellään.

Girls

Katsoin tässä alkuvuoden mittaan Girls-tv-sarjan neljä kautta (2012-). Katsomisessa kesti niinkin kauan, sillä sain nekjännen tuotantokauden kiinni puolivälissä ja jouduin seuraamaan sarjaa siitä edespäin vanhanaikaisesti jakson viikossa.

Girls on pitkälti pääosanäyttelijänsä, Lena Dunhamin, luomus. Ensimmäisellä kaudella hän oli usein paitsi käsikirjoittanut ja tuottanut, myös ohjannut jaksot. Sittemmin Dunham on antanut tilaa muillekin tekijöille. Dunhamin esittämä hahmo, Hannah, on selvästi myös sarjan päähenkilö, vaikka New Yorkiin sijoittuvassa Girlsissä on Sinkkuelämän tavoin keskiössä neljän "tytön" ryhmä. Joissain jaksoissa muita tyttöjä ei edes näytetä. Sarja viittaa kintaalla myös helposti syntyviin vertauksiin Sinkkuelämään (Sex And the City, 1998-2004). Yksi päähenkilöistä, impulsiivinen Jessa (Jemima Kirke) kuittaa, ettei ole edes tiennyt sarjan olemassa olosta.

Sinkkuelämää-leffan juliste Shoshin seinällä

Ja vaikka päähenkilö Hannah on kirjoittaja, ei hän todellakaan ole mikään Carrie Bradshaw. Hannah on kevyesti ylipainoinen, tatuoitu ja useimmiten köyhyysrajalla äidin ja isän suljettua rahahanat sarjan alussa. Lena Dunhamin selkeänä suunnitelmana on myös esitellä koko rahan edestä yleisölle tv:n valtavirrasta poikkeavaa vartaloaan: Hanna on alasti niin usein kuin mahdollista. Se on kieltämättä virkistävää, mutta joskus - kun Hannah esimerkiksi vastaa puhelimeen kesken pukeutumisen - alastomuus on turhankin ylikorostettua ja sarjan tapahtumien kannalta vailla merkitystä. Neljännellä kaudella nakuilun määrä onkin jo vähentynyt.

Sarjassa viehättää kulmikkaat hahmot, kuten Hannahin on-off-poikaystävä Adam (tuleva starwarsilainen, mahtava Adam Driver), joka sosiaalisesti täysin tökerön ulkokuoren alle piilottaa mitä herttaisimman luonteensa, tai Shoshanna (Zosia Mamet), vaaleanpunaista rakastava kiltti juutalaistyttö, jolla on raudanluja urasuunnitelma ja mitä kummallisimpia kampauksia. Jokainen hahmo osaa välillä olla täysi kusipää, mutta jokaisesta tulee silti esiin myös puolia, joille ei voi olla hurraamatta. Ehdottoman hyvin rakennettuja hahmoja siis.

Hahmot ovat pääosin vasta kaksikymppisiä, ja etsivät vasta paikkaansa yliopiston jälkeisessä maailmassa, jossa pitäisi jo päästä "oikeisiin töihin" tai toteuttaa unelmiaan ryhtymisestä laulajaksi tai kirjailijaksi. Paljon tuttuja fiiliksiä. Sarjaa ei myöskään pahenna huippuvierailijat, kuten Rita Wilson Marnien (Allison Williams) eli neljännen tytön, äitinä, Anthony Edwards Shoshannan isänä tai Felicity Jones, Richard E. Grant, Patty LuPone, Zachary Quinto, Chris O'Dowd...you get the picture. Viidettä kautta odotellessa...

...voi ottaa vaikka päikkärit.