maanantai 24. heinäkuuta 2017

Logan



Liian nopeasti ohi kiitänyt viikonloppu päätettiin Z:n kanssa leffailtaan pikkuihmisen painuttua unten maille. Valittiin vuokraleffaksi kehuja saanut Logan (2017), joka olisi kiinnostanut nähdä jo elokuvateatterissakin. Logan on osa X-Men-elokuvasaagaa, josta olen täällä ja täällä raapustellut.

Toisin kuin viime vuosien sarjassa, jossa on kerrattu professori Xavierin ja Magneton tarinaa aina 1940-luvulta lähtien Apocalypsen pastellinsävyiseen 1980-lukuun, nyt ollaan lähitulevaisuudessa, tarkemmin ottaen vuodessa 2029. Vanhentunut Logan eli Wolverine (Hugh Jackman) elättää itseään autonkuljettajana lähellä Meksikon rajaa. Ränsistyneellä farmilla hänen kanssaan elää albiinomutantti Caliban (Stephen Merchant) ja hauras Charles Xavier (Patrick Stewart), jonka mieli on nykyisellään vaaraksi ympäröivälle maailmalle ilman turruttavaa lääkitystä. Elokuvassa vihjataan vuoden takaiseen Xavierin mielen aiheuttamaan tapahtumaan, jossa ilmeisesti suurin osa mutanteistakin on saanut surmansa. Uusia mutantteja ei toisaalta ole syntynyt enää aikoihin.

Varsinaiset tapahtumat saavat alkunsa, kun meksikolaisnainen tulee pyytämään Wolverinen apua. Naisella on pahikset perässään ja mukanaan tuimailmeinen mykkä tyttö (Dafne Keen), joka olisi kuljetettava Etelä-Dakotaan. Alkaa synkkä pakomatka, jossa veri roiskuu ja ruumiita syntyy. Logan on leffana huomattavasti tummempi, verisempi ja raaempi kuin X-Menin muut, sarjakuvamaisemmat osat. Itse asiassa X-Menien menneisyys ja loiston päivät näyttäytyvätkin elokuvassa nimenomaan Laura-tytön lukemien Ryhmä-X-sarjakuvien muodossa.

Pahiksena leffassa nähdään Richard E. Grantin (kertymänaama, joka on vilahtanut niin Girlsissä, Downton Abbeyssä kuin Game of Thronesissakin) esittämä tohtori Rice, joka vertautuu Loganin omaan menneisyyteen kuuluvaan William Strykeriin. Ricen robottikätisenä kätyrinä toimii Boyd Holbrookin esittämä hahmo. Lopussa tietenkin paha saa palkkansa, mutta tällä kertaa sankaritkaan eivät selviä ehjin nahoin. Tästä selkein osoitus on lopputekstien jälkeisen jatko-osa-teaserin puuttuminen.

Logan ei nouse X-Men-leffojen suosikikseni, vaikka siinä onkin uutta ja erilaista karheutta. Väkivalta tuntui itsestäni jo hieman liialliselta. Kehuja ansaitsee kuitenkin nuori Dafne Keen Lauran roolistaan. Suorituksessa on samanlaista intensiivisyyttä kuin Låt den rätte komma in -ruotsalaiskauhun (2008) pääosan näytelleessä Lina Leanderssonissa.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Hidden Figures: varjoon jääneet



Meillä on ollut juhannuksesta lähtien päällä muuttorumba, jossa päivät ovat jatkuneet aamusta yöhön, kun työpäivän jälkeen on ensin pakattu ja nyt purettu. Hommaa riittää vielä, mutta päätettiin viettää väli-ilta lettujen ja leffan parissa. Elisa Viihde tarjosi ensimmäisen vuokrauksen ilmaiseksi, ja päädyttiin tsekkaamaan Hidden Figures (2016), koska siinä oli Z:lle avaruushommia ja minulle naisasiahommia ja Mahershalalalalali.

Leffa kertoo tositarinan NASA:n laskentaosastolla työskennelleistä mustista naisista rotuerottelun viimemetrillä 1960-luvun alussa, kun kilpailu avaruuteen pääsystä käy kuumimmillaan. Mustat naismatemaatikot tekevät tärkeää taustatyötä tarkastaen insinöörien laskelmia. Keskiössä ovat itsekin insinööriksi haluava Mary Jackson (Janelle Monáe), mustien naisten osastoa ilman nimikettä johtava Dorothy Vaughan (Octavia Spencer) sekä Katherine Goble, sittemmin Johnson (Taraji P. Henson), joka pääsee laskijaksi Mercury-ohjelmaan, jota johtaa Kevin Costnerin esittämä fiktiivinen hahmo. Taitavana lentoratojen laskijana Katherine saa positiivista huomiota, mutta joutuu yhä kulkemaan naisille pakollisissa korkokengissä lähes kilometrin matkan toiselle puolelle tutkimuskeskusta, jossa sijaitsee mustien naisten vessa.

Ylipäätään elokuvassa korostuu paitsi naisten, ennen kaikkea mustien syrjintään liittyvä uskomaton absurdius. Toisaalta jollain tapaa tätä taustaa vasten on kenties helpompi tajuta maan nykyisenkin presidentin valinta. Sekopäisestä separate but equal -hulluudesta kun ei loppujen lopuksi ole niin kovin monta vuosikymmentä. Luonnollisesti leffassa näytetään naisten onnistumiset sortoa vastaan. Eniten keskitytään Katherineen, mutta mielenkiintoisia ovat myös Dorothyn ja Maryn tarinat. Dorothy kiinnostuu tutkimuskeskukseen hankitusta ensimmäisestä IBM-tietokoneesta, opiskelee sen ohjelmointikielen ja valmistaa oman osastonsa sen käyttäjiksi, kun ihmislaskijat jäävät koneen myötä auttamatta liian hitaiksi. Mary taas joutuu taistelemaan tiensä oikeuden kautta iltakursseille valkoisten kouluun, jotta saa riittävän pätevyyden hakeakseen NASA:n insinööriksi.

Leffa on kunnon altavastaajatarina ja lopussa vielä esitellään todelliset naiset Hidden Figuresin takana, joten elokuva täytti kaikki omat historiallisen tositarinan vaatimukseni. Niin ja Mahershalalalalali. Siis Mahershala Ali, oikealta nimeltään Mahershalalhashbaz Ali. Moonlightista sivuosa-Oscarin voittanut Ali näyttelee leskeytyneen Katherinen uutta miestä, jota on kotikatsomostakin aika helppoa katsella… Seuraavaksi seurattavaksi sarjaksi voisikin valita jo kauan katselua odottaneen House of Cardsin, jossa kyseinen herra Ali myös näyttelee.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Uraanilamppu ja muita novelleja

Harri Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Olen vuosia sitten muistaakseni lukenut pari Harri Salmenniemen runokirjaa (ainakin Texas, sakset, 2010). En muista enää yksittäisiä runoja, mutta niistä jäi kielellä leikittelevä, kekseliäs ja yllättävä fiilis, minkä vuoksi innostuin lukemaan nyt myös Salmenniemen ensimmäisen novellikokoelman. Kokoelmasta tekee poikkeavan se, että osa novelleista rakentuu jo jonkin aiemman teoksen päälle. Taustamateriaalina Salmenniemi on käyttänyt niin muiden kirjailijoiden novelleja kuin lehtiartikkeleita kokeellisesta elokuvasta ja piilodepressiosta. Lisäksi yhdessä novelleista on Giovanni Battista Piranesin, italialaisen 1700-luvulla eläneen taidegraafikon kuvituksia mielikuvituksellisista, jättimäisistä vankilalinnoituksista.

Mitään koko teoksen läpäisevää punaista lankaa novelleille on hyvin vaikea nimetä – ellei sitten ehkä outous, joka kaikista välittyy tavalla tai toisella. Piranesin kuvituksia sisältävä ”Kompleksi” ja ”Fantastinen salaatti” yltyvät suuruudenhulluun liioitteluun. Ensimmäinen kuvailee jumalattoman kokoista rakennuskompleksia ja jälkimmäinen on dialogi, jossa emäntä tahi isäntä kuvailee vierailleen tekemäänsä salaattia (s. 47): 
Lehtisalaatin ja rucolan lisäksi siinä on erilaisia pehmeitä ja rapeita keräsalaatteja, eniten jäävuorisalaattia. […] Latinsalaattia on myös, samoin bataviasalaattia, jääsalaattia, tavallista ja sitten rapealehtistä, samoin käytin hieman liuskalehtistä jääsalaattia. Koristeelliset osat ovat lollo rossoa. Lehdet ovat rapeudeltaan pehmeiden ja rapeiden salaattien välimuotoa. Lisäksi on kiinalaista parsasalaattia, lactuca sativa var. angustana.
Tästä ainesten luettelointi vain kiihtyy ruokaryhmästä toiseen (s. 50):
Eteläisemmän makumaailman saavuttaakseni laitoin mukaan myös pitahayaa, pomeloa, rambutania, rumeliinia eli tangeloa, sapodillaa, salakia, taateleita, tamarilloja eli puutomaatteja, viikunaa ja viinirypäleitä. En tietenkään unohtanut lempimelonejani. […] Laitoin mukaan joitakin yleisimpiä juustoja. Kuten tavallista, päätin tälläkin kertaa suosia italialaisia. Niinpä salaatissa on bel paesea, bittoa, caprinoa, fontinaa, grana padanoa, mozzarellaa, parmesaania, pecorinoa, ricottaa, robiolaa, taleggiota ja tomaa. Lisäksi laitoin […]
"Kompleksin" kuvitusta.
Tarinoissa on samanlaista vinksahtaneisuutta kuin joissain David Foster Wallacen teksteissä. Kyseessä on omituinen yhdistelmä arkipäiväistä tuttuutta ja sen viemistä yli arkipäiväisen, jolloin novelleihin tulee kummallinen, paikoin naurattava ja etäännytettykin tunnelma. En osaa oikein paremmin kuvata tuota fiilistä, mutta teos jäi kihelmöimään päähän lukemisen jälkeenkin.