Bohemian Rhapsody

Lapsuuteni äänimaiseman määrittää Queenin Greatest Hits II. (Ei ehkä ihmekään, sillä levy on myydyin ulkomaisen artistin levy Suomessa - ilmeisesti edelleen.) Freddien kuolema osui ehkä myös hetkeen, jolloin aloin tajuta jotain ympäröivästä maailmasta. Vuosituhannen vaihteessa Yhdysvalloissa vaihtariperheeni oli myös Queen-fani, ja autosterkoissa huudatettiin bändin tuotantoa. Vaihtariperheen isä muisti ylpeillä nähneensä bändin 1970-luvulla ennen suurinta kuuluisuutta. Kännykän soittoääneksi tilasin tekstarilla "Bohemian Rhapsodyn". Sittemmin Spotifyn myötä bändin koko tuotanto on tullut kuunneltua läpi, puhki ja poikki. On siis selvää, että bändillä on aavistuksen verran tunnearvoa ja sen myötä odotukset leffan suhteen niin korkealla, ettei niihin yltäisi Elon Muskin avaruusraketitkaan.

Oli miten oli, uskaltauduin lopulta kuitenkin katsomaan bändistä tehdyn leffan Bohemian Rhapsody (2018), joka kaiketi virallisesti on merkitty Bryan Singerin ohjaamaksi, mutta joka pahaenteisesti jätti leikin kesken. Freddie Mercuryna nähdään Rami Malek, jota diggailen sinällään mm. Tyynenmeren taistelutoverien (2010) roolityön vuoksi. Ramin isot silmät, Freddiestä poikkeavat vartalon suhteet ja liioitellun isot tekohampaat ulkoisina seikkoina häiritsevät hieman heittäytymistä roolityön vietäväksi. Sen sijaan tuntemattomampien näyttelijöiden esittämät kitaristi Brian May (Gwilym Lee), rumpali Roger Taylor (Ben Hardy) ja basisti John Deacon (Joseph Mazzello, myöskin tuttu Tyynenmeren taistelutovereista) ovat suorastaan uskomattoman samannäköisiä kuin esikuvansa. Ja se elokuvassa viehättääkin: hetkittäin voi kokea olevansa kurkkimassa bändin vaiheita kulissien takana, studiossa ja kiertueilla. 

Musiikkikohtaukset ovat hykerryttäviä: Deacy alkaa näppäillä säveltämänsä "Another One Bites the Dustin" bassokuviota. Brian laittaa bänditoverit ja puolisot iskemään jaloillaan tahtia "We Will Rockin" biitin tahtiin. Freddie vaatii Rogeria laulamaan "Galileoa" yhä korkeammalta "Bohemian Rhapsodyn" äänityksessä. Naljailut Rogerin säveltämästä "I'm in Love with My Car" -biisistä ovat silmänisku A Night at the Opera -levynsä tuntijoille.

Mutta mutta. Tarinallisuuden nimissä tietyt faktat ja kronologia on saanut leffassa huutia, ja esimerkiksi Mike Myersin hahmo jalkaansa polkevana studiopomona, joka ei usko "Bohemian Rhapsodyn" menestykseen, on suorastaan lapsellisen klisheinen. Lisäykset ja vääristelyt tuntuvat turhilta, enkä tiedä mitä lisäarvoa ne tuovat edes ihmisille, jotka eivät ehkä bändiä ja sen tarinaa niin hyvin tunnekaan. Ja jos nyt nykyaikaista leffaa ollaan tekemässä, niin olisin ehdottomasti kaivannut Mary Austinin (Lucy Boynton), Freddien kihlatun, tarinan syventämistä. Mitä hän on miettinyt kaikesta tästä? Mikä sai hänet pysymään Freddien rinnalla tämän koko loppuelämän ajan? Niin ja entä Freddien kiintymys kissoihinsa, joista Delilah on saanut oman biisinsäkin?

Parempaankin olisi siis pystytty, mutta tyydyn tähän.

Ihmettä kaikki

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Juha Itkosen uusin romaani Ihmettä kaikki (2018) on kevyesti peitelty omakohtainen tarina perheen kolmannen lapsen vaikeista syntymää edeltäneistä ja seuranneista vaiheista. Päähenkilöt ovat saaneet uudet nimet, perheen pojat esimerkiksi ovat saaneet kirjalliset nimensä Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielestä. Perhe odottaa iltatähteä, kun raskauden puolivälissä selviää, että kohdussa ei juurikaan ole lapsivettä, jota sikiö tarvitsee keuhkojensa kehittämiseen. Seuraa piinallisia viikkoja, joina vanhemmat jännittävät tilanteen kehittymistä ja pohtivat mahdollista päätöksenteon hetkeä. Lopullinen ratkaisu - sillä sitä se nimenomaan on - on kaikessa steriiliydessään tiukkaa luettavaa.

Perhe saa vielä uuden mahdollisuuden, mutta jälleen edessä on uudet vaarat: kaksosraskaus. Nämä Janoschin hahmojen mukaan nimetyt vauvat sinnittelevät juuri ja juuri riittävän pitkälle, mutta syntyvät reilusti ennenaikaisina ja vain kilon painoisina. Seuraa viikkoja tehohoidossa ja senkin jälkeen osastolla. Miten iloita vauvoista, tai ottaa vastana onnitteluita, kun koko ajan on huoli takapakista ja yllättävistä ongelmista. Yhtä lailla lopulta kotiutuminenkin jännittää: irtautuminen monitoreista ja hoitajista on laitostumisen jälkeen pelottavaakin.

Itkosen kuvauksessa on niin paljon tuttua, vaikka oma lapseni syntyikin täysiaikaisena. Toisenlaiset ongelmat pitivät hänet kuitenkin ensin teho-osastolla ja sitten vuodeosastolla elämän ensimmäiset reilut kaksi viikkoa - lopulta vain pieni maistiainen siitä, mitä pikku karhu ja pikku tiikeri ja lukemattomat muut pikkuiset ja heidän vanhempansa ovat saaneet kokea. Se sai kuitenkin arvostamaan elämistä maassa, jossa muutamalla satasella lapseni sai parasta mahdollista hoitoa ympäri vuorokauden. Se sai myös tajuamaan Itkosen tavoin, että kaiken maailman ihokontaktit, perhepedit ja lapsentahtisuudet ovat oikeasti luksusta, johon ei aina ole mahdollisuutta.

Itkonen lahjoittaa kirjasta saamansa tekijänpalkkiot Husin vastasyntyneiden teho-osastolle.

Becoming

Michelle Obama: Becoming

Storytel saa pisteet kotiin, sillä heti julkaisuhetkellä sen valikoimaan ilmestyi Michelle Obaman elämäkerta Becoming (2018) kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana. Kyllä kiitos!

Michelle Obama kertoo tarinansa kronologisesti lapsuudestaan lähtien kohti tunnettuja vaiheita presidentti Barack Obaman vaimona. Elävästi hän kuvaa lapsuuttaan Chicagon South Sidella, eli kaupungin ns. ränskällä puolella. Isä ja äiti kannustavat Michelleä ja tämän veljeä olemaan kiinnostuneita ympäröivästä maailmasta ja tukevat heitä opinnoissa aina Princetonin ja Harvardin huippuyliopistoihin asti. Michellestä tulee hyvin tienaava asianajaja, joka saa tutoroitavakseen lakifirmaan kesäperhoseksi palkatun Barackin.

Kutsumus vie Michellen lakifirmasta kaupungintalolle ja erilaisiin osallistaviin projekteihin. Samalla Barack alkaa luoda poliittista uraansa ensin paikallistasolla, sitten senaattorina ja lopulta Michellen mielestä turhankin nopeasti jo presidenttiehdokkaana. Kirjassa Michelle sanoo, että lapsiensa tähden hän olisi nähnyt Barackin ryhtyvän presidenttipeliin vasta vuoden 2016 vaaleissa. Lapset ovatkin Michellelle prioriteetti - olivat ne sitten omia tai muiden. Kaikki hänen presidentin puolisona tekemänsä aloitteet 
liittyvät tavalla tai toisella lapsiin tai nuoriin. Tunnetuin hänen aloitteistaan, Valkoisen talon pihalle perustettu kasvimaa, on osa hänen lapsuusajan lihavuutta ehkäisevää projektiaan.

Michelle Obama kertoo tarinansa vaikeatkin kohdat tyynellä, hyvin artikuloivalla äänellään, mutta kantaa äänessään myös lämpöä ja huumoria ja heittäytymistäkin, kun esimerkiksi laulaa katkelman Stevie Wonderin kappaleesta "You And I". Sivistys ja arvokkuus puskevat läpi niin, ettei voi kuin vaipua synkkyyteen verratessa Obamoita nykyiseen presidenttipariin. Toisaalta Michelle osaa olla myös kipakka, sillä häntä eivät estä Barackin tavoin presidentilliset pyrkimykset sovinnollisuuteen. Hän kertoo, mitä mieltä on nykyisestä presidentistä ja hyvällä syylläkin: kaiken muun pelon lietsonnan ohessa Trump oli kärkijoukoissa epäilemässä Obaman amerikkalaisen syntymätodistuksen aitoutta ja usutti siten puheillaan vietävissä olevia kannattajiaan Obaman kimppuun.

Becoming on todella mielenkiintoinen kurkistus paitsi Valkoisen talon kulisseihin, myös mustaan Amerikkaan ja rakenteelliseen rasismiin, jonka ylittäminen on mahdollista, mutta joka on silti yhä pysyvä osa Yhdysvaltoja. Kirja valaa myös uskoa siihen, että Amerikasta löytyy vielä sivistystä ja viisautta. Ihana Miche!

Woman at War

Pääsin katsomaan Orioniin erikoisnäytöstä tuoreesta islantilaisleffasta Woman at War (Kona fer í stríð, 2018). Kuten usein käy, leffasta ennakkoon mitään tietämättömänä tulin iloisesti yllätetyksi. Kyseessä ei ole mikään taidepläjäys vaan oikeastaan hiipivällä ja hieman kulmikkaalla huumorilla varustettu jännäri ja ihmissuhdedraama, joka tuntee elokuvalliset trooppinsa ja käyttää niitä anteeksi pyytelemättä omiin tarpeisiinsa. Jos elokuvassa näytetään paperista leikattu Nelson Mandelan pää, sille tulee varmasti käyttöä myöhemmin elokuvan aikana.

Woman at War kertoo Hallasta, keski-ikäisestä naisesta, joka vastustaa kansainvälisten suuryritysten tuloa Islantiin halvan energian vuoksi ja sabotoi näitä laajenemispyrkimyksiä katkomalla vuorilla kulkevia voimalinjoja. Halla saa tietää, että hänelle olisi vuosien odottelun jälkeen löytynyt adoptiolapsi, mutta samaan aikaa kansalliset ja kansainväliset viranomaiset alkavat päästä Hallan jäljille. Mitä tehdä, kun sotaorpo Nika olisi vailla kotia, mutta Hallaa uhkaa kiinni jääminen ja varahuoltajaksi lupautunut siskokin suunnittelee kahden vuoden retriittiä Intiaan. Kuvioissa pyörii myös pyöräilevä turisti, mahdollinen maanviljelijäserkku sekä muutama lammas. Niin ja tietysti elokuvan muusikot.

Woman at Warin musiikki ei totuttuun tapaan ole ekstradiegeettistä eli kuvan ja elokuvan maailman ulkopuolelta tulevaa, vaan soundtrackin soittajat ja laulajat hengaavat esiintyessään aina kohtauksen taustalla. Vähän samaan tyyliin kuin toisinaan Gilmoren tytöissä nähty trubaduuri tai Mel Brooksin Villiä hurjemmassa lännessä (Blazing Saddles, 1974) aavikolla soittava Count Basie. Jälleen yksi trooppi, jota elokuva hyödyntää. Elokuvan huumori rakentuukin osin juuri tällaisten keinojen tunnistamisesta.

Pääosanäyttelijä Halldóra Geirharðsdóttir tekee huippusuorituksen koko elokuvaa kantavana vakaumuksensa ajamana naisena, ja hänestä tulee ajoittain mieleen Michelle Fairley, joka GoT:in Catelyn Starkinakin tunnetaan. Woman of War on ehdoton pieni elokuvahelmi, joka hykerryttää vielä jälkeenpäinkin.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Sisko Savonlahti:
Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Olen kuullut monesta tuutista hehkutusta Sisko Savonlahden esikoisromaanista Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018) - 
kirjasta, jolla on jälleen yksi näistä nimistä, joista kykenen muistamaan lähinnä ensimmäisen sanan. Pirjo Heikkilä oli lukenut kirjan pikavauhtia ääneen, joten pääsin kuuntelemaan teosta saman tien ilman odottelua yli nelinumeroiseksi venyneessä kirjaston varausjonossa. Jälleen kerran on pakko hehkuttaa Storytelia ja kiittää kustantajien intoa tehdä teoksistaan äänikirjoja yhä nopeammin. Näin ikiväsynyt, väliaikaisesti(?) keskittymishäiriöinen ja vapaa-ajaton ruuhkavuosien eläjäkin saa nauttia kirjallisuudesta.

Mutta siis itse teokseen. Savonlahden teoksen päähenkilö on kolmekymppinen kalliolaisnainen, joka ajelehtii elämässään ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Vapaan toimittajan ura on kuivunut kasaan ja päähenkilö etsii laiskasti töitä, mutta lähinnä syö sipsiä ja Thai cubeja, vippaa rahaa läheisiltään ja murehtii päättynyttä lyhytkestoista parisuhdettaan. Vellomisen lisäksi maistuu uni ja nihkeät tosi-tv-ohjelmat. Ylipäätään päähenkilön maailmasta välittyy kertakaikkisen tahmea kuva: ruoka, uni Ketipinorien voimalla, ihmissuhteet, työnhaku, jopa kuivashampoo, jonka avulla voi olla vielä yhden päivän käymättä suihkussa.

Kirjaa kuunnellessa ei ainakaan voi saada mitään suuria voimaantumisen kokemuksia. Sen sijaan tunsin, että kuuntelu paikoin masensi ja veti mukanaan sipsinhimoiseen oman navan tuijotteluun ja itsesääliin. Ehkä on niinkin, että kun elämässä on nykyisin ihminen, jonka vuoksi on jaksettava käydä töissä ja jonka takia ei voi vain yksinään sännätä ulkomaille tai jäädä koko päiväksi sänkyyn, alkaa Savonlahden kirjan päähenkilö tuntua melko kaukaiselta hahmolta, vaikka toki hänen kokemuksissaan on paljon tuttuakin. Savonlahti kirjoittaa vetävästi ja Pirjo Heikkilä on täydellinen ääni hahmolle.

Mythos

Stephen Fry: Mythos

Stephen Fryta on aina mukavaa ja sivistävääkin kuunnella. Tällä kertaa Fry oli ilokseni lukenut äänikirjaksi omat versionsa Kreikan myyteistä. Mythos (2017) ei ole mikään moderni tulkinta, vaan hellävarainen kerronnallistaminen ja siinä ohessa valtavan mielenkiintoinen annos kulttuurihistoriallista etymologiaa. Myyttinen Kreikka ja sen hahmot ovat tuottaneet valtavan määrän sanastoa ja käsitteistöä, joka näkyy ja tuntuu englannissa, mutta myös suomessa mm. erilaisia tieteenaloja kuvaavissa sanoissa.

Myytit ovat silkkaa saippuasarjaa juonitteluineen ja rakkauskuvioineen. Väkivaltaa, mielivaltaa ja intohimoa on riittämiin. Silti Fry löytää myös sangen inhimillisiä piirteitä myyttien hahmoista. Mielenkiintoisimpien joukossa ovat eläinten tai kasvien synnystä kertovat myytit. Suorastaan yllättävän ajankohtainen on tarina mestarikutoja Arachnesta, joka kilpailee taidoissaan jumalatar Athenea vastaan ja kuvaa kankaissaan jumalten tapoja hyväksikäyttää kuolevaisia naisia (#metoo). Yleensä jumalia vastaan kilvoitteleville kuolevaisille käy myyteissä surkeasti, mutta Athene muuttaa Arachnen lopulta hämähäkiksi, joka saa jatkaa kudontaansa tästä ikuisuuteen. Ehkäpä tämä oli jonkinlainen myötätunnon osoitus naiselta naiselle.

Fry kuvailee myös mm. Melissan muuttumisen mehiläiseksi ja lukuisia tuttuja myyttejä Midaksesta Sisyfokseen. Jännittäviä ovat myös myyteistä vanhimmat, maailman syntyä kuvaavat myytit Uranoksesta ja Gaiasta, sekä heidän lapsestaan Kronoksesta, joka söi omat lapsensa Zeusta lukuun ottamatta.

Hullunkuriset ja usein varsin traagisetkin tarinat veivät mukanaan, ja kirja loppui suorastaan kesken kaiken, vaikka olikin yli 15-tuntinen. Käsittelemättä jäivät ns. tuoreemmat tarinat Odysseuksesta, Troijasta jne. Jatkoa odotellessa, Stephen..?

Hertta & Pintti

Heidi Köngäs; Hertta

Kuulokkeisiin on päätynyt kotimaista kirjallisuutta viime aikoina. Melko sattumalta otin kuunteluun Heidi Köngäksen Hertta-romaanin vuodelta 2015. Teos kertoo faktaa ja fiktiota sekoittaen Hertta Kuusisen tarinan painottuen vuosiin 1939 - 1948. Hertta vapautuu vuosien vankeudesta vähän ennen talvisodan alkua, ja on palava kommunismin aatteessaan. Kommunistien piireissä Hertta, Terijoen hallituksen johtajan Otto Wille Kuusisen tytär, tapaa maanviljelijä-toimittaja Yrjö Leinon, johon rakastuu palavasti.

Ilmeisesti kirjan spekulatiivisimmassa näkökulmassa seurataan Yrjö Leinoa ja tämän salaisia, velkaantumiseen kytkeytyviä syitä pysyä Hertan lähellä. En tiedä, miten paljon Köngäs on Leinon hahmoon kerännyt tosielämän piirteitä, mutta aikamoinen douche ukkeli on hygienianeurooseineen ja täysin omaan mukavuuteen keriytyvine valintoineen. Vannoutunut absolutisti jää Köngäksen kuvauksessa omien salaisuuksiensa taakan alle ja muuttuu ministerin salkun saatuaan rappioalkoholistiksi.

Ei Hertankaan kuva missään nimessä ole kaunisteltu. Kommunismikuplassaan hän ei näe mitä tapahtuu hänen omalle Venäjän puolelle jääneelle perheelleen, mukaan lukien hänen rakkaimmalleen, omalla Juri-pojalle. Hertassa on samanlaista poteroitumista ja sokeutumista omalle näkemykselleen kuin mitä tuntuu olevan liikkeellä nykyaikanakin.

Jännittävä, kuohuttavakin ja ajatuksia herättävä katsaus Suomen historiaan ja ns. vaaran vuosiin. Taidanpa ottaa kuunteluun lisääkin Köngästä.

***

Tommi Kinnunen: Pintti

Hertan jälkeen pääsin kuuntelemaan Tommi Kinnusen tuoreinta, kolmatta romaania, Pinttiä (2018). (Yksisanaisia kirjannimiä - mahtavaa!) Pintin tapahtumat käynnistyvät ajallisesti oikeastaan suoraan siitä, mihin Hertassa jäätiin, vuoteen 1949, jolloin sotien jälkimainingit tuntuvat yhä. Romaani on lasitehtaan ympärille kasvaneessa kylässä tapahtuva kolmen päivän romaani, jonka jokaisena päivänä seurataan yhtä Tyynelän sisarusparven jäsentä.

Tarinan aloittaa Jussi, sisarusparven vanhin, joka on ”hidas”, kuten häntä ehkä lempeimmin kuvataan. Jussi auttelee lasitehtaalla, mutta joutuu päivittäin toisten pilojen kohteeksi ja kokee liialliset hajut, värit ja äänet hankalina. Perheeseen kuuluvat äidin kuoltua ja isän muutettua Amerikkaan siskot Helmi ja Raili, Helmin ranskalaispuoliso Reko ja heidän pieni tyttärensä Saara. Jussi sairastaa ”kaatumatautia” ja kohtauksen tullessa hän näkee hiirten kaivautuvan lasimurskeen läpi maan pintaan samalla repien itsensä verisiksi.

Seuraavan vuoden talvena seurataan Helmiä kohtalokkaana päivänä, joka vaikuttaa suuresti kylään ja sen ihmisiin. Helmi ei haaveile suurista, mutta toivoisi silti elämäänsä jotain kaunista. Kiinnostavimmaksi hahmoista nousee kolmantena päivänä ääneen pääsevä Raili, joka on sodan aikaan asunut hetken aikaa Helsingissä ja palannut sieltä huonon maineen kanssa. Hän haluaa tehdä eikä jossitella, mutta pitää sisällään paljon asioita, joista ei ole voinut puhua tai muut eivät ole halunneet kuunnella. Jussia ja Saaraa hän rakastaa, jopa siinä määrin, että pitää kuollutta isää hengissä kirjeissä Jussia varten.

Kinnusen tyylin tunnistaa jo. Edelleen hän on (mies)kirjailijana taitava kuvaamaan monenlaisia (nais)hahmoja ja nostamaan heitä pääosaan. Kertomus ajoittuu vuosiin, jolloin naiset joutuivat palaamaan vanhaan rooliinsa, kun miehet ovat enemmän tai vähemmän traumatisoituneina palanneet takaisin tehtaalle ja hommiin, joita naiset olivat päässeet tekemään sodan aikana. Naisten on salattava sodan vuosina kertynyt taito, riemu ja ylpeys opituista taidoista.

En voi olla pitämättä tästäkään Kinnusen teoksesta: kuten Neljäntienristeyksessä (2014) ja Lopotissa (2016) hahmot kantavat ja vievät mukanaan toiseen aikaan ja paikkaan.

Talo järven rannalla

Kate Morton: Talo järven rannalla

Kesä taitaa olla jo auttamatta ohi, mutta palaan vielä kesälukemistoon. Kesän kuumuudessa aivokapasiteetti riitti juuri sopivasti Kate Mortonin tiilikiviromaaniin Talo järven rannalla (The Lake House, 2015, suom. 2017). Aiemmin olen lukenut Mortonilta Hylätyn puutarhan ja Salaisuuden kantajan. Romaanit ovat sivumäärästään huolimatta kevyehköjä sukutarinoita, joissa yhdistyvät eri aikatasot ja pintaan nousevat salaisuudet. Talo järven rannalla ei poikkea kaavasta.

Takaumassa ollaan 1930-luvun Englannissa, idyllisellä maaseudulla Cornwallissa, jossa keskikesän juhlien päätteeksi Edevanen perheen alle vuoden ikäinen Theo-poika katoaa. Hetkellisesti mielessä kävi, haluanko edes lukea tällaista hieman yli vuoden ikäisen lapsen vanhempana, mutta Morton pitää homman siistinä. Katoamisen lisäksi teemoina on maailmansotien välinen aika ja ensimmäisen maailmansodan jälkeensä jättämät arvet.

2000-luvun alkuun sijoittuvalla aikatasolla seurataan Edevanen perheen ikääntynyttä tytärtä Alicea, joka on luonut uransa dekkarikirjailijana ja jota yhä kalvaa oma roolinsa Theon katoamisillan tapahtumissa. Toisaalla taas työstään poliisina pakkolomalle joutunut Sadie Sparrow vetäytyy isoisänsä huomiin Cornwalliin. Sattumalta Sadie löytää hylätyn ja metsittyneen Edevanen järvenrantatalon ja kiinnostuu siihen kietoutuvasta mysteeristä.

Morton tuo tarinaan dekkarimaisia piirteitä, kun Sparrow alkaa selvittää Edevanen salaisuutta. Loppuratkaisu paketoidaan kuitenkin omaan makuuni turhan vikkelään ja ehkä hieman liiankin yllättävästi. Näin paksuun kirjaan olisi kai ollut varaa jättää muutama sivu lopetuksenkin syventämiseen.

Viihdyttävä ja kohtalaisen vetävä Mortonin romaani onnistuu jälleen olemaan. Lukemisiin siis ehkä jälleen ensi kesänä..?

Patrick Melrose

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys

Edward St Aubyn on kirjoittanut aikavälillä 1992–2012 viisiosaisen, löyhästi omaelämäkerrallisen kirjasarjan Patrick Melrose -nimisestä miehestä, jonka elämää pitkälle määrittävät hänen katastrofaalisen kamalat suhteet vanhempiinsa, ennen kaikkea isäänsä, joka raiskasi tätä Patrickin lapsuudessa. Kolmesta ensimmäisestä kirjasta ilmestyi suomennettu Loistava menneisyys -nimellä kulkeva yhteispainos tänä vuonna. Se pitää sisällään teokset Mitäs pienistä (Never Mind, 1992), Ikävä juttu (Bad News, 1992) ja Toivon mukaan (Some Hope, 1994). Ahmaisin sen heti saatuani sen kirjastosta käsiini juuri kirjasarjasta ilmestyneen HBO:n minisarjan alkaessa. Halusin kuitenkin ennen Benedict Cumberbatchin tähdittämään sarjaan sukeltamista lukea myös kaksi viimeistä osaa.

Edward St Aubyn:
Mother's Milk

Huonon saatavuuden vuoksi päädyin lopulta kuuntelemaan alkuperäisteokset Mother’s Milk (2005) ja At Last (2012) Storytelin kautta. Lukijana ja aristokraattisukuisen Patrick Melrosen äänenä kirjoissa on Alex Jennings, joka on osaa stiff upper lipinsä esitettyään mm. kruunustaan luopunutta Windsorin herttua Davidia The Crownissa. Kirjasarja etenee kronologisesti Patrickin traumaattisesta lapsuuden kesästä 1970-luvulla huumehöyryiseen kaksikymppisyyteen 1980-luvulla, jolloin Patrickin isä kuolee, seetyneemmän 1990-luvun kautta tälle vuosituhannelle, oman perheen perustamiseen ja äitisuhteen läpikäymiseen ennen tämänkin lopullista kuolemaa.

Edward St Aubyn:
At Last

St Aubyn on loistava kirjoittaja, joka sukeltaa sulavasti eri hahmojensa sisään. Se tuo tarinaan myös monipuolisuutta, kun Patrickin näkökulman lisäksi tapahtumia koetaan muidenkin hahmojen kautta. Etenkin lapsihahmot – nuori Patrick ja hänen poikansa Robert – on taitavasti tuotu esiin näkökulmatekniikalla. Voiton vie kuitenkin sarjan toisessa osassa, Ikävässä jutussa Patrickin sielunelämä, joka kuvaa Patrickin huumeidenkäyttöä tämän ollessa New Yorkissa hakemassa isänsä tuhkia. Patrick kuulee päässään enenevän määrän sivuhenkilöitä, kun hän parin päivän saatossa vuoroin nielee, snorttaa ja piikittää itseään kaikella mahdollisella. Pieleen menevät piikitykset ovat kammottavaa luettavaa, mutta samalla kurkkuun juuttuvat Quaaludet ja huumehöyryissä sekoilut on niin hulvattomia – niin kirjassa kuin sarjassakin – että nauroin kippurassa. Kohtaukset vetävät vertoja Leo DiCaprion Quaalude-suoritukselle Wolf of Wall Streetissä (2013).

HBO:n sarjassa ensimmäinen ja toinen kirja on vaihdettu päikseen, jolloin lapsuuden tapahtumat esitetään takaumana Patrickin sekoiluvuosien perään. Yllättävän hyvin kaikki hahmotkin on sarjaan mahdutettu, vaikka muutama naishahmo Patrickin elämässä onkin tiivistetty Hakekaa kätilö! -sarjasta tutun Jessica Rainen esittämään hahmoon. Cumberbatch on taitava Patrickina, eivätkä kauaksi jää Hugo Weaving julmana isänä ja etenkään Jennifer Jason Leigh äitinä, joka tasapainoilee omien demoniensa ja inhottavan miehensä vallan alla, eikä osaa kohdistaa hyvää tahtoaan ikinä oikeaan paikkaan. Suosittelen suuresti niin kirjaa kuin sarjaakin, St Aubynin kirjoitustaitojen vuoksi tässä järjestyksessä.

Jätän tähän loppuun vielä tämän (s. 258).

BlacKkKlansman

Spike Leen uutuusleffa BlacKkKlansman (2018) sitoo 1970-luvulle sijoittuvan tarinan tiukasti nykyhetken tapahtumiin (etenkin viime vuoden uusnatsien marssiin Charlottesvillessä) ja on siten puhtaan viihteen sijasta hyvinkin kantaaottava ja niin menneisiin kuin nykyisiin tositapahtumiin perustuvana monin paikoin melkoisen vaikeaa katsottavaa. Leen ei tarvitse näyttää juurikaan väkivaltaa, vaan kammottavuus syntyy ennen kaikkea hahmojen puheiden tasolla.

Elokuva kertoo tositarinan Ku Klux Klaniin soluttautuvasta Ron Stallworthista, mustasta poliisista (John David Washington), jonka juutalainen poliisikollega (Adam Driver) esittää tätä klaanin tapaamisissa. Paikallisen klaanisolun keskeisenä jäsenenä nähdään Jasper Pääkkönen, joka on uskottava murha-aikeisena rasistina pullistuvan tuijottavine silmineen. Myös That 70’s Show’n Ericinä tutuksi tullut Topher Grace tavoittaa KKK:n pääjehu David Duken olemuksen. Kylmäävin hahmoista kaikessa lempeässä emäntämäisyydessään lienee kuitenkin Pääkkösen hahmon vaimo (Ashlie Atkinson), joka ei rasismissaan häviä miehelleen.

Lee tarjoaa pienen katharsiksen 70-luvun tarinan tasolla, mutta siirtyessään nykyhetken tapahtumiin ja viitatessaan niihin Trumpin iskulauseilla tarinan keskellä on selvää, ettei todellista onnellista loppua ole tarjolla. Toisen jalan pitäminen nykyajassa syö Stallworthin tarinaa, jota olisi ihan hyvin voinut vielä syventääkin. Monet hahmot Stallworth mukaan lukien jäivät turhan pinnallisiksi. Ajatuksia herättävä ja Yhdysvaltain nykyhetken valossa erittäin ajankohtainen teos yhtä kaikki.

Bikinirajatapaus & Veitola

Vähintäänkin kelvollinen sää on lisännyt huomattavasti äänikirjojen kulutusta, kun vaunulenkit ja muu ulkoilu on lisääntynyt eksponentiaalisesti. Työn alla on hiljalleen GoT:in toistaiseksi ilmestyneet kirjat mutta niistä on toistaiseksi kuunneltu vasta ensimmäisen kirjan osat I, II ja III, kukin reilut 12 tuntia kestoltaan. Tämän jättipaketin jälkeen otin kuunteluun pari lyhyempää, kotimaista uutukaista, joita Storytel kiitettävästi tarjoaa valikoimassaan.

Henriikka Rönkkönen:
Bikinirajatapaus

 Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapaus (2018) oli vajaana viisituntisena nopeasti kuunneltu. Kuuntelin Rönkkösen esikoisteoksen Mielikuvituspoikaystävä (2016) viime vuonna, ja se jätti minut kaipaamaan jotain lisää. Nyt tiesin paremmin mitä odottaa ja Bikinirajatapaus täytti nuo odotukset hyvässä ja pahassa. Samalla kun ehdottomasti pidän Rönkkösen suorasta tavasta kuvata suhteita, kehoja ja seksiä, jossain vaiheessa alkaa tuntua, että kakkajutut tulevat jo korvista ulos. Ja käsittelen sentään päivittäin useita kakkavaippoja. Toisaalta ehkä se juuri vähentää toleranssia ylimääräiselle kakalle, joka ei liity lapseeni.

Rönkkönen kuvaa mm. Tinder-aikakauden treffikulttuuria, yllättävää lomaromanssia ja pinnan alla kytevää ja rimpuilevaa työpaikkaihastusta. Samoin hän kuvaa kolmikymppisyyden myötä tulevaa lempeyttä itseään kohtaan. Erityisesti kolahti juttu seurustelukumppanin nuoresta tyttärestä, jonka ympärillä naiset voivottelevat makkaroitaan ja karvojaan. Inhottaa tuollainen suoranainen kehovihan siirtäminen yhä seuraavilla naispolville. Rönkkönen kakkajuttuineen ja karvoineen omalta osaltaan levittääkin luonnollisen kehon ilosanomaa, ja sitä on pakko arvostaa.

***

Maria Veitola: Veitola

Stephen Fryn kirjojen lisäksi en ole kuunnellut muita äänikirjoja, joissa kirjailija itse lukisi teoksen. Paitsi nyt: Maria Veitola lukee itse oman, suurimmaksi osaksi hänen vuosien varrella ilmestyneistä kolumneista koostuvan omaelämäkerrallisen teoksen Veitola (2018). Veitolan itsensä lukemana ja eläytymänä tekstit ja niitä kommentoivat lisäykset välittyvät ja tuntuvat henkilökohtaisemmilta kuin ne jonkun muun – tai ehkä jopa itse luettuna tuntuisivat. Veitola käsittelee kirjassaan rankkoja aiheita isänsä kuolemasta ja veljensä vakavasta onnettomuudesta omaan nuoruuden anoreksiaan, vuosikausien vahvaan lääkitykseen ja nuoruuden huumekokeiluihin. Lisäksi hän kuvaa äidiksi tulemistaan, parisuhdehistoriaansa, tyyliään ja tietenkin uraansa radiosta television kautta takaisin radioon.

Veitola osaa kertoa avoimesti omasta elämästään retostelematta samalla muiden asioilla. Entiset miesystävät saavat pitää yksityisyytensä, samoin jopa ne törpöt, jotka käytännössä antoivat potkut raskaana olleelle Veitolalle tämän omasta talk show’sta. En ihmettele, että Veitola esiintyy tätä nykyä eri kanavan ohjelmissa. Urastaan kertoessaan Veitola puhuu paljon radiovuosistaan, talk show’staan ja nousustaan Radio Helsingin boss ladyksi, kuten hän itseään nimittää. Samalla hän jättää kuitenkin harmillisen vähälle maininnat nykyisistä tv-ohjelmistaan Tähdet, Tähdet, Yökylässä Maria Veitola sekä Enbuske, Veitola & Salminen.

Solo: A Star Wars Story

Nyt näitä Tähtien sotia oikein ropisee. Vasta jouluna nähtiin episodi VIII, vajaata puolta vuotta myöhemmin ensi-iltaan tuli jo pääsaagan toinen ulkopuolinen osa. Ensimmäinen osa eli Rogue One (2016) oli eräänlainen esiosa episodi IV:n tapahtumille, Solo: A Star Wars Story (2018) sen sijaan kertoo nimensä mukaisesti Han Solon tarinan – tai kronologisesti oikeastaan vain lyhyen palasen hänen koko tarinastaan, mutta oletettavasti sen merkittävimmän hahmon myöhempien esiintymisten kannalta. Tuleehan elokuvassa sentään todistettua, miten Solo ohjasi Millennium Falconinsa Kesselin kierroksesta kahdessatoista parsekissa.

Harrison Fordin roolin Han Solona on perinyt ja nuorentanut Alden Ehrenreich, jonka olen aiemmin nähnyt länkkäritähden roolissa Hail, Ceasar! -leffassa. Eräänlaista avaruuden lainsuojatonta Ehrenreich nytkin näyttelee, ja kuvakulmia myöten koko leffa myös uusintaa tiettyjä vanhoja länkkäriklisheitä. Lainsuojattomien jengiin kuuluvat Woody Harrelsonin näyttelemä Beckett, tämän naisystävä Val (Thandie Newton), Millennium Falconin omistaja Lando Calrissian (Donald Glover), tämän apupilottiandroidi L3-37 (Phoebe Waller-Bridge) ja tietysti Chewbacca, jonka roolin Joonas Suotamo on ottanut haltuunsa hienosti. Jengi on velkaa pahispomo Dryden Vosille (Paul Bettany), joka on myös pelastanut kurjuudelta Solon ensirakkauden, Qi’ran (Emilia Clarke).

Tarinaltaan ja rakenteeltaan Solo on paljon perinteisempi kuin edeltävät uudet episodit ja Rogue One, joissa sankarit ovat suorastaan kaikkea muuta kuin valkoisia miehiä. Toki Solossakin nähdään vahvoja ja suorastaan ristiriitaisia naishahmoja ja lisäksi ihmisen ja androidin väinen rakkaustarina, mutta muuten siinä päsmäröivät kovin tuttuun tapaan keskeisimmillä palleilla mieshahmot. Suotakoon se, kun leffan nimihahmonakin on yksi sellainen. Leffaan on jälleen myös tuhdilla kädellä siroteltu Tähtien sota -tietäjille viittauksia aina Teräs Kädestä lähtien.
Solo toimii kevyenä välipalana odotellessa kolmannen trilogian päätösepisodia.

Sivuhenkilö

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Saara Turusen toinen romaani Sivuhenkilö (2018) on täyttä timanttia! Pidin jo kovasti hänen esikoisteoksestaan Rakkaudenhirviöstä (2015). Siinä missä Rakkaudenhirviö kuvasi päähenkilönsä lapsuutta, nuoruutta ja nuorta aikuisuutta, nyt on päästy tiukasti esikoisteoksen ilmestymisen jälkeiseen maailmanaikaan. Sillä Sivuhenkilön päähenkilö(!) on edelleen se sama kirjailijan fiktiivinen minäkuva kuin edeltäjässään. Tunnistettavia ovat myös esikoisteoksesta tutut ystävät Antti ja Laura, vaikkei heihin enää nimellä viitatakaan. Antin kuvaus ei jätä Putouksensa katsoneille epäselväksi, kenestä on kyse (s. 72):

Saan tekstiviestin. Se on kuuluisalta ystävältäni. […] Hän tuli kuuluisaksi sillä tavalla, että pukeutui television lauantailähetyksessä naiseksi ja esitteli lihaksiaan kansalaisille. Kaikki rakastuivat häneen kuin kuumeessa, miehet ja naiset alkoivat palvoa hänen vartaloaan.

Turusen suorastaan lakoninen kirjoitustapa kirvoittaa usein vinon hymyn lukijan huulille, mutta etenkin pohtiessaan sukupuoleen liittyviä odotuksia ja oletuksia hän tuo esiin tärkeitä huomioita meidän tasa-arvoisesta nykyajasta (s. 11):

Mielipuuhaani on kävellä ja katsella taloja, joiden seiniin on laitettu muistokyltti kertomaan siitä kuka talossa on elänyt. Tuolla asui Georg Henrik Von Wright, tuolla Lenin ja tuolla L. Onerva. Onervan osoitteen olen lukenut kirjasta. Muistokylttiä hänellä ei ole, ilmeisesti naiset eivät tarvitse sellaista.

Kirjan edetessä kirjailija alkaa ärsyyntyä teemasta sen toistuessa niin hänen omissa toimissaan kuin ympäröivässä maailmassa. Hän huomaa todistelevansa muille, ettei kirjoita vähäpätöisinä pidetyistä aiheista eli tyttöydestä ja nuoruudesta. Hän tajuaa, kuinka klassikkoteoksiksi nousevat miesten valitsemat ja siten useimmiten miesten kirjoittamat teokset, joihin vallassa olevat miehet sitten viittaavat niin monesti, että kaanon muotoutuu ja näyttäytyyy ikään kuin luonnollisena kirjallisuuden huipentumana. Kirjailija purkaa oivalluksensa suorastaan tuskastuneena (s. 172):

Ja kaikkea tätä pohtiessani kirkas ja selkeä ajatus lävistää mieleni. Olen saanut tarpeekseni. Olen kyllästynyt tähän vanhojen kalsarien hajuun joka nurkassa.

Sivuhenkilö osuu ajankohtaiseen hermoon vuonna, jolloin kulttuurimaailmaa on ravisteltu sen luutuneiden seksististen käytäntöjen vuoksi. Se leikkaa yhteiskunnallisen ja yksityisen tason päähenkilön tuskaillessa oman elämänsä suuntaa ja kirjailijuutta lapsettomana, parisuhteettomana kolmikymppisenä naisena. Ehdottoman suositeltavaa luettavaa jopa miehille! Siinäpä nimittäin nykypäivänäkin yhä usein villi ajatus: että mieskin voisi lukea naisen kirjoittaman, naispäähenkilöstä kertovan kirjan.

Huhtikuun kirjat: Siivoojan käsikirja, Väärän kissan päivä, Tervetuloa Amerikkaan ja Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja
ja muita kertomuksia

Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (2017) on kokoelma Lucia Berlinin parhaita novelleja, ja kuuntelin sen vielä lumisten vaunulenkkien aikana. Berlin on nostettu esiin uuteen suosioon vähän samaan tapaan kuin John Williams Stoner-romaanin myötä muutama vuosi aiemmin. Berlin kirjoittaa teoksen lopussa olevan lyhyen elämäkerran perusteella paljon omaan elämäänsä perustuen, ja tarinoista voi päätellä, että Berlinin elämä on ollut vähintäänkin värikästä. Kertomusten pääosissa on usein naishahmo, joka käyttää lääkkeitä tai alkoholia vähintäänkin riittävästi. Mieleen tulee välillä naispuolinen Charles Bukowski. Samalla nimittäin painetaan kovaa duunia: siivoojan tai sairaanhoitajan hommia, jossain vaiheessa jopa AIDS-lasten parissa. Useissa tarinoissa ollaan jossain eteläisessä osavaltiossa, ellei peräti Meksikon puolella rajaa. Myös lapsuuden muistot, katolinen koulu, skolioosikorsetti ja hammaslääkäri-isoisä esiintyvät tarinoissa. Berlin kirjoittaa ilman tunteilua, mutta sitäkin suuremmalla kirkkaudella, joka herättää kuvatun maailman ja sen paahtavan auringon talvenkin keskellä kuulijansa mieleen.

Pasi Ilmari Jääskeläinen:
Väärän kissan päivä

Väärän kissan päivä (2017) on toinen Pasi Ilmari Jääskeläisen teos, jonka olen lukenut/kuunnellut. Edellinen oli Lumikko ja yhdeksän muuta, jonka kuuntelin pari vuotta sitten. Tällä kertaa olin siis jo varautunut kirjan spekulatiivis-fiktiiviseen luonteeseen. Väärän kissan päivä sijoittuu käytännössä yhteen päivään keskikokoisessa suomalaiskaupungissa, jossa päähenkilö Kaarna metsästää muistisairasta äitiään, jota koetetaan parantaa kokeiluasteella olevalla lääkityksellä. Kaupungin on vallannut vuosittainen festivaali, joten kadut ovat täynnä jo valmiiksi kummallisia kulkijoita. Kissoja vilahtelee joka nurkalla ja Kaarna elää hämäriä lapsuusmuistojaan uudelleen mielessään. Loppua kohden Kaarnan muistojen aitous nousee kyseenalaiseksi. Festivaalihumuisen ja muistojen täyteisen kaupungin tunnelma vie mukanaan, mutta maailmanjärjestyksen pieni vinksahdus ja taustalla hiipivät synkät ja tuskallisetkin sävyt ja etenkin loppuhuipennus tekevät teoksesta oikeastaan hieman ahdistavan. Ei sitä tosin yksinkertaisesti huonona seikkana voi pitää, vaikkei kirja omaksi suosikiksi nousekaan. Mieleen sen erityinen tunnelma kuitenkin jää.

Linda Boström Knausgård:
Tervetuloa Amerikkaan

Onkohan Knausgård-homma mennyt jo liiallisuuksiin, kun otin jo luettavaksi Knasun entisen vaimon Linda Boström Knausgårdin romaanin Tervetuloa Amerikkaan (2017, Välkommen till Amerika, 2016)? No ei sentään, Boström Knausgårdin kirjallisuus on saanut ylistystä omilla meriiteillään, ja siksi teos kiinnosti. Kyseessä on ohut pieni kirjanen – siinäkin siis kaukana ex-miehen Taisteluni-tiiliskivistä – joka ainakin joltain osin perustuu kirjailijan omaan lapsuuteen. Kuten jo Taisteluni-romaaneista on selvinnyt, Lindan äiti on kuuluisa näyttelijä, ja niin on myös päähenkilön äiti Tervetuloa Amerikkaan -teoksessa. Kirjan päähenkilö on lakannut kokonaan puhumasta, eikä suostu myöskään kirjoittamaan. Veli on laudannut huoneensa oven kiinni ja varannut tyhjiä pulloja säästyäkseen vessakäynneiltä. Äiti pitää yllä perheen energiaa ja uskottelee vähintään itselleen, että perhe on valoisa. Perheen kuollut isä kuitenkin kummittelee päähenkilölle, joka on myös vakuuttunut, että on syyllinen isän kuolemaan. Siinäpä sitten onkin perhedynamiikassa ihmettelemistä. Boström Knausgård kirjoittaa hurjan kauniisti ja ilman suurempia tapahtumiakin tekee tästä erikoisen pienen perheen kuvauksesta mieltä kutkuttavan.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen
kolmetoista sinfoniaa

Anna-Liisa Ahokummun esikoisteos Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (2018) on hieman surumielinen kertomus saksalaisen sotilaan ja suomalaisen naisen pojasta Maxista, joka saa ilmoituksen äitinsä kuolemasta. Äiti ja poika eivät ole olleet kovin läheisiä, isäänsä tämä ei ole ikinä nähnyt kuin kuvasta. Äitinsä talosta perhostenkeräilyä harrastava Max löytää perhosen, jollaista hän ei ole koskaan ennen nähnyt ja alkaa suorastaan pakonomaisesti etsiä sille luokitusta. Samalla Max alkaa selvittää isänsä kohtaloa ja saa ennen pitkää kutsun isänsä veljen konserttiin Hampuriin. Teos on jaettu nimensä mukaisesti kolmeentoista sinfoniaan, jotka muodostavat myös isän veljen keskeisimmän musikaalisen tuotannon. Kirjassa esiintyy myös erilaisia tekstilajeja, mm. teoksen aloittava Viktor Stanislauksen muistokirjoitus, päiväkirjaotteita ja etnografinen haastattelu. Poikkeuksellista on fiktioteoksessa myös valokuvien käyttö. Hallittu kokonaisuus ja mielenkiintoinen aihepiiri, vaikka sodan vaikutuksista pohjoisessa onkin viime vuosina kirjoitettu useampi teos (mm. Minna Rytisalon Lempi ja Katja Ketun Kätilö). Itse pidin etenkin teoksen perhosteemasta ja tarinan nykyhetken sijoittumisesta 80-luvulle, jolloin kirjeenvaihto ja tiedonhaku ovat olleet aavistuksen nykypäivää verkkaisempaa.

Huhtikuun leffat: Three Billboards outside Ebbing, Missouri, Ready Player One & Avengers: Infinity War

JÖSSES. Mitä tapahtui? Koko huhtikuu humpsahti menemään ilman merkintää. Intensiivi-iltakurssi imi voimat ja tietokoneajan. Sen sijaan aikaa jäi lukemiselle ja leffoille enemmän kuin aikoihin! Vuorossa siis pari nopeaa backlogin tyhjennyspostausta.

Three Billboards outside Ebbing, Missouri

Kävimme Z:n kanssa katsomassa Three Billboards outside Ebbing, Missourin (2017) Oscar-gaalaa edeltävänä iltana, mutta palkintojenjako ei tuonut sinänsä yllätyksiä leffan suhteen: Frances McDormand pääosassa ja Sam Rockwell sivuosassa voittivat odotusten mukaisesti heille pedatut pystit. Molemmat palkittiin rooleistaan jo Golden Globeilla ja BAFTA-naamareilla. Odotukset olivat tietenkin ehdokkuuksien ja aiempien voittojen takia korkealla, samoin sen tähden, että pidin aikoinaan paljon ohjaaja Martin McDonaghin suorastaan anarkistisen väkivaltaisen riehakkaasta Kukkoilijoista (In Bruges, 2008). Ja kuten korkeiden odotusten kanssa yleensä käy, osittain Three Billboards osoittautui pettymykseksi. Arvostin McDormandin roolisuoritusta kick-ass-leidinä, mutta jotenkin aiheeseen (raiskatun ja tapetun tyttären murhaajan selvittäminen) nähden leffassa oli niin kummallisia ja äkkivääriä aineksia, että kokonaisuus tuntui olevan lähinnä sekalainen läjä äkkiväärää väkivaltaa ja typeriä kääpiövitsejä. Pieni herkistyminen (sen yhden kauriskohtauksen lisäksi) olisi ollut ehkä paikallaan tasapainottamaan leffaa.

Ready Player One

Lähdin katsomaan tätä leffaa oikeastaan ilman minkäänlaista taustatietoa sen juonesta. Se olikin vaihteeksi ihan virkistävää. Ready Player One (2018) on itsensä Steven Spielbergin ohjaama dystopiakuvaus, jossa vuoden 2045 tosielämän surkeudessa elävät ihmiset pakenevat tietokonepeli OASIS:in virtuaalimaailmaan. Pelin kehittäjä James Halliday (Spielbergin uusi luottonaama Mark Rylance) on piilottanut pelin maailmaan avaimia ja vihjeitä, joiden avulla voi saada haltuunsa koko pelin omistajuuden. Ensimmäisen avaimen saa haltuunsa peruspelaaja Wade, nimimerkiltään Parzival. Peräänsä hän saa paitsi pelin maailmassa myös tosielämässä IOI-firman, joka haluaa OASIS:in oikeudet kaupallisia tarkoituksiaan varten. Apuna Wadena on hänen virtuaaliystävänsä Aech ja kilpakumppanit Art3mis, Sho ja Dato. Leffa tapahtuu suurimmalta osin tietokonepelin maailmassa, jossa fysiikan rajat on tuntematon käsite.

Mielenkiintoista on, että 2040-luvun Wade tovereineen tuntuu fanittavan samaa pop-kulttuuria, jota pelin kehittäjä Halliday on itse fanittanut nuorena 1980-luvulla. Soundtrackilla soi mm. Van Halen ja Blondie, leffoista fanitetaan mm. Kubrickin Hohtoa (1980), ja Paluuta tulevaisuuteen (1985). Viittauksia vilisee repliikeissä, kuvissa ja äänimaailmassa niin paljon kuin vain jaksaa bongailla. Ne ovat hauskoja näin 80-luvulla syntyneelle, mutta saavat hieman skeptisesti pohtimaan, niinköhän tulevat sukupolvet jaksaisivat noin rajatusti olla kiinnostuneita menneen vuosisadan kulttuuri-ilmiöistä. Vaan eipä siinä, turha tässä on käydä fiktion logiikkaa epäilemään, nautittava kertapläjäyshän leffa oli aavistuksen liian pitkästä kestostaan huolimatta.

Avengers: Infinity War

Hah, enpä uskonut ihan heti löytäväni itseäni Avengers-leffan katsomosta. Vanhenevat leffaliput saavat joskus ihmeitä aikaan! Vaan eipä siinä mitään, sopiva herkistyminen supersankaritaajuudelle onnistui erinomaisesti ja viihdyin yllättäen tämän megamätön ääressä mainiosti. Infinity War (2018) yhdistää käytännössä kaikki Marvel-sankarit, joita omissa erillisissä Marvel-leffoissa on jo nähty. Muutamia näistä erillisistä leffoista olen nähnyt (mm. pari Ironmania, pari Hulkia ja Doctor Strangen (Benedict C!) ja tietysti X-Menit, jotka liippavat samaa universumia), joten ihan kujalla en ollut. Tarina ei onneksi vaatinut liikaa taustatietoja, joskin niistä on varmasti saanut monessa kohtaa lisäiloa pieninä viittauksina aiempiin vaiheisiin.

Pointtina on kuitenkin kaikkien sankarien voimien yhdistäminen superpahis Thanosta (Josh Brolin) vastaan. Thanos pyrkii tuhoamaan puolet maailmankaikkeuden väestöstä, jotta luonnon resurssit riittäisivät jäljellejääneille. Ihan validi pyrkimys, mutta sangen julmin keinoin. Tuhoamiseen Thanos tarvitsee kuusi ikuisuuskiveä, joita on ripoteltu ympäri universumia, painottuen toki Maahan, jossa Tohtori Strangella (Cumberbatch) ja Visionilla (Paul Bettany) on omat kivensä. Yllättävän hyvin leffa pitää hirmuisen läjän supersankareita mukana juonessa ja sen eri linjoissa. Perus-Avengers-jengin ja Ikuisuuskivien omistajien lisäksi mukana nähdään mm. tuore tulokas Spiderman (supersuloinen Tom Holland, joka sopisi pop-kulttuuriviittauksineen sellaisenaan Ready Player Onen maailmaan), Black Panther (Chadwick Boseman), Guardians of the Galaxy -jengi sekä jonkin sortin jättiläiskääpiö Eitri (Peter Dinklage). Itse tarinahan jää leffassa aivan kesken, mutta katkaisukohta on rajattu hyvin ja katsojat jäävät taatusti odottamaan ensi vuonna seuraavaa jatko-osaa. Sitä ennen allekirjoittanut voikin sitten täytellä aukkoja Marvel-sivistyksestään näkemättä jääneillä osilla.

Origin & Paperweight, Volume 1 & 2

Dan Brown: Origin

Olen palannut taas äänikirjojen pariin vaunulenkkien ja Storytelin lahjakortin myötä. Otin kuunteluun Dan Brownin uutuuden, Originin (2017). Pidän Brownin kulttuurihistoriallisesta tietoudesta, mutta inhoan hänen tapaansa kirjoittaa. Siinä on jotain niin kökköä, että se menee jo huumorin puolelle, ja siksi aina palaan hänen pariinsa. Henkilöhahmot ovat paperinohuita, mukaan lukien päähenkilö Robert Langdon, joka on lähinnä kokoelma ärsyttäviä piirteitä ja asusteita, joihin Brown jaksaa aina palata. Mikki Hiiri -kello ja tweed-takki ovat vielä pientä, mutta auta armias, kun kirjailija pääsee kertomaan Langdonin eideettisestä muistista. Laskin viisi (5) erillistä mainintaa kirjan aikana. Ja edelleen kaikki Langdonin ympärillä näkevät hänet paitsi älykkäänä, myös seksikkäänä ja – auta armias – syystä tai toisesta jopa huumorintajuisena. Langdonin vakiopari, kaunis nainen, joka tietää vähän juttuja, mutta ei ollenkaan niin paljon kuin Langdon, on tällä kertaa Bilbaon Guggenheim-museon kuraattori Ambra Vidal, joka sattuu olemaan kihloissa Espanjan kruununprinssin kanssa.

Itse juoni liittyy koko ihmiskunnan syntyyn ja tulevaisuuteen. Langdonin entinen oppilas, Edmond Kirsch, on löytänyt vastauksen siihen, mistä me tulemme ja minne olemme menossa ihmiskuntana. Hän aikoo paljastaa kaikkia maailman uskontoja uhkaavan tuloksensa maailmalle Guggenheimissa järjestämässään tilaisuudessa. No, totta kai homma menee mönkään ja tarvitaan Langdonin apua, jotta totuus saadaan julki. Mukana häärii myös Kirschin kehittämä supertietokone ja sen tekoäly, joka kulkee nimellä Winston. Origin on sisällöltään köykäisempi kuin Brownin edeltävät teokset, mutta tyylillisesti se onneksi pitää tasonsa ja aiheuttaa vähintään saman verran väristyksiä kuin edeltäjänsäkin.

***

Stephen Fry: Paperweight

Dan Brownin perään oli saatava ns. palate cleanser, kökköyden huuhtoja. Siihen tiesin Stephen Fryn sopivan erinomaisesti. Otin kuunteluun Fryn Paperweightin (1992) eli kaksiosaisen kokoelman lyhyitä tekstejä. Tekstien joukossa on Fryn kolumneja ja muita artikkeleita, samoin kuin radiokuunnelmia, joissa esiintyy Fryn vakiohahmo, filologian professori Donald Trefusis. Äänikirjana nämä Trefusis-pätkät toimivat luonnollisesti loistavasti – etenkin pidin professorin äänipostikorteista New Yorkin matkalta, jossa hän ottaa ilon irti paikallisista aksenteista.

Muita mieleen jääviä tekstejä olivat mm. The Listener -lehteen kirjoitettu ”kadonnut” Sherlock Holmes -tarina, joka luo yhteyden myös erääseen kuuluisaan joulutarinaan. Fry on Holmes-fanina ottanut hyvin haltuunsa Sir Arthur Conan Doylen kielen ja tavan kertoa. Toisessa tekstissä Fry taas kertoo omistamastaan mustasta lontoolaistaksista, ja siitä, kuinka on saanut kyytiinsä vahinkomatkustajia, jotka ovat luulleet taksin olevan ajossa. Hauskaa on myös teksteissä esiin tuleva ajanjakso, 1990-luvun alku. Yhdessä tekstissä Fry käsitteleekin senhetkistä teknologiaa ja ennustaa tulevaa. Kotitietokoneet tekevät kovaa vauhtia tuloaan ja Fry kannustaa olemaan kiinnostunut niistä ja pääsemään yli VCR-laitteiden käytön vaikeudesta.

Call Me by Your Name

Huomenna vielä loppukiri Three Billboards outside Ebbing, Missourin parissa, eilen oli vuorossa Call Me by Your Name (2017), joka on ehdolla neljässä kategoriassa: paras leffa, sovitettu käsikirjoitus, miespääosa (Timothée Chalamet) ja paras biisi.

Villapaidassa kylmässä leffateatterisalissa hytisevänä Call Me by Your Namen pohjoisitalialainen kesä tuli niin iholle, että olin valmis hyppäämään hahmojen lailla pyörän selkään ja polkemaan pitkin heinäsirkkojen reunustamia hiekkateitä. Tarina sijoittuu 1980-luvun alkuun kansainvälisen Perlmanin humanistiperheen kesäkotiin, jonne isän kesäapulaiseksi saapuu amerikkalainen opiskelija Oliver (Armie Hammer). Perheen 17-vuotias poika Elio (Chalamet) huomaa ympärillä pyörivien teinityttöjen sijaan kiinnostuvansa miehekkäästä Oliverista, eikä tunne jää yksipuoliseksi.

Elokuva kuvaa kauniisti sitä ihanaa ja kamalaa ensi-ihastuksen huumaa ja sen herättämiä ristiriitaisia tunteita. Se näyttää myös, miten vanhemmat eivät voi suojella lastaan sydänsuruilta, mutta voivat kuitenkin estää lastaan kovettamasta sydäntään ymmärtämällä ja hyväksymällä. Vaikka tyylilaji ja -tajukin on eri, leffassa on myös kohtaus, josta tulee mieleen teinikomedia American Pie (1999). 

Näyttelijät leffassa ovat rautaa: nuori Oscar-ehdokas Chalamet on ihanan herkkä ja roolissaan vielä fyysisestikin niin lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa, että huomaan katsovani häntä äidillisestä näkökulmasta. Välillä mieleen tuli myös nuori Tom Cruise(!!) cirka Risky Business (1983). Armie Hammer on komean kuoren lisäksi myös oikeasti taitava näyttelijä. Oscar tosin tullee käsikirjoituksesta tai Surfjan Stevensin kasaria ja hentoa rakkautta henkivästä biisistä "Mystery of Love".

Mudbound & Dunkirk

Oscar-valvojaiset lähestyvät ja sitä varten ollaan otettu pieni loppukiri ehdokasleffojen katselussa. Helpoin tapaus oli Mudbound, joka on Netflixin omaa tuotantoa ja oli siten valmiiksi katseltavissa kotisohvalta käsin.

Mudbound (2017) on ehdolla parhaasta kuvauksesta (ensimmäinen naiskuvaaja ilmeisesti kategorian historiassa, nimeltään Rachel Morrison), sovitetusta käsikirjoituksesta, sivuosasta (Mary J. Blige) ja biisistä. Leffa perustuu Hillary Jordanin samannimiseen esikoisromaaniin ja sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen ja jälkeiseen Yhdysvaltojen syvään ja syvän rasistiseen Etelään. 

McAllanin perhe muuttaa maanviljelijöiksi Mississippiin. Perheeseen kuuluvat Laura ja Henry (Carey Mulligan ja Jason Clarke), pienet tyttäret, Henryn umpirasistinen isäukko (Breaking Badin Mike eli Jonathan Banks) sekä Henryn sodassa lentäjänä palveleva pikkuveli Jamie (Garrett Hedlund). Työläisinä farmilla on musta Jacksonin perhe ja perheen äitinä sivuosaehdokas Blige. Jacksonien vanhin poika Ronsel (Jason Mitchell) on yhtä lailla Euroopassa sotimassa ja oikeastaan myös ensi kertaa kokemassa elämää ilman rotuerottelua ja avointa rasismia. Sanomattakin on selvää, että sotilaat palaavat sodasta muuttuneina miehinä, ja toisaalta löytävät toisistaan ymmärrystä kokemuksilleen.

Tällaisissa leffoissa katsoja pidetään tukahdetun raivon ja epätoivon partaalla, kun katsoja joutuu todistamaan uskomatonta epäoikeudenmukaisuutta, julmuutta tai parhaimmillaankin välinpitämättömyyttä hirmuisen sorron edessä. Onneksi katsojalle sallitaan myös puhdistava katharsis, jossa paha saa palkkansa. Niin Mudboundissakin. Sinällään siis tarina on päälinjoiltaan tuttu, mutta tarjoaa onneksi sopivissa määrin omiakin mausteitaan. Muutamassa kohdassa huomaa tosin, että joitain romaanin sivujuonia on rajulla kädellä typistetty ja siten esimerkiksi potkut saaneen rengin tarina jää kovin irralliseksi.



***

Dunkirk (2017) löytyi leffavuokraamosta, joten sekin pystyttiin katsomaan kotoa käsin taaperon mentyä unten maille. Christopher Nolanin (Dark Knightit, Inception, Memento...) ohjaama sotaleffa on kerännyt peräti kahdeksan ehdokkuutta: paras elokuva, leikkaus, musiikki (Hans Zimmer), äänileikkaus ja -miksaus, ohjaus, kuvaus ja lavastus.

Leffa kuvaa Dunkirkin taistelun loppua Ranskan rannikolla kesällä 1940. Natsit ovat ahdistaneet liittoutuneiden joukot meren ja rantakaisteleen väliin ja hyökkäävät estoitta pelastamaan tulleiden alusten kimppuun. Vain pari hassua lentokonetta on suojaamassa liittoutuneiden evakuointia. Lopulta sotilaita saapuu pelastamaan Englannista sekalaisen joukko kalastus- ja vapaa-ajan aluksia.

Juurikaan taustoittamatta hahmojaan leffa seuraa sotilaita Dunkirkissä (mm. Harry Styles, Kenneth Branagh) ja ilmassa (Tom Hardy ja Jack Lowden). Merellä seurataan yhden siviilialuksen pelastusmatkaa (kyydissä mm. Mark Rylance).

Vähänhän tässä tavoitellaan sellaista erilaisen sotaleffan tuntua, ja kyllä siinä osin onnistutaan. Ilman ylimääräistä hahmoihin kiinnittyvää sentimentalismiakin tarina kantaa ja pitää otteessaan. Pysymällä itse tapahtumissa ollaan vältytty myös pöhöttyneeltä kestolta: leffalla on mittaa napakat tunti ja kolme varttia. Hans Zimmerin hieman erilainen musiikki jäi myös mieleen. Paikoitellen siinä oli kaikuja Jokerin teemasta The Dark Knight -elokuvasta.

The Post

Kaksi vuotta sitten ehdoton Oscar-suosikkini oli Spotlight, joka kertoi Boston Globen tutkivan journalismin ryhmästä, joka 2000-luvun alussa paljasti katolisen kirkon salaaman pedofiilipappien vuosikymmenten mittaisen suojelun ja kierrättämisen paikkakunnalta toiselle. Katsoin sen sattumalta päivälleen kaksi vuotta ensikatselun jälkeen uudestaan, ja pidin siitä edelleen. Siksi odotukset olivat kovat, kun lähdimme Z:n kanssa katsomaan tämän vuoden samantapaista Oscar-ehdokasleffaa (paras elokuva, paras naispääosa – Meryl Streep, tietenkin!), Steven Spielbergin ohjaamaa The Postia.

Leffa kertoo tositarinan Washington Postista ja sen käsiin saamista salaisista asiakirjoista, jotka paljastavat presidenttitason ketkuilun Vietnamin sodassa. Samat asiakirjat on saanut haltuunsa myös New York Times, joka on asetettu niiden osalta julkaisukieltoon. Washington Postissa käydäänkin taistoa sen suhteen, uskaltavatko he uhmata julkaisukieltoa, etenkin kun vaakalaudalla on lehden listautuminen pörssiin, samoin mahdollisesti jopa joidenkin amerikkalaisten henki, jos jutut sisältävät kriittisiä paljastuksia. Toisaalta puolustettavana on lehdistön vapaus – etenkin öykkäröivän presidentin edessä.

Piikki tämänhetkiseen tilanteeseen Yhdysvalloissa on siis täysin selvä, ja ilmeisesti myös syy siihen, miksi leffa päätettiin toteuttaa pika-aikataululla. Sitä ei tosin näyttelijävalintojen perusteella voisi arvata: lehden epävarmaa, mutta rooliinsa kasvavaa kustantajaa näyttelee Streep, päätoimittaja Ben Bradleetä ja tämän vaimoa esittävät Tom Hanks ja Sarah Paulson. Keskeisessä roolissa olevana toimittaja Ben Bagdikianina nähdään Bob Odenkirk eli Breaking Badin ja Better Call Saulin Saul Goodman/Jimmy McGill. Pienemmissä rooleissa vilahtavat niin Breaking Badissa kuin Black Mirrorin neloskaudella nähty Jesse Plemons, Mad Menin ja GLOW:n Alison Brie ja Silicon Valleyn Zach Woods.

The Post yltää kovien ennakko-odotusten tasolle ja luvassa on juuri sellaista toimintaa, mistä Spotlightissakin pidin: sopivasti rajoja rikkovaa tutkivaa journalismia pienellä hyppysellä oikeudenkäyntiä ja päälle vielä itse sanomalehden perinteistä toimitus- ja painotyötä. Ah! Niin ja sitä paitsi leffoilla on suora sukukytkös toisiinsa: The Postissa nähdään päätoimittaja Ben Bradlee, Spotlightissa toimituspäällikkö Ben Bradlee Jr. (roolissa John Slattery), edellä mainitun poika!

Hoitovapaalaisen tv-sarjakatsaus, osa 2

Black Mirror, kaudet 1–4 (Netflix)

Jösses, mikä sarja. Erillisistä tarinoista koostuva dystooppinen Black Mirror (2011–)näyttää maailman melkein sellaisena kuin me sen tunnemme, mutta silti jollain järisyttävällä tavalla hieman vinksahtaneena. Mitä jos teknologian avulla pystyisit juttelemaan kuolleelle läheisellesi – tai kaikesta tämän someen jakamasta materiaalista koostetulle versiolle tuosta ihmisestä. Tai mitä jos voisit korvasi takana olevan istutteen avulla tallentaa kaiken näkemäsi ja siten kelata edestakaisin vanhoja muistoja – tai chromecast-tyyppisesti jakaa ne myös muiden nähtäväksi näytölle. Virtuaalimaailmoja, somepisteitä, ikuisen nuoruuden virtuaalikaupunki, tietoisuuden kloonaamista ja istutteiden avulla toisen näkökyvyn muokkaamista, paikallistamista ja jopa kuolleen ihmisen tietoisuuden siirtämistä toiseen vartaloon, oli se sitten ihmisen tai leluapinan.

Sarjan ensimmäinen jakso antaa hyvän kuvan sarjan kylmää, nihkeää hikeä aiheuttavasta perusfiiliksestä, vaikkei vielä sukellakaan tulevaisuuden teknologiaan. Suurin osa tarinoista on vähintäänkin vähän creepyjä, osa oikeasti kamalia, kuten kolmoskauden "Shut Up and Dance" ja "Men Against Fire" ja neloskauden "Crocodile" ja "Metalhead". Mutta löytyy joukosta sentään pari hieman toivoa antavaakin, ellei jopa onnellista tarinaa, kuten kolmoskauden "San Junipero" ja neloskauden "Hang the DJ", rakkaustarinoita kumpikin. Mikä parasta, rooleissa vilahtaa usein nousevia tai sittemmin jo nousseita tähtiä, kuten Get Out -kauhuleffan Daniel Kaluuya, Mad Menin Jon Hamm, Gugu Mbatha-Raw, Jesse Plemons sekä veteraaninäyttelijöiden ja -ohjaajan jälkipolvi eli ihana Domhnall Gleeson, Rafe Spall ja Bryce Dallas Howard. Todella vaikuttava sarja, mutta ei varmasti sovi kaikille. Sarjan nimi muuten viittaa ilmeisesti suljettuun, mustaan tv-ruutuun. Enää siihenkään ei sarjan jälkeen osaa suhtautua yhtä neutraalisti.



Broad City, kaudet 1–4 (Areena)

Löysin sarjan Hesarissa taannoin olleen jutun ansiosta. Hämärä muistikuva oli sarjasta jo entuudestaan, mutta vasta nyt päädyin katsomaan sitä. Pari ekaa jaksoa tein varovaista tuttavuutta: Broad Cityn (2014–) muikkelit sekoilevat, pössyttelevät, soittavat kuvapuheluita wc-pöntöllä istuessaan ja puhuvat räävittömyyksiä. Ok. Kun nämä premissit hyväksyy, sarja on ehkä vapauttavinta ja hauskinta tv-komediaa tällä vuosikymmenellä. Pääosassa sarjassa ovat päälle parikymppiset bestikset Ilana ja Abbi (sarjan luoneet Ilana Glazer ja Abbi Jacobson). Ilana elättää itsensä toimistohommilla, joista tosin pääosa kuluu nukkuessa wc-kopissa, ja Abbi on taiteilija, joka työskentelee kuntosalin siivoojana, mutta haaveilee jumppaohjaajan hommasta. Lähipiiriin kuuluvat Ilanan ”hoito”, kunnollisista kunnollisin hammaslääkäri Lincoln, ja kämppis Jaime, sekä Abbin kämppiksen poikaystävä Matt, joka loisii tyttöystävänsä – jota ei ikinä sarjassa nähdä – asunnossa Abbin riesaksi. Kausien mittaan pieniä rooleja käyvät vetämässä mm. RuPaul, Amy Ryan, Patricia Clarkson, Sethit Green ja Rogen sekä eräskin presidenttiehdokas Clinton.

New Yorkiin sijoittuvana ja naispääosineen sarjaa tulee helpoiten verranneeksi Sinkkuelämään (1998–2004) ja Girlsiin (2012–2017). Broad City on kuitenkin jo normalisoinut Sinkkiksen hurjina esitellyt suhteet ja seksin muodot. Ilana ja Abbi ovat vähemmän neuroottisia kuin Girlsin tytöt ja kaikin puolin itsevarmempia ja ehdottoman lojaaleja toisilleen. Ja sitä paitsi tytötkin käyvät kakalla. (Kaikki ei ehkä yhtä usein ja pitkän kaavan mukaan kuin Ilana…) Hyvin sarjan herättämiä fiiliksiä kuvaili taannoin blogissaan Julia.