The Rosie Result

Graeme Simsion:
The Rosie Result

Graeme Simsionilta ilmestyi tänä vuonna kolmas osa hänen erikoislaatuisesta genetiikan professori Don Tillmanista kertovaan kirjasarjaan. Ensimmäisessä osassa (The Rosie Project, 2012, suom. Vaimotesti, 2014) sosiaalisesti taidoton Don etsi itselleen kumppania tarkkaan määritellyn kyselylomakkeen avulla. Kriteerit räikeästi sivuuttava Rosie vei kuitenkin miehen sydämen. Seuraavassa osassa (The Rosie Effect, 2014, suom. Vauvatesti, 2015) australialaispariskunta muutti New Yorkiin ja Rosie järkytti miehensä kertoessaan olevansa raskaana. Samalla vaimotestiin liittyneellä perehtyneisyydellä Don ryhtyi tuolloin tutkimaan tulevan perheenlisäyksen kehitystä. Esille nousivat muistaakseni myös Donin lapsuudesta lähtien kokema toiseus ja erilaisuus ns. normaaleihin lapsiin.

Kolmas osa, The Rosie Result (2019), sijoittuu noin 10 vuotta edellisosaa myöhemmäksi, jolloin Donin ja Rosien poika Hudson on jo 11-vuotias, eikä ota uutista perheen muutosta takaisin Australiaan iloisesti vastaan. Hyvin koulussa pärjänneen pojan arvosanat alkavat laskea Melbournessa ja koulu ilmoittaa pojan saaneen hermoromahduksia, jotka viittaisivat autismiin. Don päättää luennollaan tapahtuneen selkkauksen jälkimainingeissa jättäytyä pois päivätyöstään ja keskittyä poikansa tukemiseen ja opastamiseen samoissa sosiaalisissa taidoissa, joissa Don on itse nuorena kompastellut.

Siinä missä aiemmissa osissa autismispektrumiin on vihjannut vain Donin käytös ja lyhyt pohdinta Asperger-piirteistä Vauvatestissä, trilogian viimeinen osa nostaa aiheen keskiöön, ja tällaisen asiasta tietämättömän lukijan mielestä aihetta yllättävän avoimesti ja monipuolisesti tutkien ja ihmetellen. Kirjassa käydään keskustelua mm. siitä, tuliko sanoa, että ihmisellä on autismi (kuin flunssa), vai että ihminen on autistinen. Lisäksi pohditaan, tarvitseeko ihminen autismi- tai Asperger-nimikettä itseään määrittelemään. Niin Donin yliopistolla kuin Hudsonin koululla ovat omat intressinsä diagnoosin saamiseksi, mutta Donia mietityttää suostuminen ulkoa annettavaan leimaan. Don tarkkailee poikaansa ja pitää kirjaa niin spektrumiin kuuluvista kuin kuulumattomista piirteistä Hudsonissa.

Aiemmissa Rosie-sarjan osissa minua on vaivannut hahmojen ohuus, ehkä lukuun ottamatta Donia. Sama ongelma kolmattakin kirjaa vaivaa - etenkin Rosien hahmon ohuus ihmetyttää, kun kyseessä kun on kirjojen eponyyminen hahmo. Vaikutuin kuitenkin kirjan kiinnostavasta ja varmasti monin tavoin kiistanalaisestakin aiheesta, enkä voinut olla tsemppaamasta nuorta Hudsonia. Kirjan loppu yllätti vielä Donin sivulauseenomaisella ilmoituksella. Ehdottomasti suosikkiosani ja ansiokas päätös sarjalle.

Olipa kerran äiti

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti

Näin Hesarissa jutun Helmi Kekkosen kirjasta Olipa kerran äiti (2019), joka kaiketi autofiktioksi luokitellaan. Nimensä mukaisesti Kekkonen kertoo kirjassaan äidiksi tulemisestaan ja äitinä olemisesta ensin yhdelle ja sitten kahdelle tyttärelle. Väliin mahtuu myös keskenmeno. Teoksessaan Kekkonen tuo esiin, kuinka jännitteistä ja asenteellista äitiyteen liittyvä puhe ja kirjoitukset usein ovat. Niistä ei löydy keskimaastoa hyvän ja huonon äitiyden välistä. Niinpä Kekkonen pyrkii itse kirjoittamaan äitiydestään vailla arvottamista, ja avaa siten tuuletusaukkoja äitiyspuheeseen.

En tarttunut kirjaan sinänsä hakeakseni raikasta tulokulmaa vaan oikeastaan vertaistuen tahi -kokemuksen vuoksi, mutta ehkäpä juuri Kekkosen lähestymistavan vuoksi vertaistuki toimikin. Vaikka ajatukset eivät ole minulle tai lähipiirin äideille uusia, ei haittaa, että joku kirjoittaa auki sen, että äitiyteen ei tarvitse kadota, oman itsensä saa säilyttää äitinäkin, ja että omaa tilaa saa tarvita. Olkoonkin, että ikävä lapseen iskee usein samantien, kun omaa tilaa ja rauhaa on viimein saanut.

Kekkonen nostaa esiin, kuinka paljon helpompaa onkaan kuvata lapsiperheen kauhuja kuin niitä onnen hetkiä, jotka saavat sydämen sykkyrälle. Ja kuitenkin kuinka kiellettyä äitipuheessa on tuoda esiin esimerkiksi ahdistumista lapsen ainaisesta läsnäolosta. Jotkin kohdat kirjassa osuivat ja upposivat, kuin omasta elämästään olisi lukenut. Toisia kohtia luin kiinnostavina kuvauksina Kekkosen äitiyden kokemuksista, jotka eivät olleet tuttuja itselleni. Kaikesta äitipuheesta kun ei aina ilmene se tosiasia, että jokainen äiti on erilainen ja eri tavoin hyvä tai huono, aivan kuten jokaikinen lapsikin on erilainen. Kekkosen kirja onnistuu jollain tapaa valottamaan tätä seikkaa yllättävän objektiivisesti huomioiden sen subjektiivisen luonteen. En voi kuin suositella.

Tähän hetkeen tämä oli eniten mieleen jäänyt ajatus kirjasta:

Ennen sanoin "jos kaikki menee hyvin", mutta en ikinä oikeasti ajatellut että olisi olemassa se jos, oli vain kun. Nyt tiedän paremmin. Nyt tiedän, että milloin tahansa mikä tahansa saattaakin mennä toisella tavalla, kaikki suunnitelmat muuttua.

Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru

Indrek Hargla: Apteekkari
Melchior ja Gotlannin piru

HS:n kesädekkari katsauksessa virolaisnimimerkki Indrek Harglan teos Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru (Apteeker Melchior ja Gotlandi kurat, 2017, suom. 2019) oli saanut täydet viisi tähteä, joten kun bongasin sen Storytelin äänikirjavalikoimasta, otin kirjan samantien kuunteluun. Kirja on jo kuudes sarjassaan, mutta toimii mainiosti myös irrallaan aiemmista osistaankin, joskin niihin selvästi viitataankin silloin tällöin. Kirjasarjassa seurataan 1400-luvulla elävää tallinnalaista apteekkari Melchior Wakenstedea, joka ilmeisesti kerta toisensa jälkeen päätyy selvittämään murhia.

Gotlannin pirussa seurataan paitsi Melchioria, myös hänen samannimistä poikaansa, joka kertoo isälleen olevansa apteekkariopissa Lyypekissä, mutta onkin liittynyt salamurhaajien veljeskuntaan ja haikailee rakastettua Luciaansa, jonka isä uhkaa velkojaan vastaan kaupata tämän kilpakosijalle. Melchior Jr saa kuulla Gotlannin pirusta, salaperäisestä tappajasta, joka on matkalla Tallinnaan ja joka saattaa yrittää vahingoittaa isä-Melchioria. Varoituskirje tavoittaa isän, mutta apteekkarilla on muitakin huolia, kun asiat apteekissa ovat rempallaan ja kuoleva kauppias pyytää Mechioria selvittämään murhan, johon kauppias kertoo joskus sotkeutuneensa. Onneksi Piritan luostarin puutarhurina toimiva tytär Agatha näkee isäänsäkin tarkemmin, mihin isä on itsensä sotkenut.

Juoni ja rikokset kirjassa ovat aikamoisen kylmääviä ja raakoja, kuten ehkäpä elo ylipäätään tuona aikana. Kirjassa itse rikosjutun lisäksi kiinnostavinta on nimenomaan Harglan historiallisiin tosiasioihin tarkasti perustuva kuvaus 1400-luvun Tallinnasta ja Euroopasta laajemmin. Gotlannin pirun tapahtumat ajoittuvat tarkasti vuosiin 1432-1433, sillä tapahtumien taustalla vaikuttaa keväällä 1433 Tallinnassa suurta tuhoa aiheuttanut tulipalo. Tuon ajan maailmassa uskonnolla on merkittävä asema ja rikostentekijöillä julma kohtalo. Hirsipuussa on aina syytä killua jonkun varoittamassa muita pahantekijöitä. Ainakaan kuunnellussa muodossa pitkähkötkin kuvailut ajan tavoista eivät haitanneet, sillä oikeastaan ne ovat tarpeellinen vastapaino tyypillisen pintapuolisille henkilöhahmoille.