Star Wars: The Force Awakens

Mitä tehdä, kun yhtäkkiä ympärillä alkaa velloa hirmuinen Star Wars -hypetys? On unohdettava episodien I–III kökköys ja varauduttava uusimman episodin kohtaamiseen työntämällä valmistumisaikakauden teknologiaa kunnioittaen Jedin paluu -VHS videonauhuriin ja teemapukeutumalla leffaan.

Kiitämme: integroitua tekstivalintaa
Moitimme: paikoitellen vipattavaa kuvaa

Tähtien sota -elämys käynnistyi jo Maximin parvella, kun eteeni istahti Chewie. Tai saattoi se olla vain pitkä mies, jolla oli pörröinen tukka. Joka tapauksessa ilmassa oli hartautta ja yleisössä Star Warsinsa osaavia.

Ah sitä kollektiivista tunnistamisen hörähdystä, kun Millennium Falcon ilmestyi valkokankaalle ensimmäisen kerran. Se jollain tapaa tiivistääkin sen, miksi tällä kertaa on onnistuttu luomaan kelpo jatko Skywalkerien sukusaagalle. Fanit on saatu hyrisemään kunnioittamalla alkuperäistä trilogiaa yksityiskohtia myöten. Eikä tietenkään haittaa, että mukana on alkuperäiset prinsessa Leia (Carrie Fisher), Han Solo (Harrison Ford) ja Chewbacca, sekä robotit C-3PO ja R2D2.

Star Wars: The Force Awakens (2015) -leffassa toimii myös sen uudet hahmot. Elokuvassa ei olla sorruttu nostalgisoimaan pelkkien vanhojen naamojen voimin, vaan uuden sukupolven hahmot Finn (John Boyega), Rey (Daisy Ridley) ja Kylo Ren (mmmahtava Adam Driver!) nousevat vahvasti kannattelemaan alkavaa kolmatta tulemista. Mikä tietysti mahtavinta, selvästi keskeisimmäksi hahmoksi on nousemassa naishahmo Rey. Miessankarit ovat tänä vuonna tuulisella paikalla jo toista kertaa, kun Mad Maxissakin Max sai vikistä Furiosan viedessä. 

Juonesta on turha sen enempää paljastaa, ja paljon jää avonaisia kysymyksiä esimerkiksi Reyn historiasta seuraavienkien osien vastattavaksi. Leffaan loppuun sentään tarjotaan vielä koko tarinaa motivoineen operaation päätös ja viimeiset onnen hyrinät faniyleisölle. Mmhmhmhmm. Ai niin ja itse James Bondiakin eli Daniel Craigiä kuullaan Storm Trooperin roolissa! ”I will remove these restraints and leave this cell with the door open.” Eihän tästä voi nyt oikeasti olla kuin pitämättä ja kovasti.

Siipien kantamat & The Girl on the Train

Jussi Valtonen: Siipien kantamat // Paula Hawkins: The Girl on the Train

Kirjaston hylly tarjosi jälleen suomalaista äänikirjallisuutta Jussi Valtosen Siipien kantamien (2007) muodossa, mutta heti sen perään löytyi myös ”tämän vuoden Gone Girl (2012)”, Paula Hawkinsin jännäri The Girl on the Train (2015, suom. Tyttö junassa).

Jussi Valtonen nousi vuosi sitten tunnetuksi, kun hänen romaaninsa He eivät tiedä mitä tekevät (2014) voitti Finlandia-palkinnon. Tätä ennen kirjailijalta oli kuitenkin jo ilmestynyt kolme romaania, joista Siipien kantamat on nimenomaan kolmas. Romaani kertoo lukion äidinkielenopettajasta, Juhanista, joka työnsä lomassa kirjoittaa toista romaaniaan. Mies on eronnut jokin aika sitten vaimostaan oikeastaan perhetragedian seurauksena. Oppilaakseen Juhani saa Yhdysvalloista paluumuuttaneen Mariannen, joka on Juhanin tavoin palavasti kiinnostunut kotimaisesta kirjallisuudesta. Opettaja ja oppilas lähentyvät ja juorujakin alkaa jo kulkea. Mieleen tulee luonnollisesti Riikka Pulkkisen Raja-romaani (2006), jossa keskiössä on samankaltainen rajat ylittävä suhde.

Valtonen rakentaa hahmojaan tarkasti ja kuvaa heitä niin hyvässä kuin pahassa. Juhani koettaa rakentaa suhdetta aikuiseen naiseen, mutta kun toisen kanssa voi keskustella vain tosi-tv:stä, on ymmärrettävää, että mies muistelee kirjallisuuteen ja jazziin uppoutuvia keskusteluja oppilaansa kanssa. Toisaalta Marianne on fiksun ja pohdiskelevan puolensa lisäksi myös lukioikäinen, jota kiinnostavat Marja-Liisa Vartion tuotannon lisäksi vaatteet ja biletys. En tiedä, tulisiko teoksen loppu ymmärtää jonkinlaisena tuomiona Juhanille, vaikka hän ylittääkin rajan vasta tuomion saatuaan. Marianne taas tuntuu saavan siivet alleen samaisen rajanylityksen myötä. Teos jää pyörimään mieleen vielä viimeisen levyn päätyttyä.

***

The Girl on the Train onkin sitten jotain aivan muuta. Nimensä mukaisesti se kertoo naisesta, Rachelista, joka matkustaa päivittäin Lontoon keskustaan uskotellakseen kämppikselleen, että käy yhä töissä, josta on todellisuudessa saanut potkut alkoholin käytön vuoksi. Junassa istuessaan Rachel seuraa ikkunasta entisen kotitalonsa lähellä asuvaa pariskuntaa, joka vaikuttaa kaikin puolin täydelliseltä. Eräänä päivänä Rachel näkee vieraan miehen syleilevän talossa asuvaa naista ja pian saakin lukea lehdestä naisen kadonneen. Rachel tulee vedetyksi mukaan tapaukseen, mutta hänen omaa rooliaan vaikeuttavat ryyppäämisestä johtuva muistikatkos katoamisillalta sekä entisessä kotitalossa asuva entinen aviomies ja tämän uusi vaimo ja lapsi, jotka ovat näreissään Rachelin pyörimisestä lähistöllä.

Jännäri on rakennettu tuttujen salapoliisitarinoiden tapaan ja on lopulta nähtävissä eräänlaisena suljetun huoneen mysteerinä, jossa kaikki pelurit on tiedossa ja vuorotellen epäily kohdistuu kuhunkin henkilöön. Ääneen pääsevät Rachelin lisäksi myös kadonnut Megan sekä uusi vaimo Anna. Äänikirjassa kaikilla on myös mukavan ilmeikkäät äänet. Meganin roolissa kuullaan Uudesta Sherlockista tuttua Louise Brealeya. Pisteet on annettava Hawkinsille Rachelin hahmosta, joka kännisenä ja kulahtaneena kolmekymppisenä on enemmän sukua Bridget Jonesille kuin vaikkapa Gone Girlin kylmäävälle Amylle. Nähtäväksi jää, minkälainen siloitusoperaatio hahmolla on edessään ensi vuoden leffassa, jossa Rachelina nähdään Emily Blunt. Vieläkään ei dekkari ole suosikkilajini, mutta kyllä tämän hyvin eläytyvien kertojien avulla mielellään kuunteli.

Kaikki oikein & Wenla Männistö

Marraskuun lukemishaaste? Pikemminkin lukemattomuushaaste, on nimittäin sen verran vähiin jäänyt vapaavalintainen lukeminen tässä kuussa. Onneksi sentään äänikirjoja voi kuunnella. Viimeisimpinä kuuntelussa on ollut pari tuoreehkoa kotimaista: Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein (2014) ja Riina Katajavuoren Wenla Männistö (2014).

Riina Katajavuori: Wenla Männistö // Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Anna-Leena Härkösen teokset eivät hirveästi ole puhutelleet minua. En oikein löydä samaistuttavaa teoksien päähenkilöistä, naisista, joille shoppailu ja ulkonäkö tuntuvat olevan tärkeitä elämänarvoja. Kaikki oikein -teoksessa on kuitenkin mielenkiintoinen aihe eli lottovoitto. Mitä tapahtuu, kun rahaa on yhtäkkiä valtava määrä? Kenelle kertoa, miten rahat käyttää, saati säilyttää? Tekeekö raha onnelliseksi? Eeviä ja hänen miestään onnistaa ja tilille kilahtaa 7 miljoonaa euroa. Nyt ei enää tarvitse säästellä ja kituuttaa vuokralla. Nopeasti kuitenkin eteen alkaa tulla tilanteita, joihin Eevi ei ole varautunut. Olettavatko ystävät nyt, että Eevi maksaa aina kaiken ja vakuudetonta lainaa saa milloin vain? Kun ei tarvitse tehdä töitä ja rahasta ei ole kiinni, aviomiehen pullon korkki kiertyy yllättävän usein auki. Romaanin ajatusleikki on kutkuttava, mutta päähenkilöistä ja heidän yltiöperinteisistä sukupuolirooleistaan en taaskaan juuri välittänyt.

Riina Katajavuorta en ole aiemmin lukenut tahi kuunnellut. Wenla Männistö sai innostuneen vastaanoton ilmestyessään, joten luonnollisesti suhtauduin pienellä varauksella teokseen, joka uudistaa seitsemän veljeksen tarinaa siirtämällä tapahtumat 2010-luvun Käpylään ja nostamalla keskeisiksi ääniksi tarinan naishahmot. Ensi alkuun suhtauduin varauksella Männistön (ja Kiven kaiketi) hahmoihin, jotka olivat öykkäröiviä teinejä ja nuoria, mutta jotka kuitenkin olivat monipuolisesti perillä myös viime vuosituhannen mediakulttuurin ilmiöistä. Lopulta kuitenkin Katajavuoren tyypittelemät hahmot ja loputtomalla pommituksella tulevat kulttuuriviittaukset mm. Taistelutoverit-sarjoihin, Sofia Coppolan leffoihin ja jopa Putous-iskulauseisiin veivät mukanaan ja oli myönnettävä, että kuuntelin kirjaa lopulta innostuneen haltioituneena.

Seuraavaksi kuunteluun pääsee lisää kotimaista, tällä kertaa viime vuoden Finlandia-palkitun Jussi Valtosen Finlandia-palkittua He eivät tiedä mitä tekevät (2014) -romaania edeltävä teos Siipien kantamat (2007). Siitä lisää myöhemmin. Sillä välin vähän talviunia K:n tapaan.

007 Spectre

Kerää koko sarja.

Olen kasvanut VHS-kaseteille tallennetuilla Bond-elokuvilla. Pierce Brosnania en voinut sietää, mutta kun Daniel Craigin ensimmäinen Bond-elokuva, Casino Royale, ilmestyi  vuonna 2006, olin myyty. Kuten monet muutkin. Paitsi itse Bond, myös hänen vastaparinsa, Vesper Lynd, oli jotain uutta ja rosoista ja jopa melankolista. Quantum of Solacessa (2008) oli hieman välityön makua, mutta Skyfall (2012) oli jälleen täyttä rautaa nerokkaan pahiksen (Javier Bardemin pahoille teille lähtenyt agentti Silva) ja Bondin taustatarinaa paljastavan juonen ansiosta. Bond-saagan tuntijat hyrisivät loputtomille viittauksille vanhoihin Bond-tarinoihin. Elokuvan lopussa päädyttiin oikeastaan takaisin asetelmaan, jossa ollaan vanhoissa Sean Connery -Bondeissa: aulassa istuu miss Moneypenny ja topatun oven takana istuu pomona M niin kuin mies. Q järjestää työsuhdeautoksi 1960-luvun Aston Martinin.

Tästä jatketaan Spectressä (2015). Jo nimi paljastaa, että paluu Bond-juurille jatkuu, kun rikollisjärjestö Spectre ja sen johtaja Blofeld astuvat kuvaan. Myös Bondin omien juurien mylläys jatkuu siitä, mihin Skyfallissa jäätiin. Leffa käynnistyy tyylikkäällä kamera-ajorymistelyllä Meksikossa kuolleiden päivän hulinoissa. Komeita maisemia nähdään myös mm. Roomassa, Sveitsin Alpeilla ja Marokossa. Nykyajassa ollaan kiinni, kun siirrytään pähkäilemään agenttien tarpeellisuutta tämän päivän orwellilaisessa isoveli valvoo -yhteiskunnassa. Uhkana on koko MI6-organisaation alasajo, kun uusi pomo C (Uuden Sherlockin Moriarty eli Andrew Scott) runnoo läpi dataseurantaohjelmaa.

Spectreä on hehkutettu Casino Royalen veroiseksi ja sen pääosanaista, Léa Seydoux'n esittämää Madeleine Swannia peräti ensimmäiseksi feministiseksi Bond-tytöksi. Liiallinen hehkutus ehkä nostatti taas vastustusreaktion, mutta itse en pitänyt Spectreä Casino Royalen ja Skyfallin veroisena. Swann ei mielestäni ollut aiempia Bond-tsirbuloita kummempi ja Bondin muut naisseikkailut Spectressä olivat turhia henkäyksiä 1960-1970-luvun Bondien tympeistä kaatopuuhista. Ja voitaisiinko ihan tosissaan olla kutsumatta Monica Belluccia (51 v.) Bond-tytöksi. Tai sen puoleen myöskään Seydoux'ta (30 v.). Ja vaikka tiedän, että Bondien juonet hipovat realismin rajoja vain satunnaisesti, tuntui koko Daniel Craig -Bond-sarjan tapahtumien niputtaminen yhden mastermind-pahiksen tekosiksi jo turhan hatusta vedetyltä. Miinusta on pakko antaa myös pahiksista. Kun on nähnyt Andrew Scottin psykopaattisena Moriartyna ja Christoph Waltzin jumalaisen kamalana natsisotilas Hans Landana Tarantinon Kunniattomissa paskiaisissa (Inglourious Basterds, 2009), roolityöt C:nä ja Bondin menneisyydestä nousevana Oberhauserina tuntuvat jokseenkin laimeilta.

Mutta ei Spectreä voi täysin tyrmätä. Craigissä on yhä huikeasti karheaa karismaa ja tukitiimissä Q ja Moneypenny ovat vertaansa vailla. Q on jälleen luonut erikoisvarusteltuja autoja, joiden ominaisuudet on merkitty hellyttävän retrolla dymo-tekstillä. Bondin ja Swannin asut ovat vimpan päälle tilanteessa kuin tilanteessa, joten maisemien lisäksi leffassa riittää silmäkarkkia. Toimintatilanteissa on tuttuun tapaan myös vauhtia ja näyttävyyttä, tosin ei mitään sen kummempaa, mihin nykykatsoja ei jo olisi tottunut. Oivaa viihdettä, mutta ihan ei nyt osuttu napakymppiin meikäläisen taululla.

K sen sijaan osuu aina kohteeseensa.

Yksin Marsissa

Piti ehtiä leffaan ennen lippujen vanhentumista, joten puolihuolimattomasti valittiin Ridley Scottin uutuus, Andy Weirin romaaniin pohjautuva Yksin Marsissa (The Martian, 2015), josta oli kuulunut hyvää pöhinää. Elokuvassa lähitulevaisuudessa botanisti-astronautti Mark Watney jää yksin Marsiin, kun hänen epäillään kuolleen ja muu miehistö joutuu jättämään punaisen planeetan myrskyn vuoksi. Pääosassa leffassa on Matt Damon ja sivuosassa mm. Jessica Chastain. Jotain kovin tuttua tässä tuntui olevan. Ai niin. Vuosi sitten Interstellarissa Matt Damon esitti yksin vieraalla planeetalla asustelevaa tutkija-astronauttia jossain lähitulevaisuudessa. Ja mukana oli Jessica Chastain. Yksin Marsissa on myös samaa pseudotieteellisyyttä kuin toissavuotisessa Gravityssä, jossa Sandra Bullock ratkoi itsensä avaruudesta takaisin Maan kamaralle. Mutta eipä sillä, turha sitä on toimivaa kaavaa mennä rikkomaan. Sillä kyllähän Yksin Marsissa toimii.

Watney jää kuolleelle planeetalle turvanaan vain astronauttien tukikohta, avaruusmönkijä, oma kekseliäisyytensä ja tehtävän kapteenilta jäänyt diskomusiikki. On kiehtovaa seurata, miten Watney ratkoo elossa pysymisen kannalta keskeisiä ongelmia, joista ruoan riittävyys on yksi akuuteimmista. Maan kamaralla satelliittikuvat paljastavat NASA:lle vasta päivien kuluttua astronautin yhä elävän. Tällä välin hänen tiiminsä on lähes vuoden mittaisella paluumatkalla kohti Maata surien menetetyksi luulemaansa kollegaa. Alkaa suuroperaatio, joka alkaa yhteyden saamisella Watneyyn ja sen jälkeen pohtimisella, miten hänelle olisi mahdollista lähettää tarvikkeita ennen seuraavaa miehitettyä Mars-lentoa. Seuraa jännittäviä käänteitä, nerokkaita ideoita ja rakentavaa yhteistyötä.

Yksin Marsissa on ehdottoman iloinen yllätys - etenkin Ridley Scottin toisinaan hieman tasapaksujen toimintapläjäysten joukossa. Matt Damon on taas huippuvireessä perusjampan oloisena tyyppinä, joka päättää selvitä ja erittelee tuntojaan videopäiväkirjalle. Maan kamaralla mm. Jeff Daniels, Sean Bean, Chiwetel Ejiofor ja Kristen Wiig yrittävät estää paitsi imagollista myös humaania katastrofia. Avaruusaluksella Chastainin lisäksi ristipaineessa elävät mm. Katie Mara ja Michael Peña. Jännitystä ilman varsinaisia pahiksia ja aseena lähinnä järjen voima. Sopivan nörttiä makuuni eli kiitos ja lisää tätä!

Ground Control to Major K

Kirjamessut 2015

Lokakuu on kulunut aivan huomaamatta pakollisten asioiden ääressä. Ja yhden hyvän ja yhden kamalan huonon leffan. Hyvästä juttua myöhemmin, huono ei tämän enempää huomiota kaipaa. Kirjamessuille sentään ehdin tänä syksynä. Viime vuonna messut jäivät väliin, koska...

Blue Mountains, Australia

Kirjojen ystäville messut on kuin olisi astunut kirjailijoiden Hollywoodiin. Rimminen, Kettu, Linkola, Katajavuori, Tatun ja Patun tekijät, Kolu, Kunnas, Noronen, Hirvisaari, Hämeen-Anttila, Pääskysaari ja Holma - tässä vain muutaman tunnin bongaukset sunnuntaina. Niin ja se Holma. Onhan se nyt vaan mahtava. Löysin alkuvuodesta Sanden ja Suvi-Tuulin ja sen jälkeen on tullut luettua myös Holman kirjalliset tuotokset, Järjestäjä ja Kauheimmat runot. Messuilla kävin seuraamassa Holmaa KirjaKallion paneelikeskustelussa Naisjohtaja ja mieshoitaja. Muutkin panelistit olivat aivan huippuluokkaa: All Male Panel (joka täälläkin on jo vilahtanut) -sivun luoja Saara Särmä, Eveliina Talvitie, joka on kirjoittanut naisista politiikassa, ja Tuuti Piippo, joka koodaa ja on kirjoittanut naisista teknologia-alalla. Mielenkiintoisessa keskustelussa puhuttiin sukupuolesta, sukupuolirooleista, feminismistä ja huumoristakin. Pisteet menee ehdottomasti Saara Särmälle, joka oli leikannut hiuksensa Mad Max: Fury Roadin Furiosan inspiroimana.

Kuvassa Kallion lukion haastattelijat, Antti Holma, Saara Särmä,
Eveliina Talvitie ja Tuuti Piippo

Ohjelmaa oli tarjolla ähkyyn asti, mutta messukestävyys ei suoraan sanottuna tahtonut riittää ja välillä oli käytävä ruokkimassa vatsaakin ruokamessujen puolella. Yleisen haahuilun lisäksi kävin tsekkailemassa HS:n esikoispalkintoehdokkaita (mm. Saara Turunen), Tahdon2015-paneelia ja Kimmo Oksasta. Ja kakunkoristelun SM-finaalia, joka oli kamalaa paitsi sen tähden, että hienot kakut rikottiin maistiaisia varten, mutta ennen kaikkea siksi, etten itse ollut maisteleva osapuoli.

No cake, no fun.

Stoner ja Henkireikä

Viime aikoina on kiirettä pidellyt, mutta pyörän vaihtuessa yhä useammin julkisiin liikennevälineisiin on kirjoillekin löytynyt hieman aikaa. Tässäpä tuoreimmat lukukokemukset.

John Williams: Stoner

Tänä vuonna on sieltä ja täältä kuulunut kuiskutusta John Williamsin (1922–1994) romaanista Stoner. (Kyseessä ei siis ole se John Williams, joka tunnetaan pikemmin sävellyksistään.) Erikoista tässä hehkutuksessa sattuu olemaan se, että teos on ilmestynyt vuonna 1965. Teos oli aikoinaan saanut hyvän vastaanoton, mutta pitkälti unohtunut vuosien saatossa. Ilmeisesti se nousi jokin aika sitten kirjailijapiireissä uudelleen suosituksi ja kasvava maine sai jopa suomalaisen kustantajan tarttumaan teokseen. Luinkin nimenomaan Ilkka Rekiaron hyvän käännöksen (2015) teoksesta – ja kokeilin ensimmäistä kertaa myös kirjaston sähkökirjaversiota.

Nimestään ja ilmestymisvuosikymmenestään huolimatta kyseessä ei ole mikään huumekuvaus vaan kertomus 1900-luvun alkupuolella elävästä kirjallisuuden professori William Stonerista. Stoner on maanviljelijän poika, joka lähetetään yliopistoon maataloustieteitä oppimaan, mutta nuorukainen ihastuukin kirjallisuuteen. Akateeminen ura vie Stonerin mennessään, eivätkä edes maailmansodat saa miestä jättämään yliopistokampusta.

Stoner on oikeastaan hyvin surumielinen tarina. Stoner menee kylmän ja ailahtelevaisen naisen kanssa naimisiin, saa tyttären, jonka vaimo etäännyttää hänestä ja yliopistolla saa vastaansa vihamiehen, joka estää uran etenemisen. Silti Stonerilla riittää ymmärrystä ja anteeksiantoa läheisilleen, ja hän kokee jopa olleensa paikoin onnellinen.

Hehkutuksilla on usein tapana nostaa odotukset liian korkealle, jolloin teos tuottaa pettymyksen, mutta tällä kertaa ilman sen suurempaa tietoa teoksesta Stoner pystyi silti yllättämään poikkeuksellisella päähenkilöllään ja ehdottoman mielenkiintoisella kuvauksellaan viime vuosisadan alkupuolen yliopistomaailmasta. Ei kirja mitään suurta jännitystä tai juonenkäänteitä tarjonnut, mutta onnistui silti olemaan koskettavampi kuin mikään kirja hetkeen.

Kari Hotakainen: Henkireikä

***

Kari Hotakaisen uutukainen, Henkireikä (2015) on kansiaan myöten pahaenteinen ja väkivallan uhkaa tihkuva teos siitä, kun mitta tulee täyteen ja päässä vain napsahtaa.

Henkireiässä on nimettömänä pysyttelevä kertoja, joka kuvaa kuulijalleen tapahtumaketjua, joka päättyy veritekoon. Kertoja on ammatiltaan rikosylikomisario, joten henkirikosten maailma ja tappajan mieli on hänelle tuttu. Tällä kertaa tapahtumat eivät kuitenkaan liity työhön, vaan kertojan kuoroharrastukseen. Kuorossa laulavat myös Suntio ja Parturikampaaja, jotka kumpainenkin ovat omassa elämässään tiukassa tilanteessa. Kuorolaiset uskoutuvat toisilleen kiperistä elämäntilanteistaan, mistä seuraa vain ruuvin kiristymistä ja veitsien teroittelua.

Paljastamatta liikaa, kirja tarjoaa lopussa muutamankin yllätyskäänteen. Yksi niistä liittyy kertojan ja toisaalta hänen kuulijansa henkilöyteen. Tällaisia ratkaisuja on jo sen verran tullut vastaan lähtien Kuudes aisti -leffasta, että osasin arvatakin jotain tällaista. Kenties kansikin siihen jo viittaa. Toinen yllätys oli tapahtumien kulku ja lopputulos. Ahdistavan tunnelman ja pitkällisen virittelyn jälkeen yllätys oli toisaalta positiivinen ja toisaalta vähän lattea.

Olen tykännyt Hotakaisen aiemmissa romaaneissa napakasta kirjoitustyylistä, kuivasta huumorista ja arkisista aiheista. Henkireiässäkin kertojan sivuaa muutamia nykyajan ensimmäisen maailman ongelmia, kuten kehitysvammaisten asuntolan sijoittamista omalle asuinalueelle, mutta liian usein jutut kuitenkin karkaavat aforistisille harhapoluille ja kertomusta on pitkitetty turhankin kanssa. Kirjaa ei ole onneksi venytetty yhtään 200 sivua pidemmäksi, ja juuri sen verran tarina jaksaakin loppukäänteineen kiinnostaa.

Funny Girl & God Help the Child

Jälleen olen ehtinyt kuunnella muutaman äänikirjan lähinnä ruoanlaiton ja leivonnan ohessa. Oma lähikirjastoni on kerta toisensa jälkeen yllättänyt toinen toistaan tuoreemmilla alkuperäiskielisillä äänikirjoilla. Ensin oli Anthony Doerrin All the Light We Cannot See, ja nyt sain peräjälkeen Nick Hornbyn Funny Girlin (2014) ja Toni Morrisonin God Help the Childin (2015).

Nick Hornby: Funny Girl

 Funny Girl on Nick Hornbyn seitsemäs romaani. Aiempia ovat mm. leffoiksikin tehdyt High Fidelity (1995) ja About a Boy (1998). Funny Girl sijoittuu 1960-luvun Lontoon teatteri- ja tv-maailmaan. Läheltä liipataan siis Ehkä rakkaus oli totta –kirjan maisemia. Pääosassa kirjassa on Blackpoolista kotoisin oleva Sophie, joka ihannoi yli kaiken Lucille Ballia ja haluaa tämän jalanjäljissä ryhtyä komedienneksi. Sattumien summana Sophie päätyykin pilottijaksoon Wedding Bliss? -nimiseen ohjelmaan. Sophie tuo ohjelmaan sen verran imua, että sarja saa jatkoa. Teoksessa seurataan myös sarjan käsikirjoittajien, Tonyn ja Billin uraa ja seksuaalista rimpuilua. Parivaljakko kun on tutustunut sellissä tultuaan pidätetyksi seuranhausta yleisestä vessasta. Myös tuottaja Dennis nousee keskeiseksi hahmoksi kirjassa.

Jokin tässä teoksessa kuitenkin tökki. Tuntui, ettei Hornbylla ollut riittävästi sanottavaa yhdestäkään hahmosta, minkä vuoksi tarina kattoikin niin monen hahmon tarinan. Olisin kaivannut sukeltamista syvemmälle hahmojen ja televisiotuotannon maailmaan. Nyt koko touhu tuntui pintaraapaisulta ja jopa päähenkilö Sophie ja hänen motiivinsa jäivät osin hämäriksi. Tonysta ja Billistäkin olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmän. Kertokaa lisää, herra Hornby!

Toni Morrison: God Help the Child

Toni Morrisonin God Help the Child on siitä poikkeuksellinen, että se on tekijänsä ensimmäinen nykyaikaan sijoittuva romaani. Esimerkiksi Jazz (1992) sijoittuu pääosin 1920-luvulle ja Koti (Home, 2012, suom. 2014) 1950-luvulle. Äänikirja on myös siinä mielessä erityinen, että Morrison itse on sen lukenut. 

Kuten Morrisonin teoksissa usein, tässäkin on reilu annos maagista realismia. Teoksen pääosassa on pikimusta Bride. Briden äiti, itse hyvinkin vaalea afroamerikkalainen, on järkyttynyt tyttärensä ihonväristä ja on kasvattanut hänet kylmyydellä, sillä äiti kuvittelee, ettei tumma tytär muuten tottuisi maailman epäoikeudenmukaisuuteen. Bride on kuitenkin menestynyt maailmassa ja urallaan muuttumatta äitinsä kaltaiseksi kyynikoksi. Briden mies, Booker, lähtee yllättäen ja se heti sen jälkeen Bride tulee pahoinpidellyksi. Bride kadottaa itsensä ja huomaa, kuinka hänen kehonsa alkaa muuttua takaisin lapsen kehoksi pudottamalla kaiken karvoituksen, umpeuttamalla korvien rei’itykset ja lopulta hävittämällä hänen rintansakin.

Bridea ja Bookeria yhdistää ja erottaa samankaltaiset lapsuuden kokemukset, jotka ovat vaikuttaneet heihin ja heidän ratkaisuihinsa vielä aikuisinakin. Puhumattomuus ja osatotuudet tulevat näiden jaettujen kokemusten väliin ja vievät parin erilleen. Voiko pari vielä löytää toisensa ja siinä samalla Bride itsensä ja kehonsa. Morrisonin teos on toiveikas, vaikka Briden kyyninen äiti saakin viimeisen puheenvuoron. Tämä kosketti ehdottomasti enemmän näistä kahdesta teoksesta.

K:kin on aika koskettava <3

Downton Abbey, kausi 5 & Kartanon vuosi

Epähuomiossa sitten missasin Ylen kesäuusinnat Downton Abbeyn viitoskaudesta, mutta onneksi maaliskuussa varaamani kausi viimein saapui elokuussa. Heti perään sain käsiini myös viidennen kauden jouluspesiaalin sekä kirjan Kartanon vuosi – Downton Abbey (2014), joka kertoo paitsi sarjan viidennen kauden teosta, myös sarjan kuvaaman ajanjakson Britanniasta laajasti. Teoksen on toimittanut Downton Abbeyn luojan Julian Fellowesin veljentytär Jessica Fellowes.

Downton Abbeyn viides kausi sijoittuu jo vuoteen 1924. Valtaan on noussut ensimmäinen Labour-puolueen pääministeri ja kehitykset tuulet jatkavat hovimestari Carsonin kauhuksi puhaltamistaan myös Downtonissa. Ensimmäinen maailmansota on jo jätetty taakse, muttei unohdettu. Kylään nousee muistomerkki sodassa kaatuneille. Toisaalta Saksasta Edithille saapuvat surulliset uutiset kertovat jo ruskeapaitojen noususta. Mary Stopesin ehkäisykeinoja esittelevä kirja tuli mielenkiintoisesti esiin sekä Downtonissa että samoihin vuosiin sijoittuvassa minisarjassa Juhlien jälkeen (Parade’s End, 2012), jossa muuan herra Cumberbatch nähtiin pääosassa.

Kauteen mahtuu taas paljon draamaa ja romantiikkaa. Vähän jo liioitellulta alkaa tuntua Mr. Batesin ja Annan kohtaamat ongelmat, joille ei näy loppua, kun kauden päätteeksi toinen heistä päätyy jälleen telkien taakse.

Jessica Fellowes: Kartanon vuosi - Downton Abbey

Jouluspesiaalissa lähdetään metsästysretkelle uusien sukulaisten luo ja palataan Downtoniin viettämään viimeistä yhteistä joulua kaikkien lastenlasten kanssa. Nenäliinaa saa taas pitää lähettyvillä, kun onnelliset käänteet tekevät joulusta ikimuistoisen. Tästä tilanteesta on seesteistä lähteä sarjan viimeiselle, kuudennelle kaudelle, jota Yle alkaa näyttää 6. lokakuuta lähtien, eli kun tällä hetkellä ohjelmapaikalla pyörivä, Hilary Mantelin romaaneihin pohjautuva mahtava Susipalatsi-sarja päättyy.

Kartanon vuosi oli oiva lisämauste viidenteen kauteen. Teos sisältää kaikkea aikakauden vuoden kierrosta ja ruokaresepteistä yhteiskunnan ja kartanoelämän muutoksiin ja Lontoon seurapiirielämään. Sen lisäksi esitellään niin sarjan tekijöitä ja kuvauspaikkoja kuin rekvisiittaa, puvustusta ja kampauksia. Kirja on kaunis kuin karkki ja mielenkiintoinen kuin mikä. Hauskaa, että kirja sattuikin käsiini niin sopivana ajankohtana!

Kauheimmat runot

Antti Holma: Kauheimmat runot

Voi Holmalainen, mitä irvokkaita ja päihderiippuvaisia runoilijoita päässäsi elääkään! Antti Holman tuorein teos, Kauheimmat runot (2015) on Holman toimittama runokirja, joka sisältää runoja neljältä Holman luomalta runoilijalta, joilla on enemmän tai vähemmän vastineita tosielämässä. Näitä ovat kansallisromantikko Reino Leino, riimirunoilija Sirsi Sunnas, murrerunoilija Karin Toisiks-Paraske ja espoolainen ryhmäliikuntaohjaaja Edith Södermalm.

Esipuheessaan Holma ylistää runoilijoitaan. Reino Leinoa hän kuvaa luonnonvoimaksi, ”mikäli kyseessä on jokin käymiseen tai tislaukseen liittyvä reaktio”. Leinon runoutta hän pitää toisen käden taiteena, ajatuksia kierrätettyinä ja kieltä matkittuna. Sirsi Sunnaksen tuotannon Holma sitoo läheisesti Leinoon: heidän kielensä ovat kietoutuneet yhteen ”niin erityislaatuisella tavalla, että Leinon Velkahirsiä-kokoelman ja Sunnaksen Tittiäisen satiaisen olisi aivan hyvin voinut kirjoittaa yksi ja sama ihminen”. Karin Toisiks-Parasken suurta menestystä runoilijana kuvaa se, että hänen ensimmäisen, keksityllä lounaismurteella kirjoitetun runokokoelmansa ”ensimmäinen painos määrättiin makuloitavaksi yhtä kirjaa lukuun ottamatta”. Runoelmansa .pdf-muodossa julkaisseen Edith Södermalmin taidetta Holma kuvaa seuraavin ylisanoin: ”Se ei ole kohottunutta, tai yksityisestä yleiseksi avautuvaa sanataidetta, se on paskaa.”

Runot ovat räävitöntä ja ironista pastissia esikuviensa Eino Leinon, Kirsin Kunnaksen, Edith Södergranin ja Heli Laaksosen runoudesta. Huumorinsa teos ammentaa alapääjutuista, päihteiden käytöstä, arkipäiväisyyksistä ja aiheiden latteudesta. Käsittelyyn pääsevät Toisiks-Parasken ja Södermalmin runoissa mm. postissa asioiminen, halpabussit, sähköyliherkkyys, Tinder sekä vauva.fi-keskustelufoorumi. Södermalm taitaa myös herkkäviritteisen erotiikan, kuten ”Minun puutarhani” -runossa (s. 98-99):

Sinä et ole minun puutarhurini.
Minun puutarhurini
on pieni aasialainen nainen.
Mutta sinä saat olla eräopas,
sadettaja ja hedelmänpoimija.

Mutta jos sanot olevasi
sienestäjä,
minä ajan sinun ylitsesi
leikkuupuimurilla.

Sunnas käsittelee usein lastenrunoissaan pahanilkisiä tai jekkuilevia lapsia (”Hinpantin ja Hinamuntin joulu”), ristiriitaista parisuhdettaan (”Ex-miehen syntymäpäivä”) ja kypsää naiseutta (”Menopaussisamba”), mutta myös ajankohtaisia aiheita, kuten ”ABC”-runon säkeistöissä (s. 17-22):

Äm-äm-ämpäreitä
kauppa jakoi. Pitkin teitä
jono monta yötä ui,
neljä jonoon tallautui.

[…]

Wee-Wee-Weetä käytti
poliitikko, siellä näytti
kollegalle piliään,
nyt vartoo lopputiliään.

Reino Leinon runoissa on ylvään mahtipontinen aloitus ja takaisin maan pinnalle tuova lopetus, kuten runossa ”Talviyön laulu” (s. 30), joka löytyy taiteilijan itsensä lausumana täältä. Jossain vaiheessa Reino Leinon tehokeino käy hieman kuluneeksi, mutta paikoitellen se on varsin iskevä. Suosikikseni Holman runoilijoista nousee lopulta Toisiks-Paraske, joka käsittämättömällä murrerunoudellaan onnistuu toisinaan vahingossa tekemään tarkkoja huomiota maailmasta, kuten runossaan ”50” (s. 94-95):

pöyräs o sulanu viennetta
kuivi lusikkleippi
ja piän knööli
jonk sellatte rohtunu
laps kaivo nenästäns

mää kävele kotia
sata vet
ja mää miäti:
ko tämmötte on
meirä juhla
kui kauhia se
arje täyty ol?

Toisin kuin riivatummat kollegansa, Toisiks-Paraske heittäytyy jopa aidon herkäksi runossaan ”rakkaus” (s. 111):

rakkaus o
se ko pan nenä toise
solisluu

ja miätti siin
et kui mää ole
enne
osan eres
hengittä

Kauheimmat runot on kansikuvaansa myöten rakennettu tasapainoinen kokonaisuus, josta varmasti löytää värssyn tarkoitukseen kuin tarkoitukseen, sillä onhan teos jaettu runoihin ylioppilaille, kodin juhlahetkiin, ystäville ja rakkaille, elämän kolhimille ja matkalle tuonpuoleiseen. Teos ansaitsee paikkansa jokaisen kirjahyllyttömän kodin kirjahyllystä.

K runouden tainnuttamana.

Inside Out – Mielen sopukoissa

Käytiin Z:n kanssa katsomassa Pixarin tuorein animaatio, Inside Out – Mielen sopukoissa (2015). Oltiin toki katsomassa englanninkielistä versiota, mutta silti yleisön kokoonpano yllätti. Spottasin joukosta noin kaksi lasta, loput olivat pääosin ikäisiämme pari-kolmekymppisiä. Leffa tuntuikin tarjoavan eniten juuri aikuisille katsojille, sillä se oli oivaltavuudessaan ja havainnoissaan ihmismielestä kerrassaan nerokas. Ja ratkiriemukas. Ja itkettävän liikuttava.

Inside Outin on ohjannut Pete Docter, joka on vastuussa kahdesta kaikkien aikojen Pixar-suosikistani, Monsterit Oy:stä (Monsters, Inc., 2001) ja Up – Kohti korkeuksia –leffasta (Up, 2009). Molemmat ovat onnistuneet siinä, mihin harva ns. tavallinen komedia- tai draamaelokuva tuntuu enää kykenevän. Elokuvat naurattavat ja itkettävät kaikenikäisiä ja niiden replikointi on omaa luokkaansa. Animaatioina myös niiden tekninen taso on ollut ensiluokkaista lähtien Monsterien Tarmo Karvasen turkin yksittäisistä karvoista Upin Carlin lentävään kotitaloon. Upin aloitusjakso itsessään on jo klassikko. Inside Out nousee kirkkaasti osaksi tätä joukkoa.

Elokuva kertoo päällisin puolin Riley-tytöstä, jääkiekkoa pelaavasta Minnesotan kasvatista, joka isän työn vuoksi joutuu perheineen muuttamaan Kaliforniaan. Uusi koti, uusi koulu, kiireinen isä ja kadonnut muuttokuorma saavat tytön hämmennyksen tilaan. Tytön mielessä on samaan aikaan meneillään oma myllerryksensä. Rileyn mieltä ohjaavat tunnetilat Ilo, Suru, Viha, Pelko ja Inho. Tässä tapauksessa ne sattuvat olemaan hassuja olentoja, jotka pikkuruisen komentopöydän takana säätelevät Rileyn tuntemuksia. Onnettoman käänteen vuoksi Ilo ja Suru tulevat päivän muistojen mukana imetyksi pitkäaikaismuistin osastolle kauas mielen päämajasta. Alkaa seikkailu takaisin päämajaan. Matkalla törmätään kiusallaan korvamatoja aiheuttaviin pitkäaikaismuistin siivoojiin, Rileyn mielikuvitusystävä Bing Bongiin ja unien ja unelmien päähenkilöihin.

Inside Out leikittelee mielen eri puolilla: löytyy ydinmuistoja, mielikuvitusmaailmaa, abstraktia ajattelua, unohduksen kuilua ja ajatusjunaa (train of thought), jonka matka saattaa joskus tyssätä unohduksen kuiluun. Junan kyydissä kulkee omissa laatikoissaan faktoja ja mielipiteitä, joiden Ilo mainitsee olevan kovin samanlaisia sekoitettuaan laatikoiden sisällöt. Aika lailla osuva huomio epämääräisen someargumentoinnin aikakaudella. Aikuistuessaan ihmisen mieli laajenee ja päämajan komentopöytä laajenee. Rileynkin uuteen pöytään ilmestyy lopulta viattoman näköinen nappula nimeltään ”puberteetti”.

Ehdottoman mainio leffa, jota ei voi kuin suositella. 3D-versiokin oli toimiva, eikä enää liian hämärä, mikä ainakin joitain vuosia sitten 3D-leffoja tuntui vaivaavan. Vuoden animaatio-Oscarin saaja taisi juuri tulla valituksi.

Leffa tarjoaa vastauksen myös siihen, mitä kissojen mielessä tapahtuu.

Five Bells

Gail Jones: Five Bells

Viime syksynä kävin Sydneyssä, Australiassa. Ostin siellä mahtavasta Gleebooks-kirjakaupasta australialaiskirjailija Gail Jonesin romaanin Five Bells (2011), joka sijoittuu pitkälti Sydneyn satama-alueelle, Circular Quaylle, josta aukeaa näkymä niin oopperatalolle kuin Harbour Bridgelle.

Kohta lähes vuosi matkan jälkeen oli viimein aikaa tarttua kirjaan. Uppoutuminen sen kuvaamiin tuttuihin maisemiin ja katuihin oli suloista ja aiheutti samalla vakavaa matkakuumetta. Teos kuvaa neljän ihmisen vuorokautta, ja jokainen heistä saapuu Circular Quaylle eri tarkoituksessa. Teini-iän rakastavaiset Ellie ja James ovat tulleet sinne kohtaamaan toisensa parinkymmenen vuoden jälkeen. Kiinan kulttuurivallankumouksen jalkoihin jäänyt Pei Xing matkustaa Quayn kautta lautalla pohjoisrannalle tapaamaan ihmistä menneisyydestään ja irlantilainen Catherine on saapunut ihastelemaan nähtävyyksiä.

Sydneyn oopperatalo nousee teoksen alussa esille jokaisen hahmon tarinassa. Jotain rakennuksen ikonisuudesta kertoo se, ettei taloa mainita nimeltä kertaakaan. Silti se on tunnistettavissa, kun jokainen hahmo näkee sen omien mielikuviensa kautta: rukoukseen kumartuneena hahmona, valkoisina hampaina, päällekkäin kasattuina posliinikulhoina, vaasillisena valkoisia ruusuja.

Sydneyn oopperatalo Circular Quayltä nähtynä

Vuorokausi ja sen tapahtumat herättävät kaikissa hahmoissa muistoja menneestä. Kaikki ovat kokeneet menetyksiä ja selvinneet niistä kukin tavallaan. Haikeus ja surumielisyyskin leijailevat muistojen yllä. Silti myös ilonhetkiä on tallentunut näihin mieliin palaavin kuviin. Hieman falskilta tosin kalskahtaa 14-vuotiaiden Ellien ja Jamesin rakastelukohtaukset – raskauden mahdollisuus ainakin on unohdettu täysin näistä hämärien iltapäivien kuvauksista. Aika lienee hionut tällaiset arkiset seikat pois hahmojen muistista. Sen sijaan yksittäiset sanat ovat nousseet merkityksellisiksi hahmoille: clepsydra, vesikello, joka kantaa nimessään kreikan varastamista merkitsevää verbiä; agelasti, ihmiset, jotka eivät koskaan naura; kaikki lumen kiinankieliset käännökset transparent, blackish-white, sweet-smelling, bird-cherry; runonpätkä, joka naurattaisi veljeä: I Googled my love, down Woolloomooloo…

Teoksen lopussa seuraa käänne, jonka kuvittelin jo sitovan henkilöiden tarinalinjat toisiinsa. Näin ei kuitenkaan käy kuin osittain. Itse asiassa seuraa toinenkin käänne, joka tavallaan on kirjan melankolisesta sävystä pääteltävissä, mutta yllättää silti äkkinäisyydellään. Five Bells pysyy sävylleen uskollisena loppuun saakka ja jättää päätyttyään surumielisen olon. Onneksi kaiken ei aina tarvitse olla iloista ja onnellisesti loppuvaa. Tähän kirjaan lopetus on juuri sopiva.

Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Lukulistalla on jo alkukeväästä lähtien ollut Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta (Fallout, 2014, suom. 2015). Muutaman kerran olen sen Bestseller-hyllyssä nähnytkin, mutta aina on liian pahasti ollut kesken jotakin muuta. Onneksi viimein Rakkaudenhirviön jälkeen tärppäsi. Ehkä rakkaus oli totta on Jonesin neljäs romaani, mutta vasta ensimmäinen suomennettu.

Sattumalta teatterimaailman kuvaus jatkuu tässäkin romaanissa. Antti Holman Järjestäjässähän oltiin töissä teatterissa, Saara Turusen Rakkaudenhirviössä taas opiskeltiin ilmaisutaidonlukiossa ja myöhemmin teatterikorkeakoulussa käsikirjoittamista. Jonesin romaani kuvaa ihmisiä 1970-luvun Lontoon teatterimaailmassa. Päähenkilö on Luke, maaseudulta tuleva imigranttien lapsi, jonka äiti on mielisairaalassa ja isä on lempeä juoppo. Luke on henkeen ja vereen innostunut teatterista ja satumaisen sattuman myötä hän kohtaa Paulin ja Leigh’n, aloittelevat teatterintekijät, kun he eksyvät Luken kotikylään. Joidenkin vuosien jälkeen kumppanukset perustavat yhteisen teatterin ja Luke alkaa hiljalleen uskaltautua näyttämään sängyn alle piilottamiaan käsikirjoituksia.

Samalla seurataan tarinaa Ninasta, keskinkertaisen näyttelijän, mutta maailmanluokan diivan tyttärestä, joka puolivahingossa päätyy itsekin teatterikouluun. Nina päätyy äidin avittamana naimisiin biseksuaalin Tonyn, ällön, mutta osaavan teatterimiehen kanssa. Näin myös Nina ura urkenee. Sitten Luken ja Ninan tiet kohtaavat, ja he ovat varmoja siitä, että ovat kohtalon johdattamina löytäneet toisensa. Seuraa kiihkeä suhde.

Romaani kuvaa erinomaisesti tätä intohimoista suhdetta, jonka edessä kumpikin sokeutuu ja siten päätyy kompuroimaan urallaan. Lopulta suhde tuntuu myrkyttävän kaikki ihmissuhteet ainakin Luken elämässä. Mikään tragedia kirja ei kuitenkaan ole, vaan se tarjoaa lohdullisen, miedosti onnellisen ja oikeastaan omasta mielestäni ennalta arvattavan lopetuksen. Ihmissuhdekoukeroita kiinnostavampaa kirjassa oli kuitenkin ehdottomasti sen kuvaama teatterimaailma. Lontoo on teatterin luvattu kaupunki, ja se näkyy myös kirjassa. Teatterintekijät ovat arvossaan ja juhlia riittää Jones kuvaa myös teatterin arkea, harjoituksia, roolituksia ja muuta mielenkiintoista esiripun tuolla puolen tapahtuvaa. Lisäksi teksti varmasti suorastaan kuhisi lukuisia todellisia 1970-luvun teatterimaailman nimiä, joiden tunnistaminen olisi tuonut vielä lisäiloa lukijalle, mutta allekirjoittaneelta ne valitettavasti menivät Laurence Olivieria ja muutamaa näytelmäkirjailijaa lukuun ottamatta autuaasti ohitse.

K:ltakin meni eläinlääkärikäynnin
jälkeen pari juttua autuaasti ohi.

All the Light We Cannot See

Anthony Doerr: All the Light We Cannot See

Kävipä tuuri, kun sain kirjastosta uutuuttaan kiiltelevän äänikirjaversion tämän vuoden Pulitzer-palkitusta romaanista, Anthony Doerrin teoksen All the Light We Cannot See (2014, suom. Kaikki se valo jota emme näe, 2015). Kirjaa on hehkuteltu siellä ja täällä, eikä suotta. Lopuksi alkoi suorastaan harmittaa, että käsissäni oli ”vain” äänikirjaversio, sillä tätä tekstiä olisi ilomielin lukenutkin ja selaillut takaisinpäin. Auttamatta ääniversiosta jää jotain aina kuulematta ja vähintäänkin kirjoitusasut jäävät mysteereiksi. Nytkin nauratti, kun jälkeenpäin selvitin, mikä toisen päähenkilön siskon nimi olikaan: enpä lukija Zach Appelmanin amerikkalaisella aksentilla lausumana kuvitellut sen ainakaan olevan Jutta.

Romaani kuvaa kahden nuoren, saksalaisen Wernerin ja ranskalaisen, kuusivuotiaana sokeutuneen Marie-Lauren elämää toisen maailmansodan pyörteissä. Saksan kaivoskaupungissa orpolapsi Werner innostuu radioista ja hänestä tulee erinomainen korjaamaan ja rakentamaan niitä osista. Lähellä sydäntä on myös radion sisältö – musiikki, ja ennen kaikkea Ranskasta asti kuuluva tieteen kysymyksiä pohtiva lähetys. Nopeasti 1930-luvulla radio vain alkaa täyttyä tarinoista, joissa roistojen rooleissa ovat aina koukkunokkaiset juutalaiskauppiaat.

Pariisissa Marie-Laure asuu isänsä kanssa lähellä luonnontieteellistä museota. Tyttö osaa liikkua kaupunginosassaan, sillä isä on nikkaroinut hänelle pienoismallin kaupungista, minkä avulla Marie-Laura on opetellut kadut ulkoa. Tyttö näkee tunnetilat väreinä ja rakastaa lukea pistekirjoituskirjoja, joita isä hänelle on lahjoittanut. Pariisin miehityksen aikaan isä ja tytär pakenevat isän sedän luo Saint-Malon linnoituskaupunkiin. Mukana isällä on kivi, joka saattaa olla museon ehdottomasti arvokkain esine, valtava timantti nimeltään Sea of Flame. Sodan jyllätessä tarunhohtoista kiveä jahtaa von Rumpel -niminen saksalaisupseeri, josta väistämättä tulee mieleen Christoph Waltzin hahmo Tarantinon Kunniattomissa paskiaisissa (Inglourious Basterds, 2009).

Werner radiomekaanikon kykyineen pääsee tietysti osaksi kolmannen valtakunnan sotakoneistoa, ensin jonkin sortin sotakoulussa ja sitten niin itä- kuin länsirintamallakin. Liian pitkään hän on vain ympäristönsä vietävänä, kunnes kriittisellä hetkellä Saint-Malossa Werner näkee maailman itsenäisesti ajattelevan pikkusiskonsa tavoin.

Teos etenee lyhyin luvuin, joissa vuorotellen seurataan kumpaakin päähenkilöä ja välillä myös von Rumpelia. Lisäksi välillä hypätään Saint-Malon ja päähenkilöiden kannalta sodan merkittävimpään päivään elokuussa 1944. Rakenne toimii hyvin ja pitää yllä jännitettä, hetkeä, jolloin päähenkilöiden polut viimein kohtaavat. En ole varma, miten hyvin timantin tarina toimi yhteydessä muuhun tarinaan, mutta ennen kaikkea olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten raikkaalta tarina tuntui, vaikka toinen maailmansota onkin aiheena niin kaluttu.

K:kin on hieman yllättynyt.

Mission: Impossible – Rogue Nation & Riskibisnes

En ole suuren suuri Tom Cruise –fani, mutta kävi nyt niin, että keskellä erittäin hiljaista leffakesää katsoin kaksi Cruise-elokuvaa peräkkäisinä päivinä.

Mission: Impossible – Rogue Nation (2015) on vuonna 1996 startanneen elokuvasarjan viides osa. Kevyet kaksikymmentä vuotta eivät onneksi paljoa päähenkilö Ethan Huntia (Cruise) paina, kun hän jälleen roikkuu lentoon lähtevän lentokoneen kyljessä, ottaa vastaan muutamat nyrkiniskut Luutohtori-nimiseltä pahikselta, suorittaa yli kolmen minuutin sukelluksen ja lähes hukuttuaan lähtee takaa-ajoon peräjälkeen autolla ja moottoripyörällä. Vauhtia ei siis todellakaan puutu tästä sarjan tuoreimmastakaan osasta. Onneksi ihan yhtä kamalia ilma-akrobatiatemppuja ei sentään nähty kuin edellisessä, Samuli Edelmanninkin tähdittämässä Mission: Impossible – Ghost Protocolissa (2011).

Juonihan leffassa oli melkoista höpöhuttua: Syndikaatti-niminen eri maiden entisistä agenteista koottu pahisliiga aiheuttaa tuhoa, mutta kukaan paitsi Ethan kavereineen ei tiedä sitä, koska CIA-pomo (Alec Baldwin) ei usko Syndikaatin olemassa oloon. Hyvä puoli leffassa sen sijaan on se, ettei se ota itseään lainkaan liian vakavasti. Joskus ollaan jo lähellä slapstickiä, kun etenkin Huntin apurit (Jeremy Renner, Simon Pegg ja Ving Rhames) lyövät läskiksi.

Tapahtumat lähtevät leffassa toden teolla vyörymään Wienin oopperasta, jossa esitetään Turandot’ta. Oopperan kuuluisinta kohtaa, Nessun dorma -aariaa käytetään näppärästi taustalla myös leffan edetessä aina Ethanin ja tietenkin kuvioihin sekaantuvan naishahmon yhteisissä kohtauksissa. Ruotsalaisen Rebecca Fergusonin esittämä naishahmo on itse asiassa yllättävän omatoimiseksi käsikirjoitettu naisagentti, joka on soluttautunut Syndikaattiin. Lisäksi hänet on paikoin stailattu ja jopa nimetty kuin maannaisensa Ingrid Bergmanin hahmo Casablancassa (1942). Ja missähän leffan päätoimintakohtaus tapahtuukaan ellei juuri siellä…

M:I - Rogue Nationissa nähdään kohtalaisen pienissä, suorastaan puhtaan komediallisissa rooleissa myös mahtavan Panta kaulassa -sarjan (Rev., 2010-) Tom Hollander ja Simon McBurney. Niin ja hämmentävän paljon dialogia ruotsiksi. Ja All Male Panel!

Edellä mainittujen seikkojen perusteella tai niistä huolimatta leffa oli erittäin positiivinen yllätys ja kelpo toimintapläjäys.

***

No sitten. Hyppy reilun kolmenkymmenen vuoden taakse, Cruisen uran alkuaikoihin. Riskibisnes (Risky Business, 1983) on hyvin, hyvin hämmentävä sekoitus teinikomediaa ja kökköä eroottista trilleria. Asetelmahan on varsin klassinen: lukion viimeistä luokkaa käyvän Joelin (Cruise) vanhemmat lähtevät matkalle ja jättävät lukaalin ja isin Porschen Joelin huomaan. Aluksi kaverit tyttöystävineen osaavat hyödyntää vanhempien valvovan silmän puutetta paremmin kuin Joel itse, mutta sitten hän sentään ryhdistäytyy ja keksii kutsua puhelintytön luokseen(!). No, rahoituksen kanssa meinaa tulla ongelmia, ja sitten pitäisi vielä löytää äidin kadonnut lasiesine ja tytön sutenöörikin on ikävästi kannoilla. Vitsit, kun aina pitääkin käydä niin mälsä tsägä.

Koko hommahan tietysti johtaa siihen, että yritystoiminnan kurssilla oppimillaan taidoilla Joel ja puhelintyttö Lana päättävät muuttaa Joelin talon yhdeksi yöksi bordelliksi ja käärivät puolet illan tuotoista. Paikalle pamahtaa myös Princetonin yliopiston edustaja, joka haastattelee Joelia yliopistoon pääsystä. Onneksi miehelle heltiää vähän naistakin ja siten Joelille kiva yliopistopaikka. Sitten Joel ja Lana voivatkin mennä tyhjään junaan harrastamaan musiikkivideoseksiä.

En tiedä, olenko patavanhoillinen, vai mitä täällä oikein tapahtuu, mutta Riskibisnes oli kyllä sisällöltään ihan kevyesti häiritsevä ja nykystandardein aikamoisen epäkorrekti. Pysyn jatkossa 80-luvun teinileffojen osalta vanhoissa tutuissa Ferris Buellerissa ja Breakfast Clubissa. Mutta tuli sentään todistettua tämä klassikoksi muodostunut kohtaus:

Rakkaudenhirviö

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Antti Holman äskettäin säveltämän rakkauslaulun myötä saatoin hieman selailla herran FB-sivua, jossa hän mainosti Saara Turusen esikoisromaania Rakkaudenhirviö (2015). Kun se seuraavana päivänä vielä sattui olemaan kirjaston Bestseller-hyllyssä ja takakansitekstikin vaikutti hyvältä, lähti kirja mukaani.

Rakkaudenhirviö on nuoren naisen kasvukertomus, joka ensimmäisen luvun jälkeen etenee kronologisesti 1980-luvun sysi-Suomesta nykyhetkeen. Tarinassa vaikuttaisi olevan paljon palasia kirjailijan omasta elämästä, ainakin teatterialan opinnot, ja sen enempää tutkimatta Turusen taustoja todennäköisesti myös Kallion lukio ja ystävät Laura ja Antti, jotka tuntuvat olevan tosielämän näyttelijät Laura Birn ja – kappas vaan – Antti Holma.

Rakkaudenhirviö kasvaa uskonnollisessa perheessä pienessä kylässä Itä-Suomessa. Äidin mielestä etenkään nainen ei saa olla millään tavoin erikoinen tai, auta armias, saattaa jäädä ilman miestä (s. 59):

Jos tavalliselta naiselta kysytään kylässä, haluaako hän mehua vai limpsaa, osaa tavallinen nainen vastata, että en minä mitään tarvitse. Tavallinen nainen ei tärvää aikaansa nenä kirjoissa kiinni. Miehet eivät nimittäin tykkää sellaisista naisista, jotka ovat lukeneet liikaa. Kirjojen lukeminen tekee naisesta erikoisen. Miehiä alkaa kyllästyttää ja niin miehet hyppäävät autoihinsa ja ajavat tiehensä.

Tyttö pakenee ahdasta kasvuympäristöään pääkaupungin taidelukioon, jonne lähettää hakemuksenaan kanaverkosta, sanomalehdistä, liisteristä ja koirankarvoista tekemänsä ihmisen kokoisen hirviön. Koulussa hän tutustuu Lauraan, joka on kaunis ja osaava ja kulturellista perheestä. Tyttö tuntee itsensä ujoksi, kömpelöksi ja maalaiseksi. Sitten on vielä Antti, jonka luo tyttö muuttaa asumaan. Heissä on jotain yhtäläistä melankoliaa, joka näyttäytyy vain eri tavoin. Tyttö tarkkailee maailmaa ulkopuolisen silmin, eikä siksi tunnu löytävän paikkaansa niin Suomesta kuin muistakaan maista, joissa hän kokeilee levittää siipiään.

Turunen maalaa suorastaan viiltävän tarkkoja, joskin kärjistettyjä kuvia tyttöä ympäröivästä maailmasta: peräkylän tunnelmasta, suomalaisuudesta, espanjalaisuudesta, teatterikoululaisista, päähenkilöstään ja tämän läheisistä. Turusen päähenkilö on vain muutaman vuoden itseäni vanhempi, joten monet elämänvaiheisiin yhdistyvät ajankuvat ovat tuttuja: prinsessa Dianan kuolema, Big Brother jne. Eivätkä päähenkilön tuntemukset muutenkaan täysin vierailta itselleni tunnu. Tekstistä löytyy yhtymäkohtia myös muihin äskettäin lukemiini teoksiin. Nykyajassa kun eletään, Holman Järjestäjä-romaanin päähenkilön Tarmon tavoin rakkaudenhirviö kuluttaa aikaansa katsomalla videoklippejä netissä. Jännästi Antti sanoo ”Voi että” samaan tapaan kuin Tarmo Järjestäjässä kuunnellessaan naisten salaisuuksia. Rakkaudenhirviö päätyy lisäksi Knausgårdin tavoin sairaalaan mielisairaiden osastolle töihin ennen kuin kirjoittaminen urana ja ammattina pääsee käynnistymään.

Pidin paljon kirjasta, vaikka se olikin suurelta osin jopa surumielinen. Toki mukana on paljon huumoriakin, mutta se tulee hieman viistosta ja äkkivääristä tilanteista. Turusen teksti on kuitenkin jopa pienessä provosoivassa kärjistämisessään todella koukuttavaa ja soljuvaa luettavaa. Lyhyistä otsikoiduista luvuista koostuvaa tekstiä tuli ahmittua aivan huomaamatta ”vielä yksi luku” -periaatteella. Vaikka kyseessä ei ole varsinaisesti mikään juonellinen teos, on Rakkaudenhirviön tarinassa ja elämänvaiheissa imua ja kiinnostavuutta, joka kantaa läpi kirjan. Todella hyvä ylläripoiminta siis, ja kiitokset Holmalle suosituksesta.

Lähikuvassa rakkaushirviö.

Järjestäjä

Antti Holma: Järjestäjä

Antti Holma oli huhtikuussa Stoan kuukauden kirjailijavieras ja kävin tsekkaamassa hänen haastattelunsa. Yleisö koostui lisäkseni aika pitkälti uupeloista teinitytöistä ja pastillia purevista kulttuuritädeistä. Jutustelun aiheena oli Holman viime syksynä ilmestynyt esikoisteos, Järjestäjä (2014) sekä juuri ilmestynyt pastissirunoteos Kauheimmat runot (2015). Holma oli sen verran vakuuttava, että panin Järjestäjän heti tuolloin varaukseen. Heinäkuussa varaus viimein saapui. Tai viimein ja viimein, Downton Abbeyn viidettä kautta tässä on nyt odoteltu maaliskuun puolivälistä lähtien…

Järjestäjä kertoo Tarmosta, työpaikkansa ainoasta miehestä, jota naiset pitävät kuin yhtenä heistä, mutta jolle voi silti turvallisesti kertoa kaikki yksityisasiat ilman pelkoa juoruilusta. Tarmo vihaa pomoaan ja pääsääntöisesti työkavereitaankin, ja hakee sadistista seksiseuraa miehistä netissä. Tässä yhteydessä on pakko nostaa esiin myös toinen nuoresta homoseksuaalisesta miehestä kertova kirja, Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia (2014), joka paikoittain tuli Järjestäjästä mieleen. Molemmissa on perin samanlainen kohtaus omaan makuun sopivan seksiseuran hausta. Tarmolla ja Statovcin kirjan päähenkilöllä Bekimillä on toki erilaiset toiveet, mutta seksuaalisen suuntautumisen lisäksi myös muuta yhteistä. Taustalla kummallakin on kipeä suhde, eikä isäsuhdekaan ole kummallakaan aivan helppo. Bekimin isäsuhdetta hankasi isän aggressiivisuus ja konservatiivisuus, Tarmon ja isän kommunikointia taas vaikeuttaa sen puute. Kuulumiset vaihdetaan lähinnä eri tavoin painotetuin no niin -lausahduksin.

Tarmo jättää työnsä ja päätyy teatteriin järjestäjän hommiin oikeastaan ihastuksensa, näyttelijä Danielin ja tämän kirjastoon palauttaman elämäntaito-oppaan vetämänä. Tarmo tuntuu soluttautuvan hyvin teatterin maailmaan, vaikka uusia vastustajiakin toki löytyy. Samalla Tarmo yrittää ryhtyä Mieheksi aloittamalla treenauksen ja pitämällä yllä jonkinlaista kotileikkiä kirjaston Minnamarin kanssa. Kodinhoito ja puhtaus ovat Tarmolle kuitenkin naisia tutumpi aihe (s. 285):

Menin suihkuun, koska en tiennyt mihin muuallekaan voisin mennä. Kun Minnamari avasi suihkukaapin oven, minun ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt vessan kaakeleille roiskuisi vettä, vesi kastelisi jalkapohjat hampaita pestessä, ja sen seurauksena jalat keräisivät mustaa hitua lattioilta sänkyyn. Tämän jälkeen vasta havahduin alastomaan naiseen edessäni.

Järjestäjä on mielenkiintoinen ja hämmentävä cocktail tummaa huumoria, surumielisyyttä, raakaa väkivaltaa ja yhteiskunnallisia aiheita, kuten kerjääviä romaneja. Loppua kohden Tarmon ja Danielin tarina lähtee todella hurjille kierroksille. Järjestäjän maailma on täynnä kaksiosaisia sukunimiä, kuten Pirkko Lundstedt-Majaniemi, Yrsa Hammarsten-Erjamaa, Varvara Ketterstein-Kaikkonen. Liekö tämä sitten todellisuutta teatterimaailmassa vai Holman omaa huumoria, mutta Holma kuvaa teatteria, sen hierarkiaa, ihmisiä ja toimintaperiaatteita niin elävän oloisesti, että omapohjaista kokemusta on selvästi taustalla.

Olen vieläkin hieman hämilläni koko kirjasta, mutta se ei sinänsä ole huono asia näin erikoisen kirjan kohdalla. Odotan kovasti seuraavaksi pääseväni lukemaan Kauheimpia runoja, joille jo hykertelin kirjakaupassa viikonloppuna.

K tietää Tarmon tavoin kirjahyllyjen salat.