maanantai 22. huhtikuuta 2019

Spider-Man: The Homecoming & Ant-Man & Ant-Man and the Wasp


Spider-Manin kolmas leffatuleminen tällä vuosituhannella lienee jo jonkin sortin remake-ennätys. Tobey Maguire oli käynnistämässä supersankarielokuvien aaltoa kolmessa Spider-Manissa vuosina 2002-2007. Sen jälkeen jätin väliin Andrew Garfieldin tähdittämät Amazing Spider-Manit vuosilta 2012 ja 2014. Havahduin kolmanteen Hämikseen eli Tom Hollandiin nähtyäni hänen Rihanna-vetonsa Lip-Sync Battlessa. Hänen hahmonsa liityi Marvel-maailmaan jo samassa leffassa kuin Black Panther eli Captain America: Civil Warissa (2016). Siinä 15-vuotias Peter Parker saa suojelijakseen itsensä Iron-Manin eli Tony Starkin (Robert Downey, Jr.), jolla on suuri rooli myös tämän Hämiksen ensimmäisessä omassa leffassa. Pahiksena leffassa nähdään Michael Keatonin esittämä Adrian Toomes eli Vulture. Juoni oli sinällään aika perustoimintahuttua, mutta nuoressa Hollandissa on energiaa ja vähän laajemman väripaletin käyttäminen sivurooleissa on plussaa.


Ant-Man oli ilmeisesti alun perin hieman hyljeksitty Marvel-sankari, jonka käsis pyöri Hollywoodissa, ennen kuin ohjaajaksi löytyi Peyton Reed. Ant-Manin (2015) nimisankaria esittää nykyisin jo viisikymppinen Paul Rudd. Ant-Man eli Scott Lang on parannuksen tehnyt murtovaras, joka päätyy auttamaan tohtori Hank Pymiä (Michael Douglas) ja tämän tytärtä Hopea (Evangeline Lilly). Pym on kehitellyt muurahaisteknologiaa ja tietenkin puvun, jonka avulla voi pienentää itsensä muurahaisen kokoiseksi. Ensimmäisessä Ant-Manissa hahmoihin lähinnä tutustutaan ja luodaan yhteys Kostajiin. Ensiesiintymisensä jälkeen Ant-Man nähdäänkin jo yllämainitussa Captain America -leffassa.


Ant-Man and the Wasp (2018) käynnistyy tuon leffan jälkimainingeista, kun Scott Lang on joutunut kotiarestiin ja Pym tyttärineen on joutunut pakenemaan maan alle. Kakkososan juonena on saada Hopen äiti (Michelle Pfeiffer) pelatettua kvanttimaailmasta, jonne tämä on joutunut vuosia sitten pelastettuaan maailman. Samalla kannoilla on Aave-niminen pahis, jonka solurakenne uhkaa hajota. Leffan juoni on ihan vetävä, mutta tarina jää kesken siihen samaan kohtaan, johon Avengers: Infinity War (2018) jäi viime keväänä. Seuraavaksi lienee siis käytävä katsomassa jatko-osa tälle kaikelle eli Avengers: End Game (2019).

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Guardians of the Galaxy 1 & 2 & Black Panther

Liekö infantiilia degeneroitumista, mutta jostain syystä olen entistä useammin löytänyt itseni toljottamasta Marvel-elokuvia. Yksistään tämän vuoden aikana olen enemmän tai vähemmän keskittyen katsonut ainakin Captain Marvelin (2019), Guardians of the Galaxyn jatko-osineen, Oscar-ehdokasleffa Black Pantherin (2018), Spider-Man: The Homecomingin (2017) sekä - auta armias - Z:n bluray:nä ostaman Ant-Man and the Waspin (2018) jatkona ensimmäiselle Ant-Manille (2015). Tässä kuussa lienee vielä edessä Avengers: End Game (2019).

Leffoissa on aina oma tarinansa, mutta ne linkittyvät osaksi Marvel-maailman kokonaisuutta enemmän tai vähemmän näkyvästi. Galaksin Vartijat seikkailevat pitkälti omissa oloissaan avaruudessa, joskin tuttuja avaruuskansoja ja paikkoja kuvissa ja juonissa vilahteleekin. Pääosassa leffoissa on Tähtilordin eli puoliksi ihmisen ja puoliksi avaruusolion pojan Peter Quillin (Chris Pratt) vetämä joukkio, johon kuuluvat myös puhuva pesukarhu Rocket, lihaskimppu Drax, Groot-niminen puun ja ihmisen hybridi sekä vihreä salamurhaaja Gamora (Zoe Saldana). Ensimmäisessä leffassa Galaksin Vartijat muodostuu, kun sen jäsenet vuoron perään yrittävät ensin murhata toisiaan, saada toisistaan palkkion tai muuten vain käyttää toisiaan pelinappuloinaan selvitäkseen itse kauemmin hengissä. Juoni kietoutuu kuitenkin jälleen yhden ikuisuuskiven ympärille, ja kyseiset ikuisuuskivet ovat Marvelin maailmaa yhdistävä teema, jota on rakenneltu pitkään ja huolella. Kakkos-Galaxy on juoneltaan ehkä vielä ykköstä irtonaisempi, ja siinä Quill selvittelee isä-suhdettaan Kurt Russellin esittämään celestiaaliin. Guardians of the Galaxyt erottuvat muista Marveleista melko ronskilla huumorillaan ja toisinaan hieman kyseenalaisilla keinoillaan. Ja tietysti taustalla raikaavalla kasari-soundtrackilla, jota Quill kuuntelee kaseteilta Walkmanillaan.





Black Panther lähtee liikkeelle jo Captain America: Civil War (2016) -elokuvasta, jossa nimihenkilö (Chadwick Boseman) esittäytyy vannoessaan kostoa isänsä kuoltua terrori-iskussa. Black Pantherissa tutustutaan tarkemmin salaperäiseen Wakandan valtioon ja sinne pudonneesta meteoriitista saatuun vibraniumiin, metalliin, jonka avulla Wakandasta on tullut huipputeknologian kärkimaa. Musta Pantteri, siviilinimeltään T'Challa, palaa isänsä kuoleman jälkeen kotimaahansa noustakseen isänsä jäljissä maansa valtaistuimelle. Juoni kietoutuu Wakandan suljetun maailman ja salatun teknologian ympärille: pitäisikö maailman saada tiedää Wakandan ihmeestä vai ei? Leffan maisemat ovat huikean kauniit, ja annan täydet pisteet afrikkalaisille supersankareille, mutta juonellisesti leffa oli ehkä aavistuksen pitkäpiimäinen ja turhan totinenkin makuuni.



To be continued...

perjantai 19. huhtikuuta 2019

Storytel Reader ja tietokirjallisuusherätys

Sain jokin aika sitten lahjaksi Storytel Readerin eli Storytelin oman e-kirjojen lukemiseen (ja miksei kuuntelemiseenkin) tarkoitetun lukulaitteen. Nopeasti tilini kirjahylly alkoikin täyttyä mielenkiintoisista e-kirjoista. Valikoimani painottui itselleni hieman yllättäen tietokirjoihin. Ensin lukuun päätyi ajankohtainen Lapsiperheen parisuhdekirja (2019), jonka ovat kirjoittaneet Raisa Mattila ja Julia Thurén, jonka IG-elämää olen seuraillut jo jonkin aikaa.

Mattila ja Thurén käsittelevät kirjassaan monipuolisesti nimenomaan parisuhdetta lapsiperheessä. Käsittelyyn pääsevät niin parisuhteen talousasiat kuin ajankäyttö ja tietenkin kaikkeen tähän usein liittyvä riitely. Tekstiä piristävät haastateltujen kommentit, joskin tässä kohtaa on mainittava Readerin heikkous: se ei erottele paperikirjassa mahdollisesti eri fontilla tai sisennyksellä kirjoitettuja kommentteja itse leipätekstistä, joten välillä testiä luki jo jonkin aikaa, ennen kuin selvisi, ettei jompikumpi kirjoittaja nyt kerrokaan omasta parisuhteestaan. Kirja painottui jonkin verran ensi kertaa vanhemmiksi tuleviin käsittelemällä mm. odotusvaihetta. Näiltä osin "jo" 2-vuotiaan vanhempana käsitellyt aiheet olivat ehkä jo hieman ohi omalta kohdaltani, mutta toisaalta niitä pystyi vielä peilaamaan omiin kokemuksiin odotus- ja vauva-ajoilta.

Jatkoin Lapsiperheen parisuhdekäsikirjasta saumattomasti Julia Thurénin Kaikki rahasta -kirjaan (2018). Pidän Thurénin kirjoitustyylistä, joka on mukavan rentoa ja oikeastaan aika tuttua jo hänen Insta-storyistaan sekä Melkein kaikki rahasta -podcastista, jota olin kuunnellut jo aiemmin. Thurén on erikoistunut rahasta puhujaksi, ja rikkoo reippaalla tavalla hiljenemisen muureja kertoessaan palkastaan euromäärissä. Kirjassaan hän käsittelee palkan ja siitä puhumisen lisäksi kaikkea pikavipeistä kymppitonnin säästämiseen vuodessa, taloudellisesta väkivallasta sijoittamiseen. Kirja suorastaan koukuttaa ja saa pohtimaan omaakin rahankäyttöä monelta kantilta.

Rahasta etenin suoraan tiukkoihin ja sitäkin yllättävämpiin faktoihin, kun tartuin seuraavaksi Hans, Ola ja Anna Roslingin teokseen Faktojen maailma (Factfulness, 2018, suom. 2019). Teoksessa viime vuonna kuollut Hans Rosling iskee faktat pöytään ja paljastaa, kuinka ihmiset ovat juuttuneet näkemään maailman sellaisena, kuin se on ollut vuosikymmeniä sitten: jakautuneena kehittyneisiin ja kehitysmaihin. Fakta faktalta Rosling suorastaan lohdullisesti osoittaa, miten pielessä ihmisten kuva maailmasta onkaan. Hän myös käsittelee vääristymän syitä, mm. kuiluvaistoa, yleistämisvaistoa ja syyttelyvaistoa, jotka kaikki tavallaan estävät meitä näkemästä muuttunutta ja monimuotoista todellisuutta edessämme. Rosling osoittaa omatkin virheelliset tulkintansa pitkän ja värikkään uransa aikana, ja lopuksi neuvoo lukijoitaan ottamaan antamansa faktatietoisuuden opit käyttöön jokaisella elämänalueella.

Virkistävää lukea vaihteeksi ihan asiaakin, mutta seuraavaksi Reader saa taipua fiktioon.