Star Wars: The Force Awakens

Mitä tehdä, kun yhtäkkiä ympärillä alkaa velloa hirmuinen Star Wars -hypetys? On unohdettava episodien I–III kökköys ja varauduttava uusimman episodin kohtaamiseen työntämällä valmistumisaikakauden teknologiaa kunnioittaen Jedin paluu -VHS videonauhuriin ja teemapukeutumalla leffaan.

Kiitämme: integroitua tekstivalintaa
Moitimme: paikoitellen vipattavaa kuvaa

Tähtien sota -elämys käynnistyi jo Maximin parvella, kun eteeni istahti Chewie. Tai saattoi se olla vain pitkä mies, jolla oli pörröinen tukka. Joka tapauksessa ilmassa oli hartautta ja yleisössä Star Warsinsa osaavia.

Ah sitä kollektiivista tunnistamisen hörähdystä, kun Millennium Falcon ilmestyi valkokankaalle ensimmäisen kerran. Se jollain tapaa tiivistääkin sen, miksi tällä kertaa on onnistuttu luomaan kelpo jatko Skywalkerien sukusaagalle. Fanit on saatu hyrisemään kunnioittamalla alkuperäistä trilogiaa yksityiskohtia myöten. Eikä tietenkään haittaa, että mukana on alkuperäiset prinsessa Leia (Carrie Fisher), Han Solo (Harrison Ford) ja Chewbacca, sekä robotit C-3PO ja R2D2.

Star Wars: The Force Awakens (2015) -leffassa toimii myös sen uudet hahmot. Elokuvassa ei olla sorruttu nostalgisoimaan pelkkien vanhojen naamojen voimin, vaan uuden sukupolven hahmot Finn (John Boyega), Rey (Daisy Ridley) ja Kylo Ren (mmmahtava Adam Driver!) nousevat vahvasti kannattelemaan alkavaa kolmatta tulemista. Mikä tietysti mahtavinta, selvästi keskeisimmäksi hahmoksi on nousemassa naishahmo Rey. Miessankarit ovat tänä vuonna tuulisella paikalla jo toista kertaa, kun Mad Maxissakin Max sai vikistä Furiosan viedessä. 

Juonesta on turha sen enempää paljastaa, ja paljon jää avonaisia kysymyksiä esimerkiksi Reyn historiasta seuraavienkien osien vastattavaksi. Leffaan loppuun sentään tarjotaan vielä koko tarinaa motivoineen operaation päätös ja viimeiset onnen hyrinät faniyleisölle. Mmhmhmhmm. Ai niin ja itse James Bondiakin eli Daniel Craigiä kuullaan Storm Trooperin roolissa! ”I will remove these restraints and leave this cell with the door open.” Eihän tästä voi nyt oikeasti olla kuin pitämättä ja kovasti.

Siipien kantamat & The Girl on the Train

Jussi Valtonen: Siipien kantamat // Paula Hawkins: The Girl on the Train

Kirjaston hylly tarjosi jälleen suomalaista äänikirjallisuutta Jussi Valtosen Siipien kantamien (2007) muodossa, mutta heti sen perään löytyi myös ”tämän vuoden Gone Girl (2012)”, Paula Hawkinsin jännäri The Girl on the Train (2015, suom. Tyttö junassa).

Jussi Valtonen nousi vuosi sitten tunnetuksi, kun hänen romaaninsa He eivät tiedä mitä tekevät (2014) voitti Finlandia-palkinnon. Tätä ennen kirjailijalta oli kuitenkin jo ilmestynyt kolme romaania, joista Siipien kantamat on nimenomaan kolmas. Romaani kertoo lukion äidinkielenopettajasta, Juhanista, joka työnsä lomassa kirjoittaa toista romaaniaan. Mies on eronnut jokin aika sitten vaimostaan oikeastaan perhetragedian seurauksena. Oppilaakseen Juhani saa Yhdysvalloista paluumuuttaneen Mariannen, joka on Juhanin tavoin palavasti kiinnostunut kotimaisesta kirjallisuudesta. Opettaja ja oppilas lähentyvät ja juorujakin alkaa jo kulkea. Mieleen tulee luonnollisesti Riikka Pulkkisen Raja-romaani (2006), jossa keskiössä on samankaltainen rajat ylittävä suhde.

Valtonen rakentaa hahmojaan tarkasti ja kuvaa heitä niin hyvässä kuin pahassa. Juhani koettaa rakentaa suhdetta aikuiseen naiseen, mutta kun toisen kanssa voi keskustella vain tosi-tv:stä, on ymmärrettävää, että mies muistelee kirjallisuuteen ja jazziin uppoutuvia keskusteluja oppilaansa kanssa. Toisaalta Marianne on fiksun ja pohdiskelevan puolensa lisäksi myös lukioikäinen, jota kiinnostavat Marja-Liisa Vartion tuotannon lisäksi vaatteet ja biletys. En tiedä, tulisiko teoksen loppu ymmärtää jonkinlaisena tuomiona Juhanille, vaikka hän ylittääkin rajan vasta tuomion saatuaan. Marianne taas tuntuu saavan siivet alleen samaisen rajanylityksen myötä. Teos jää pyörimään mieleen vielä viimeisen levyn päätyttyä.

***

The Girl on the Train onkin sitten jotain aivan muuta. Nimensä mukaisesti se kertoo naisesta, Rachelista, joka matkustaa päivittäin Lontoon keskustaan uskotellakseen kämppikselleen, että käy yhä töissä, josta on todellisuudessa saanut potkut alkoholin käytön vuoksi. Junassa istuessaan Rachel seuraa ikkunasta entisen kotitalonsa lähellä asuvaa pariskuntaa, joka vaikuttaa kaikin puolin täydelliseltä. Eräänä päivänä Rachel näkee vieraan miehen syleilevän talossa asuvaa naista ja pian saakin lukea lehdestä naisen kadonneen. Rachel tulee vedetyksi mukaan tapaukseen, mutta hänen omaa rooliaan vaikeuttavat ryyppäämisestä johtuva muistikatkos katoamisillalta sekä entisessä kotitalossa asuva entinen aviomies ja tämän uusi vaimo ja lapsi, jotka ovat näreissään Rachelin pyörimisestä lähistöllä.

Jännäri on rakennettu tuttujen salapoliisitarinoiden tapaan ja on lopulta nähtävissä eräänlaisena suljetun huoneen mysteerinä, jossa kaikki pelurit on tiedossa ja vuorotellen epäily kohdistuu kuhunkin henkilöön. Ääneen pääsevät Rachelin lisäksi myös kadonnut Megan sekä uusi vaimo Anna. Äänikirjassa kaikilla on myös mukavan ilmeikkäät äänet. Meganin roolissa kuullaan Uudesta Sherlockista tuttua Louise Brealeya. Pisteet on annettava Hawkinsille Rachelin hahmosta, joka kännisenä ja kulahtaneena kolmekymppisenä on enemmän sukua Bridget Jonesille kuin vaikkapa Gone Girlin kylmäävälle Amylle. Nähtäväksi jää, minkälainen siloitusoperaatio hahmolla on edessään ensi vuoden leffassa, jossa Rachelina nähdään Emily Blunt. Vieläkään ei dekkari ole suosikkilajini, mutta kyllä tämän hyvin eläytyvien kertojien avulla mielellään kuunteli.