Solo: A Star Wars Story

Nyt näitä Tähtien sotia oikein ropisee. Vasta jouluna nähtiin episodi VIII, vajaata puolta vuotta myöhemmin ensi-iltaan tuli jo pääsaagan toinen ulkopuolinen osa. Ensimmäinen osa eli Rogue One (2016) oli eräänlainen esiosa episodi IV:n tapahtumille, Solo: A Star Wars Story (2018) sen sijaan kertoo nimensä mukaisesti Han Solon tarinan – tai kronologisesti oikeastaan vain lyhyen palasen hänen koko tarinastaan, mutta oletettavasti sen merkittävimmän hahmon myöhempien esiintymisten kannalta. Tuleehan elokuvassa sentään todistettua, miten Solo ohjasi Millennium Falconinsa Kesselin kierroksesta kahdessatoista parsekissa.

Harrison Fordin roolin Han Solona on perinyt ja nuorentanut Alden Ehrenreich, jonka olen aiemmin nähnyt länkkäritähden roolissa Hail, Ceasar! -leffassa. Eräänlaista avaruuden lainsuojatonta Ehrenreich nytkin näyttelee, ja kuvakulmia myöten koko leffa myös uusintaa tiettyjä vanhoja länkkäriklisheitä. Lainsuojattomien jengiin kuuluvat Woody Harrelsonin näyttelemä Beckett, tämän naisystävä Val (Thandie Newton), Millennium Falconin omistaja Lando Calrissian (Donald Glover), tämän apupilottiandroidi L3-37 (Phoebe Waller-Bridge) ja tietysti Chewbacca, jonka roolin Joonas Suotamo on ottanut haltuunsa hienosti. Jengi on velkaa pahispomo Dryden Vosille (Paul Bettany), joka on myös pelastanut kurjuudelta Solon ensirakkauden, Qi’ran (Emilia Clarke).

Tarinaltaan ja rakenteeltaan Solo on paljon perinteisempi kuin edeltävät uudet episodit ja Rogue One, joissa sankarit ovat suorastaan kaikkea muuta kuin valkoisia miehiä. Toki Solossakin nähdään vahvoja ja suorastaan ristiriitaisia naishahmoja ja lisäksi ihmisen ja androidin väinen rakkaustarina, mutta muuten siinä päsmäröivät kovin tuttuun tapaan keskeisimmillä palleilla mieshahmot. Suotakoon se, kun leffan nimihahmonakin on yksi sellainen. Leffaan on jälleen myös tuhdilla kädellä siroteltu Tähtien sota -tietäjille viittauksia aina Teräs Kädestä lähtien.
Solo toimii kevyenä välipalana odotellessa kolmannen trilogian päätösepisodia.

Sivuhenkilö

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Saara Turusen toinen romaani Sivuhenkilö (2018) on täyttä timanttia! Pidin jo kovasti hänen esikoisteoksestaan Rakkaudenhirviöstä (2015). Siinä missä Rakkaudenhirviö kuvasi päähenkilönsä lapsuutta, nuoruutta ja nuorta aikuisuutta, nyt on päästy tiukasti esikoisteoksen ilmestymisen jälkeiseen maailmanaikaan. Sillä Sivuhenkilön päähenkilö(!) on edelleen se sama kirjailijan fiktiivinen minäkuva kuin edeltäjässään. Tunnistettavia ovat myös esikoisteoksesta tutut ystävät Antti ja Laura, vaikkei heihin enää nimellä viitatakaan. Antin kuvaus ei jätä Putouksensa katsoneille epäselväksi, kenestä on kyse (s. 72):

Saan tekstiviestin. Se on kuuluisalta ystävältäni. […] Hän tuli kuuluisaksi sillä tavalla, että pukeutui television lauantailähetyksessä naiseksi ja esitteli lihaksiaan kansalaisille. Kaikki rakastuivat häneen kuin kuumeessa, miehet ja naiset alkoivat palvoa hänen vartaloaan.

Turusen suorastaan lakoninen kirjoitustapa kirvoittaa usein vinon hymyn lukijan huulille, mutta etenkin pohtiessaan sukupuoleen liittyviä odotuksia ja oletuksia hän tuo esiin tärkeitä huomioita meidän tasa-arvoisesta nykyajasta (s. 11):

Mielipuuhaani on kävellä ja katsella taloja, joiden seiniin on laitettu muistokyltti kertomaan siitä kuka talossa on elänyt. Tuolla asui Georg Henrik Von Wright, tuolla Lenin ja tuolla L. Onerva. Onervan osoitteen olen lukenut kirjasta. Muistokylttiä hänellä ei ole, ilmeisesti naiset eivät tarvitse sellaista.

Kirjan edetessä kirjailija alkaa ärsyyntyä teemasta sen toistuessa niin hänen omissa toimissaan kuin ympäröivässä maailmassa. Hän huomaa todistelevansa muille, ettei kirjoita vähäpätöisinä pidetyistä aiheista eli tyttöydestä ja nuoruudesta. Hän tajuaa, kuinka klassikkoteoksiksi nousevat miesten valitsemat ja siten useimmiten miesten kirjoittamat teokset, joihin vallassa olevat miehet sitten viittaavat niin monesti, että kaanon muotoutuu ja näyttäytyyy ikään kuin luonnollisena kirjallisuuden huipentumana. Kirjailija purkaa oivalluksensa suorastaan tuskastuneena (s. 172):

Ja kaikkea tätä pohtiessani kirkas ja selkeä ajatus lävistää mieleni. Olen saanut tarpeekseni. Olen kyllästynyt tähän vanhojen kalsarien hajuun joka nurkassa.

Sivuhenkilö osuu ajankohtaiseen hermoon vuonna, jolloin kulttuurimaailmaa on ravisteltu sen luutuneiden seksististen käytäntöjen vuoksi. Se leikkaa yhteiskunnallisen ja yksityisen tason päähenkilön tuskaillessa oman elämänsä suuntaa ja kirjailijuutta lapsettomana, parisuhteettomana kolmikymppisenä naisena. Ehdottoman suositeltavaa luettavaa jopa miehille! Siinäpä nimittäin nykypäivänäkin yhä usein villi ajatus: että mieskin voisi lukea naisen kirjoittaman, naispäähenkilöstä kertovan kirjan.

Huhtikuun kirjat: Siivoojan käsikirja, Väärän kissan päivä, Tervetuloa Amerikkaan ja Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja
ja muita kertomuksia

Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (2017) on kokoelma Lucia Berlinin parhaita novelleja, ja kuuntelin sen vielä lumisten vaunulenkkien aikana. Berlin on nostettu esiin uuteen suosioon vähän samaan tapaan kuin John Williams Stoner-romaanin myötä muutama vuosi aiemmin. Berlin kirjoittaa teoksen lopussa olevan lyhyen elämäkerran perusteella paljon omaan elämäänsä perustuen, ja tarinoista voi päätellä, että Berlinin elämä on ollut vähintäänkin värikästä. Kertomusten pääosissa on usein naishahmo, joka käyttää lääkkeitä tai alkoholia vähintäänkin riittävästi. Mieleen tulee välillä naispuolinen Charles Bukowski. Samalla nimittäin painetaan kovaa duunia: siivoojan tai sairaanhoitajan hommia, jossain vaiheessa jopa AIDS-lasten parissa. Useissa tarinoissa ollaan jossain eteläisessä osavaltiossa, ellei peräti Meksikon puolella rajaa. Myös lapsuuden muistot, katolinen koulu, skolioosikorsetti ja hammaslääkäri-isoisä esiintyvät tarinoissa. Berlin kirjoittaa ilman tunteilua, mutta sitäkin suuremmalla kirkkaudella, joka herättää kuvatun maailman ja sen paahtavan auringon talvenkin keskellä kuulijansa mieleen.

Pasi Ilmari Jääskeläinen:
Väärän kissan päivä

Väärän kissan päivä (2017) on toinen Pasi Ilmari Jääskeläisen teos, jonka olen lukenut/kuunnellut. Edellinen oli Lumikko ja yhdeksän muuta, jonka kuuntelin pari vuotta sitten. Tällä kertaa olin siis jo varautunut kirjan spekulatiivis-fiktiiviseen luonteeseen. Väärän kissan päivä sijoittuu käytännössä yhteen päivään keskikokoisessa suomalaiskaupungissa, jossa päähenkilö Kaarna metsästää muistisairasta äitiään, jota koetetaan parantaa kokeiluasteella olevalla lääkityksellä. Kaupungin on vallannut vuosittainen festivaali, joten kadut ovat täynnä jo valmiiksi kummallisia kulkijoita. Kissoja vilahtelee joka nurkalla ja Kaarna elää hämäriä lapsuusmuistojaan uudelleen mielessään. Loppua kohden Kaarnan muistojen aitous nousee kyseenalaiseksi. Festivaalihumuisen ja muistojen täyteisen kaupungin tunnelma vie mukanaan, mutta maailmanjärjestyksen pieni vinksahdus ja taustalla hiipivät synkät ja tuskallisetkin sävyt ja etenkin loppuhuipennus tekevät teoksesta oikeastaan hieman ahdistavan. Ei sitä tosin yksinkertaisesti huonona seikkana voi pitää, vaikkei kirja omaksi suosikiksi nousekaan. Mieleen sen erityinen tunnelma kuitenkin jää.

Linda Boström Knausgård:
Tervetuloa Amerikkaan

Onkohan Knausgård-homma mennyt jo liiallisuuksiin, kun otin jo luettavaksi Knasun entisen vaimon Linda Boström Knausgårdin romaanin Tervetuloa Amerikkaan (2017, Välkommen till Amerika, 2016)? No ei sentään, Boström Knausgårdin kirjallisuus on saanut ylistystä omilla meriiteillään, ja siksi teos kiinnosti. Kyseessä on ohut pieni kirjanen – siinäkin siis kaukana ex-miehen Taisteluni-tiiliskivistä – joka ainakin joltain osin perustuu kirjailijan omaan lapsuuteen. Kuten jo Taisteluni-romaaneista on selvinnyt, Lindan äiti on kuuluisa näyttelijä, ja niin on myös päähenkilön äiti Tervetuloa Amerikkaan -teoksessa. Kirjan päähenkilö on lakannut kokonaan puhumasta, eikä suostu myöskään kirjoittamaan. Veli on laudannut huoneensa oven kiinni ja varannut tyhjiä pulloja säästyäkseen vessakäynneiltä. Äiti pitää yllä perheen energiaa ja uskottelee vähintään itselleen, että perhe on valoisa. Perheen kuollut isä kuitenkin kummittelee päähenkilölle, joka on myös vakuuttunut, että on syyllinen isän kuolemaan. Siinäpä sitten onkin perhedynamiikassa ihmettelemistä. Boström Knausgård kirjoittaa hurjan kauniisti ja ilman suurempia tapahtumiakin tekee tästä erikoisen pienen perheen kuvauksesta mieltä kutkuttavan.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen
kolmetoista sinfoniaa

Anna-Liisa Ahokummun esikoisteos Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (2018) on hieman surumielinen kertomus saksalaisen sotilaan ja suomalaisen naisen pojasta Maxista, joka saa ilmoituksen äitinsä kuolemasta. Äiti ja poika eivät ole olleet kovin läheisiä, isäänsä tämä ei ole ikinä nähnyt kuin kuvasta. Äitinsä talosta perhostenkeräilyä harrastava Max löytää perhosen, jollaista hän ei ole koskaan ennen nähnyt ja alkaa suorastaan pakonomaisesti etsiä sille luokitusta. Samalla Max alkaa selvittää isänsä kohtaloa ja saa ennen pitkää kutsun isänsä veljen konserttiin Hampuriin. Teos on jaettu nimensä mukaisesti kolmeentoista sinfoniaan, jotka muodostavat myös isän veljen keskeisimmän musikaalisen tuotannon. Kirjassa esiintyy myös erilaisia tekstilajeja, mm. teoksen aloittava Viktor Stanislauksen muistokirjoitus, päiväkirjaotteita ja etnografinen haastattelu. Poikkeuksellista on fiktioteoksessa myös valokuvien käyttö. Hallittu kokonaisuus ja mielenkiintoinen aihepiiri, vaikka sodan vaikutuksista pohjoisessa onkin viime vuosina kirjoitettu useampi teos (mm. Minna Rytisalon Lempi ja Katja Ketun Kätilö). Itse pidin etenkin teoksen perhosteemasta ja tarinan nykyhetken sijoittumisesta 80-luvulle, jolloin kirjeenvaihto ja tiedonhaku ovat olleet aavistuksen nykypäivää verkkaisempaa.

Huhtikuun leffat: Three Billboards outside Ebbing, Missouri, Ready Player One & Avengers: Infinity War

JÖSSES. Mitä tapahtui? Koko huhtikuu humpsahti menemään ilman merkintää. Intensiivi-iltakurssi imi voimat ja tietokoneajan. Sen sijaan aikaa jäi lukemiselle ja leffoille enemmän kuin aikoihin! Vuorossa siis pari nopeaa backlogin tyhjennyspostausta.

Three Billboards outside Ebbing, Missouri

Kävimme Z:n kanssa katsomassa Three Billboards outside Ebbing, Missourin (2017) Oscar-gaalaa edeltävänä iltana, mutta palkintojenjako ei tuonut sinänsä yllätyksiä leffan suhteen: Frances McDormand pääosassa ja Sam Rockwell sivuosassa voittivat odotusten mukaisesti heille pedatut pystit. Molemmat palkittiin rooleistaan jo Golden Globeilla ja BAFTA-naamareilla. Odotukset olivat tietenkin ehdokkuuksien ja aiempien voittojen takia korkealla, samoin sen tähden, että pidin aikoinaan paljon ohjaaja Martin McDonaghin suorastaan anarkistisen väkivaltaisen riehakkaasta Kukkoilijoista (In Bruges, 2008). Ja kuten korkeiden odotusten kanssa yleensä käy, osittain Three Billboards osoittautui pettymykseksi. Arvostin McDormandin roolisuoritusta kick-ass-leidinä, mutta jotenkin aiheeseen (raiskatun ja tapetun tyttären murhaajan selvittäminen) nähden leffassa oli niin kummallisia ja äkkivääriä aineksia, että kokonaisuus tuntui olevan lähinnä sekalainen läjä äkkiväärää väkivaltaa ja typeriä kääpiövitsejä. Pieni herkistyminen (sen yhden kauriskohtauksen lisäksi) olisi ollut ehkä paikallaan tasapainottamaan leffaa.

Ready Player One

Lähdin katsomaan tätä leffaa oikeastaan ilman minkäänlaista taustatietoa sen juonesta. Se olikin vaihteeksi ihan virkistävää. Ready Player One (2018) on itsensä Steven Spielbergin ohjaama dystopiakuvaus, jossa vuoden 2045 tosielämän surkeudessa elävät ihmiset pakenevat tietokonepeli OASIS:in virtuaalimaailmaan. Pelin kehittäjä James Halliday (Spielbergin uusi luottonaama Mark Rylance) on piilottanut pelin maailmaan avaimia ja vihjeitä, joiden avulla voi saada haltuunsa koko pelin omistajuuden. Ensimmäisen avaimen saa haltuunsa peruspelaaja Wade, nimimerkiltään Parzival. Peräänsä hän saa paitsi pelin maailmassa myös tosielämässä IOI-firman, joka haluaa OASIS:in oikeudet kaupallisia tarkoituksiaan varten. Apuna Wadena on hänen virtuaaliystävänsä Aech ja kilpakumppanit Art3mis, Sho ja Dato. Leffa tapahtuu suurimmalta osin tietokonepelin maailmassa, jossa fysiikan rajat on tuntematon käsite.

Mielenkiintoista on, että 2040-luvun Wade tovereineen tuntuu fanittavan samaa pop-kulttuuria, jota pelin kehittäjä Halliday on itse fanittanut nuorena 1980-luvulla. Soundtrackilla soi mm. Van Halen ja Blondie, leffoista fanitetaan mm. Kubrickin Hohtoa (1980), ja Paluuta tulevaisuuteen (1985). Viittauksia vilisee repliikeissä, kuvissa ja äänimaailmassa niin paljon kuin vain jaksaa bongailla. Ne ovat hauskoja näin 80-luvulla syntyneelle, mutta saavat hieman skeptisesti pohtimaan, niinköhän tulevat sukupolvet jaksaisivat noin rajatusti olla kiinnostuneita menneen vuosisadan kulttuuri-ilmiöistä. Vaan eipä siinä, turha tässä on käydä fiktion logiikkaa epäilemään, nautittava kertapläjäyshän leffa oli aavistuksen liian pitkästä kestostaan huolimatta.

Avengers: Infinity War

Hah, enpä uskonut ihan heti löytäväni itseäni Avengers-leffan katsomosta. Vanhenevat leffaliput saavat joskus ihmeitä aikaan! Vaan eipä siinä mitään, sopiva herkistyminen supersankaritaajuudelle onnistui erinomaisesti ja viihdyin yllättäen tämän megamätön ääressä mainiosti. Infinity War (2018) yhdistää käytännössä kaikki Marvel-sankarit, joita omissa erillisissä Marvel-leffoissa on jo nähty. Muutamia näistä erillisistä leffoista olen nähnyt (mm. pari Ironmania, pari Hulkia ja Doctor Strangen (Benedict C!) ja tietysti X-Menit, jotka liippavat samaa universumia), joten ihan kujalla en ollut. Tarina ei onneksi vaatinut liikaa taustatietoja, joskin niistä on varmasti saanut monessa kohtaa lisäiloa pieninä viittauksina aiempiin vaiheisiin.

Pointtina on kuitenkin kaikkien sankarien voimien yhdistäminen superpahis Thanosta (Josh Brolin) vastaan. Thanos pyrkii tuhoamaan puolet maailmankaikkeuden väestöstä, jotta luonnon resurssit riittäisivät jäljellejääneille. Ihan validi pyrkimys, mutta sangen julmin keinoin. Tuhoamiseen Thanos tarvitsee kuusi ikuisuuskiveä, joita on ripoteltu ympäri universumia, painottuen toki Maahan, jossa Tohtori Strangella (Cumberbatch) ja Visionilla (Paul Bettany) on omat kivensä. Yllättävän hyvin leffa pitää hirmuisen läjän supersankareita mukana juonessa ja sen eri linjoissa. Perus-Avengers-jengin ja Ikuisuuskivien omistajien lisäksi mukana nähdään mm. tuore tulokas Spiderman (supersuloinen Tom Holland, joka sopisi pop-kulttuuriviittauksineen sellaisenaan Ready Player Onen maailmaan), Black Panther (Chadwick Boseman), Guardians of the Galaxy -jengi sekä jonkin sortin jättiläiskääpiö Eitri (Peter Dinklage). Itse tarinahan jää leffassa aivan kesken, mutta katkaisukohta on rajattu hyvin ja katsojat jäävät taatusti odottamaan ensi vuonna seuraavaa jatko-osaa. Sitä ennen allekirjoittanut voikin sitten täytellä aukkoja Marvel-sivistyksestään näkemättä jääneillä osilla.