Kirjamessut 2015

Lokakuu on kulunut aivan huomaamatta pakollisten asioiden ääressä. Ja yhden hyvän ja yhden kamalan huonon leffan. Hyvästä juttua myöhemmin, huono ei tämän enempää huomiota kaipaa. Kirjamessuille sentään ehdin tänä syksynä. Viime vuonna messut jäivät väliin, koska...

Blue Mountains, Australia

Kirjojen ystäville messut on kuin olisi astunut kirjailijoiden Hollywoodiin. Rimminen, Kettu, Linkola, Katajavuori, Tatun ja Patun tekijät, Kolu, Kunnas, Noronen, Hirvisaari, Hämeen-Anttila, Pääskysaari ja Holma - tässä vain muutaman tunnin bongaukset sunnuntaina. Niin ja se Holma. Onhan se nyt vaan mahtava. Löysin alkuvuodesta Sanden ja Suvi-Tuulin ja sen jälkeen on tullut luettua myös Holman kirjalliset tuotokset, Järjestäjä ja Kauheimmat runot. Messuilla kävin seuraamassa Holmaa KirjaKallion paneelikeskustelussa Naisjohtaja ja mieshoitaja. Muutkin panelistit olivat aivan huippuluokkaa: All Male Panel (joka täälläkin on jo vilahtanut) -sivun luoja Saara Särmä, Eveliina Talvitie, joka on kirjoittanut naisista politiikassa, ja Tuuti Piippo, joka koodaa ja on kirjoittanut naisista teknologia-alalla. Mielenkiintoisessa keskustelussa puhuttiin sukupuolesta, sukupuolirooleista, feminismistä ja huumoristakin. Pisteet menee ehdottomasti Saara Särmälle, joka oli leikannut hiuksensa Mad Max: Fury Roadin Furiosan inspiroimana.

Kuvassa Kallion lukion haastattelijat, Antti Holma, Saara Särmä,
Eveliina Talvitie ja Tuuti Piippo

Ohjelmaa oli tarjolla ähkyyn asti, mutta messukestävyys ei suoraan sanottuna tahtonut riittää ja välillä oli käytävä ruokkimassa vatsaakin ruokamessujen puolella. Yleisen haahuilun lisäksi kävin tsekkailemassa HS:n esikoispalkintoehdokkaita (mm. Saara Turunen), Tahdon2015-paneelia ja Kimmo Oksasta. Ja kakunkoristelun SM-finaalia, joka oli kamalaa paitsi sen tähden, että hienot kakut rikottiin maistiaisia varten, mutta ennen kaikkea siksi, etten itse ollut maisteleva osapuoli.

No cake, no fun.

Stoner ja Henkireikä

Viime aikoina on kiirettä pidellyt, mutta pyörän vaihtuessa yhä useammin julkisiin liikennevälineisiin on kirjoillekin löytynyt hieman aikaa. Tässäpä tuoreimmat lukukokemukset.

John Williams: Stoner

Tänä vuonna on sieltä ja täältä kuulunut kuiskutusta John Williamsin (1922–1994) romaanista Stoner. (Kyseessä ei siis ole se John Williams, joka tunnetaan pikemmin sävellyksistään.) Erikoista tässä hehkutuksessa sattuu olemaan se, että teos on ilmestynyt vuonna 1965. Teos oli aikoinaan saanut hyvän vastaanoton, mutta pitkälti unohtunut vuosien saatossa. Ilmeisesti se nousi jokin aika sitten kirjailijapiireissä uudelleen suosituksi ja kasvava maine sai jopa suomalaisen kustantajan tarttumaan teokseen. Luinkin nimenomaan Ilkka Rekiaron hyvän käännöksen (2015) teoksesta – ja kokeilin ensimmäistä kertaa myös kirjaston sähkökirjaversiota.

Nimestään ja ilmestymisvuosikymmenestään huolimatta kyseessä ei ole mikään huumekuvaus vaan kertomus 1900-luvun alkupuolella elävästä kirjallisuuden professori William Stonerista. Stoner on maanviljelijän poika, joka lähetetään yliopistoon maataloustieteitä oppimaan, mutta nuorukainen ihastuukin kirjallisuuteen. Akateeminen ura vie Stonerin mennessään, eivätkä edes maailmansodat saa miestä jättämään yliopistokampusta.

Stoner on oikeastaan hyvin surumielinen tarina. Stoner menee kylmän ja ailahtelevaisen naisen kanssa naimisiin, saa tyttären, jonka vaimo etäännyttää hänestä ja yliopistolla saa vastaansa vihamiehen, joka estää uran etenemisen. Silti Stonerilla riittää ymmärrystä ja anteeksiantoa läheisilleen, ja hän kokee jopa olleensa paikoin onnellinen.

Hehkutuksilla on usein tapana nostaa odotukset liian korkealle, jolloin teos tuottaa pettymyksen, mutta tällä kertaa ilman sen suurempaa tietoa teoksesta Stoner pystyi silti yllättämään poikkeuksellisella päähenkilöllään ja ehdottoman mielenkiintoisella kuvauksellaan viime vuosisadan alkupuolen yliopistomaailmasta. Ei kirja mitään suurta jännitystä tai juonenkäänteitä tarjonnut, mutta onnistui silti olemaan koskettavampi kuin mikään kirja hetkeen.

Kari Hotakainen: Henkireikä

***

Kari Hotakaisen uutukainen, Henkireikä (2015) on kansiaan myöten pahaenteinen ja väkivallan uhkaa tihkuva teos siitä, kun mitta tulee täyteen ja päässä vain napsahtaa.

Henkireiässä on nimettömänä pysyttelevä kertoja, joka kuvaa kuulijalleen tapahtumaketjua, joka päättyy veritekoon. Kertoja on ammatiltaan rikosylikomisario, joten henkirikosten maailma ja tappajan mieli on hänelle tuttu. Tällä kertaa tapahtumat eivät kuitenkaan liity työhön, vaan kertojan kuoroharrastukseen. Kuorossa laulavat myös Suntio ja Parturikampaaja, jotka kumpainenkin ovat omassa elämässään tiukassa tilanteessa. Kuorolaiset uskoutuvat toisilleen kiperistä elämäntilanteistaan, mistä seuraa vain ruuvin kiristymistä ja veitsien teroittelua.

Paljastamatta liikaa, kirja tarjoaa lopussa muutamankin yllätyskäänteen. Yksi niistä liittyy kertojan ja toisaalta hänen kuulijansa henkilöyteen. Tällaisia ratkaisuja on jo sen verran tullut vastaan lähtien Kuudes aisti -leffasta, että osasin arvatakin jotain tällaista. Kenties kansikin siihen jo viittaa. Toinen yllätys oli tapahtumien kulku ja lopputulos. Ahdistavan tunnelman ja pitkällisen virittelyn jälkeen yllätys oli toisaalta positiivinen ja toisaalta vähän lattea.

Olen tykännyt Hotakaisen aiemmissa romaaneissa napakasta kirjoitustyylistä, kuivasta huumorista ja arkisista aiheista. Henkireiässäkin kertojan sivuaa muutamia nykyajan ensimmäisen maailman ongelmia, kuten kehitysvammaisten asuntolan sijoittamista omalle asuinalueelle, mutta liian usein jutut kuitenkin karkaavat aforistisille harhapoluille ja kertomusta on pitkitetty turhankin kanssa. Kirjaa ei ole onneksi venytetty yhtään 200 sivua pidemmäksi, ja juuri sen verran tarina jaksaakin loppukäänteineen kiinnostaa.