Jason Bourne

Robert Ludlumin Meduusa-kirjoihin perustuvat elokuvat ovat edenneet jo viidenteen osaansa – tai neljänteen, jos laskee vain Matt Damonin tähdittämät Jason Bourne -elokuvat. Edellisessä osassahan pääosassa nähtiin Jeremy Renner, jonka tarina sivusi läheltä Bournen tarinaa ja mukana nähtiin muutamia samoja nimiä ja naamoja. Kertasimme Z:n kanssa Bourne-boksin voimin sarjan aiemmat osat The Bourne Identityn (2002), The Bourne Supremacyn (2004), The Bourne Ultimatumin (2007) ja Renner-versio The Bourne Legacyn (2012). (En edes lähde muistelemaan, mitä ihmeen meduusoja nämä mahtoivat olla suomenkielisiltä käännöksiltään.)

CIA-tappaja Jason Bournen tarinahan alkaa The Bourne Identityssä siitä, että mies löytyy ampumahaavoja selästään keskeltä Välimerta ilman muistikuvia siitä, kuka hän on tai miten on mereen joutunut. Ilmeisen taitava hän on tappelemaan ja sujuvasti hän puhuu myös Euroopan valtakieliä. Kehoon istutetusta kapselista löytyy sveitsiläisen pankin tallelokeron tiedot, ja lokerosta löytyy ase ja nippu passeja eri nimille ja kansallisuuksille. Alkaa pako ympäri Eurooppaa ja vastauksien hakeminen omaan menneisyyteen. Sama meno jatkuu seuraavissa kahdessa osassa, joskin tavallaan tarkemmin rajattuna ja siten toimivampana settinä. Kakkosen kohdalla ohjaajan puikkoihin astui myös Paul Greengrass, joka kolmosen jälkeen palasi yhdessä Damonin ja Julia Stilesin kanssa tähän tuoreimpaan osaan, Jason Bourneen (2016). Kakkonen ja kolmonenhan ovat kronologialtaan muutenkin mielenkiintoiset osat: kakkososan päätöskohtaukseen päästään ajallisesti vasta kolmososan puolivälin paikkeilla. Toisaalta muutoin kolmosen tapahtumat jatkuvat suoraan – mitä nyt leffojen valmistumisen välillä kuluneet kolme vuotta - siitä, mihin kakkososa ennen loppukohtaustaan päättyi.

Aiempien osien kertaus oli paikallaan, vaikkei ehkä kuitenkaan välttämätön ennen uutta osaa. Nopea flashback-kertaus saatiin nytkin aluksi. Sekä Jason Bourne että Stilesin esittämä Nicky Parsons ovat vuosien ajan jo pakoilleet omilla teillään ympäri maailmaa. Parsons murtautuu kuitenkin CIA:n tietokantaan ja saa käsiinsä tietoa CIA:n salaisista ohjelmista, joista vanhimman, Treadstonen, osana Bourne ja Parsons ovat työskennelleet. Parsons löytää tietoa myös papa-Bournen osallisuudesta projektiin ja lähtee toimittamaan tietoa Bournelle Kreikkaan. Tästäpä alkaa tämänkertainen jahti, jossa Bourne saa peräänsä CIA:n pääjohtajan (Tommy Lee Jones), henkilökohtaista kostoa vailla olevan agentin (Vincent Cassel) ja operatiivista tasoa pyörittävän nuoren uraohjuksen (Alicia Vikander). Tällä kertaa liikutaan mm. Berliinissä, Lontoossa ja Las Vegasissa.

Elokuva on yllättävänkin suoraa ja kovaäänistä mätkintää – foley-artistit ovat itse asiassa koko leffasarjan ajan olleet liekeissä nyrkkihippaäänien kanssa. Kovaa mennään etenkin Las Vegasin loppuhuipennuksessa, kun pahis nappaa SWAT-tiimin astetta jykevämmän kulkupelin alleen. Sinänsä itse lisäpaljastus Bournen isästä ja siihen liittyvistä kuvioista on melko toissijainen, keskeisintähän tässä on hienot vakoilusysteemit ja kissa-hiiri-leikki Bournen ja CIA:n välillä. Leffasarjan loppuhuipentumat nojaavat juuri tähän ajatukseen CIA:ta askelta edempänä olevasta Bournesta, joka aina livahtaa heidän käsistään Mobyn Extreme Waysin tahtiin. Jason Bourne ei ole tässäkään poikkeus. Oh baby!

Fur baby!

Kummatukkainen tyttö

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö

David Foster Wallacen kolmas suomennettu kokoelma, Kummatukkainen tyttö (2016) koostuu novelleista, jotka ovat alun perin ilmestyneet kokoelmissa Girl with Curious Hair (1989) ja Oblivion (2004). Mukana on 12 tarinaa, 6 kummastakin kokoelmasta. Taitavasta käännöksestä teoksen nimeä myöten vastaa jälleen Juhani Lindholm. Viidentoista vuoden ero alkuperäisten kokoelmien ilmestymisessä ei oikeastaan käy ilmi tarinoista, sillä ne tuntuvat kaikki asettuvan johonkin epämääräiseen internetiä edeltävään aikaan, jossa VHS on vielä huipputeknologiaa. Poikkeuksena on presidentti Lyndon Johnsonin avustajasta kertova ”Lyndon”, joka sijoittuu Johnsonin uran nousuvuosiin.

Wallacen suomennoksista suosikkinani pysyy yhä ensimmäinen, Hauskaa, mutta ei koskaan enää, mutta Kummatukkaisessa tytössä on myös muutamia täysosumia, joilla se nousee edellisen, Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja, ohi listallani. Tarinoita yhdistää tietty mollivoittoisuus, mutta keskeistä Wallacen tarinoissa ovat myös tyylivalinnat kielessä. Esimerkiksi ”Tienraivaaja tämäkin” ja ”Unohdus” -tarinat nojaavat pitkälti niiden kertojaäänien omalaatuisuuteen. ”Tienraivaajassa” sivistyssanoilla ja latinankielisillä termeillä itseään ilmaiseva kertoja kuvaa ystävänsä tutun lentokoneessa kuulemaa tarinaa viidakossa eläneestä ihmelapsesta. ”Unohduksessa” äänessä on mies, joka kertoo aviokriisistään, joka kulminoituu kuorsaamiseen. Miehen kerronta vilisee lainausmerkkejä ja vaihtoehtoisia adjektiiveja, joilla kertoja saa yksinkertaisenkin asian kertomiseen kulutettua rivitolkulla tekstiä. Tunnen tosielämässä varsin samantyyppisesti kirjoittavan ihmisen ja koin Wallacen novellia lukiessa samaa epätoivoa kuin kyseisen ihmisen jaarituksia kahlatessa. Wallace on toki usein runsassanainen ja yksityiskohtainen ja aina se ei missään nimessä ole yhtä tuskastuttavaa kuin tietoisesti rakennetussa ”Unohduksessa”. Vain kolmisivuisessa ”Palaneiden lasten inkarnaatioita” -novellissa Wallace osoittaa voimansa tarinankertojana myös tiiviissä muodossa.

Omaksi suosikikseni novelleista nousee ”Ei sielu ole ahjo”, joka kuljettaa rinnakkain tarinaa luokkahuoneessa sekoavasta sijaisopettajasta ja oppilaasta, joka samaan aikaan luo kuvitteellista melankolista tarinaa luokkahuoneen ikkunan peittävän verkon ruutuihin. Kerronnaltaan kiinnostava oli myös ”Filosofia ja luonnon peili”, jossa kertoja on päässyt ehdonalaiseen ja elää kauneusleikkauksella kasvonsa pelästyneeseen ilmeeseen jähmettäneen äitinsä kanssa. Tekstin lomassa, kuin koko ajan mielen taka-alalla painavana pakkomielteenä, pulpahtelee viitteitä siitä, mikä on saattanut miehen tuomituksi rikolliseksi.

Kummatukkainen tyttö on mielenkiintoinen, joskin synkkä ja paikoin melko raskassoutuinenkin, mutta hyvä lisä Wallacen suomennettuihin teksteihin. Seuraavaksi haluaisin kuitenkin lukea lisää miehen essee- tai lehtikirjoituksia, jotka mehukkuudessaan mielestäni oikeastaan päihittävät nämä fiktiiviset tekstit.

K torjuu synkkyyttä.

Last Week Tonight with John Oliver & Girls

Kesäni ehdottomin pelastus ja huippulöytö on ollut Last Week Tonight with John Oliver (2014-), joka on HBO:n jo kolmannelle kaudelle edennyt ajankohtaisohjelma, josta mallia ovat ottaneet Suomessa niin Noin viikon uutiset kuin Uutisraportti. Ohjaan suuret kiitokset sarjaa minulle suositelleille tahoille, ihmis-K:lle ja V:lle!

Ohjelma, joka näyttäessään maailman tyhmyyden onnistuu samalla myös valamaan uskoa ihmiskuntaan, humaaniuteen ja tasa-arvoon. Ja tuotanto, joka kevyiden studiokulissien hämätessä kykenee ihmetekoihin: haastatteluun Edward Snowdenin kanssa moskovalaisessa hotellissa, erilliseen FIFA:n Jack Warnerille irvailevaan ohjelmaan Trinidad & Tobagon televisiossa, oman kirkon perustamiseen, toimiviin Twitter-kampanjoihin ja oikeasti tärkeisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin paneutuvaan journalismiin, jonka John Oliver tarjoilee paikoin hellyyttävän lapsekkaaseen huumoriin käärittynä. Aiheet ovat käsitelleet niin Puerto Ricon vararikkoa, aborttia ja urheilustadionien julkista rahoitusta kuin poliitikkojen rahankeruuseen käyttämää aikaa, Brexitiä ja Oliverin henkilökohtaista suosikkia, FIFA:n korruptoituneisuutta. Parhaillaan pyörivissä jaksoissa vähintäänkin sivutaan usein Yhdysvaltain tulevia presidentinvaaleja, joita Oliver melko osuvasti kutsuu mm. nimillä ”Clowntown Fuck-the-World Shitshow” tai ”A Horrifying Glimpse at Satan’s Pinterest Board 2016”

Oliver on Yhdysvaltoihin asettunut britti, joka muistaa myös pilkata kansallisuutensa tunnekylmää luonnetta ja samalla salakavalasti avaa amerikkalaisille hieman eurooppalaisiakin aiheita. Toisaalta Oliver puhuu amerikkalaisista me-muodossa ja siten korostaa olevansa rehdin mielin mukana, eikä vain irvailemassa jenkkien typeryyksille. Ohjelma on yhtä kulttuurireferenssien tykitystä ja se viittaa usein myös omiin aiempiin jaksoihinsa, kuten käsitellessään Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomareita, joille show’ssa on omat koiranäyttelijänsä. Tuomari Antonin Scalian kuolema helmikuussa oli aiheuttaa kuumat paikat tämän bulldog-näyttelijälle.

Ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen show – parin vuoden takaisetkin jaksot toimivat yllättävän hyvin, eikä voi kuin kauhistella kaksin verroin republikaanien päätymistä nykyiseen ehdokkaaseensa…

***

Girls on edennyt jo viidenteen kauteensa. Viime kaudellahan nähtiin, kuinka päähenkilö Hannahin (Lena Dunham, jonka kirjasta lisää täällä) ja Adamin (Adam Driver) tiet erkanivat lopullisen oloisesti, kun Hannah alkoi seurustella opettajakollegansa Franin kanssa. Tällä kaudella uudessa suhteessa on jo havaittavissa kitkaa. Toisaalla Adam ja Hannahin paras ystävä Jessa löytävät toisensa, mutta kummankin side Hannahiin hiertää tätäkin suhdetta. Shoshanna on löytänyt itsensä Japanissa, mutta kaikki ei sittenkään suju niin kuin pitäisi. Marnie menee naimisiin ja eroaa eli etsii yhä itseään. Kauden päätteeksi tosin hänkin saattaa viimein tajuta onnen olevan lähellä. Siinä sivussa Hannahin vanhemmat pohtivat avioliittoaan isän tultua kaapista viime kaudella, Ray on häviämässä kahvilataistelun vastapään hipstereille ja Elijah löytää kuuluisan miesystävän.

Sinänsä siis tuttu meno jatkuu. Dunham rakastaa selvästi ärsyttämistä ja rajojen rikkomista Hannahin hahmollaan, ja paneekin tämän jälleen mitä roisimpiin kohtauksiin, mm. vilauttelemaan alapäätään koulun rehtorille. Jossain vaiheessa Hannahin toiminta alkaa tuntua jo liioitellun liioitellulta, mutta osaltaan se tuntuu kuuluvan sarjan tyyliin ja Dunhamin tapaan provosoida. Sarjan näyttelijät ovat erinomaisia ja Adam Driveria ei voi koskaan kaiketi katsoa liikaa. Driverin hahmo elää tavallaan uusintana miehen omaa elämää, kun tämä alkaa päästä näyttelijänurallaan jo tv-rooleihin. Kohta Girls-Adamin uralla edessä lienee kuuluisan scifi-saagan uuden pääpahiksen rooli..?

Jännä nähdä, mihin suuntaan sarja tästä vielä lähtee. Nyt on jo parisuhdekuvioita pyöritelty, seksuaalisuudella leikitelty ja uriakin hiljalleen kehitelty. Mitä näistä hahmoista vielä mahtaa irrota?

Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja
yhdeksän muuta

Summamutikassa valitsin Pasi Ilmari Jääskeläisen esikoisteoksen, Lumikko ja yhdeksän muuta (2006) kesän kuunnelmaksi (kyllä, kirjat etenevät näemmä tänä kesänä kuuntelemalla samaa madonvauhtia kuin lukemallakin). Kirjailija oli minulle ennestään tuntematon, joten vailla odotuksia tyylistä tai oikeastaan edes sisällöstä asetin ensimmäisen levyn soittimeen.

Paljastui, että kirja kertoo kuuluisasta lastenkirjailija Laura Lumikosta ja tämän perustamasta kirjallisuusseurasta, jonka kaikista yhdeksästä jäsenestä on tullut kuuluisia kirjailijoita. Lumikko ja monet seuran jäsenistä asuvat yhä sen perustamisnurkilla, Jäniksenselässä. Sinne palaa myös yliopistosta valmistunut Ella Milana äidinkielen opettajan sijaiseksi. Harrastelijakirjailijana Ella saa myös novellinsa julkaistuksi paikallislehdessä. Tämän myötä hän saakin yllättäen kutsun liittyä Jäniksenselkäläisen kirjallisuusseuran viimeiseksi, kymmenenneksi jäseneksi. Ensikohtaaminen lastenkirjailijan talossa kuitenkin keskeytyy, kun Lumikko katoaa vieraidensa silmien edessä jäljettömiin ja sankka lumisade peittää talon sisätilat.

Seuran jäsenenä Ella pääsee kuitenkin tutustumaan Lumikkoon muiden kirjailijoiden avustuksella heidän pelatessaan Peliä, jonka avulla kirjailijat uuttavat toisistaan materiaalia tuleviin kirjoihinsa. Samalla Ella kiinnostuu seuran salaisesta alkuperäisestä kymmenennestä jäsenestä, joka on kuollut jo nuorena lapsena ja josta sittemmin on vaiettu. Kuolleen jäsenen ja kadonneen kirjailijan lisäksi Jäniksenselällä tapahtuu muutakin outoa: koirat karkailevat perheiltään ja pitävät vahtia erään seuran jäsenen talolla. Paikalliskirjaston kirjoihin ilmestyy omituisia muutoksia niiden juoniin. Ellan isä saa kummallisia ruhjeita puutarhassaan ja paikallinen mytologinen kartoittaja toteaa puutarhassa vallitsevan taistelun kotitonttujen ja maahisten välillä.

Lumikko ja yhdeksän muuta lipsahtaa siis tämän tästä kevyesti fantasian puolelle samalla kun se konkreettisin vertauskuvin käsittelee selvästi kirjailijan luovaa työtä. Teos oli mukavan erilainen verrattuna mihinkään, mitä olisin hetkeen lukenut, joten itsestäni johtuvasta hitaasta etenemisestään huolimatta se piti hyvin otteessaan kulkiessaan hieman harvemmin tallattuja polkujaan. Loppuratkaisukin kaikessa lapsien julmuuden paljastamisessaan oli mielestäni sangen toimiva. Piristävä yllätys!

Vieraskynässä Z: Idiocracy

Toisille koittaa kesälomakin, itsehän en näihin onnekkaisiin lukeudu. Työpäivien jälkeen selviää hädintuskin hereillä puolitoista jaksoa kesäsuosikkia, Last Week Tonight with John Oliveria, mutta kaikki lukemisyritykset lopahtavat silmäluomien umpeutumisen kanssa jo toisen sivun puolivälissä. Reipas Z jaksoi ensimmäisenä lomapäivänään katsoa ihan kokonaisen leffan:

Kesäloman alkamisen kunniaksi katsoin Googlen suoratoistopalvelusta pienimuotoiseksi kultti-ilmiöksi muodostuneen elokuvan Idiocracy (suom. Idioluutio, 2006). Elokuva on muun muassa Beavis ja Butt-Head -sarjasta tunnetuksi tulleen Mike Judgen ohjaama, ja kyseisen piirretyn tuntu välittyy elokuvastakin. Judgen muista sarjoista mainittakoon myös mainio Silicon Valley, josta E aikaisemmin kirjoitti sarjakatsauksessaan.

Elokuva alkaa alustuksella, jossa kuvaillaan, kuinka luonnollisten vihollisten puuttuessa ihmisen evoluutio ei enää suosi vahvimpia ja viisaimpia, vaan niitä, jotka lisääntyvät nopeimmin. Nopeimmin taas lisääntyy kouluttamaton valkoinen alaluokka, kun taas koulutetut ihmiset harkitsevat ja lykkäävät lapsen hankintaa kunnes on liian myöhäistä (case-esimerkissä aviomiestä esittää Mad Menin Jimmy Barrett, näyttelijä Patrick Fischler). Satojen vuosien aikana tämä kehitys taannuttaa ihmisen edellä mainitun Beavis & Butt-Head -sarjan "öhö öhö, perse!" -tasolle.

Elokuva alkaa vuodesta 2005, kun armeijan salaisessa projektissa kokeillaan ihmisen syväjäädyttämistä vuodeksi. Koekaniineiksi valitaan asevoimien keskimääräisin ihminen, kirjastonhoitaja Joe Bauers, sekä prostituoitu nimeltä Rita. Syväjäädytyksen aikana asiat menevät mönkään, ja Joe ja Rita heräävät lopulta vasta vuonna 2505.

Tulevaisuus ei ole kiiltävää scifiä lentävine autoineen, vaan dystopia, jossa jätevuorten välissä elävien ihmisten sanavarasto kattaa hädin tuskin muutaman sata sanaa, ja jossa aikaa vietetään horisonttiin asti jatkuvissa ostoskeskuksissa - silloin, kun televisiosta ei katsota Jackass-henkistä ohjelmaa Ow, My Balls! jossa päätähden genitaalit joutuvat koville. Isot firmat hallitsevat maailmaa (eli Yhdysvaltoja; muiden maanosien tilanteesta emme saa tietää mitään) jopa siihen pisteeseen asti, että peltoja kastellaan urheilujuomalla ja presidentin (entinen show-painija ja pornotähti) koko nimi on Dwayne Elizondo Mountain Dew Herbert Camacho.

Joe ei osaa toimia tulevaisuudessa ja joutuu nopeasti pidätetyksi, mutta puhuu nopeasti itsensä vapaaksi vankilasta valehtelemalla vartijoille. Uusille vangeille tehtävän älykkyystestin tulokset kantautuvat presidentin korviin asti, ja Joe kutsutaan lopulta Valkoiseen taloon ratkaisemaan kaikki maailman ongelmat.

Mutta mitäpä keskivertoihminen osaa niille tehdä? Douglas Adams pohti hieman samanlaista teemaa Linnunrata-trilogiansa viidennessä kirjassa Enimmäkseen harmiton, jossa keskivertoihminen Arthur Dent haaksirikkoutuu avaruudessa teknologiaa tuntemattoman heimon kylään. Arthur luulee voivansa opettaa heille asioita, mutta tajuaa sitten, ettei itsekään tiedä, miten mikään nykymaailman keksinnöistä toimii ("Enkä minä tarkoita videonauhureita, eihän kukaan tiedä miten ne toimivat. Minä tarkoitan vain ihan tavallisia juttuja niinkuin kynä tai arteesinen kaivo tai sen semmoinen."). Lopulta Arthur päätyy heimon voileiväntekijäksi, koska se on asia, jonka hän osaa mutta heimolaiset eivät. Joe taas osaa kertoa, että peltoja kannattaa mieluummin kastella vedellä kuin urheilujuomalla.

Koko ajan Joe yrittää etsiä väitettyä aikakonetta, jolla pääsisi takaisin omaan aikaansa. Aikakone (time machine) kirjoitetaan elokuvassa kuten se lausutaan, "time masheen". Tämän voi nähdä hauskana "ne eivät osaa edes kirjoittaa!" -osoitteluna, tai sitten fiksuna näkemyksenä siitä, miten kieli elää ja kehittyy. Kirjoitusasu "machine" on kuitenkin vain sopimus eikä sinänsä sen enempää oikein tai väärin kuin "masheen", joka lausutaan samalla tavalla. Joka tapauksessa, näitä väännöksiä leffassa riittää vaikka kuinka paljon. Osa sanoista on myös muuttanut merkitystään, ja esimerkiksi vankien kuntoutus ("rehabilitation") on jotain aivan muuta kuin nykyisin. Starbucks on tulevaisuudessakin olemassa, mutta se on vaihtanut alaa, eikä "latte" ole enää kahvia.

Elokuva voidaan nähdä ajankohtaisena koulutuspoliittisena kannanottona, kun Yhdysvalloissa on oikeasti vaarana, että presidentiksi pääsee mies, jolla on siihen suunnilleen yhtä hyvät eväät kuin elokuvan Camacholla. Mutta eivät elokuvan ihmiset pahoja ole, vaan vain tyhmiä, eivätkä sitäkään omasta syystään. Elokuva on ihan mukavaa kesäviihdettä, joka näennäisestä pinnallisuudesta huolimatta voi saada vähän miettimäänkin.

   -Z

Felis catus kuuluu evoluution voittajiin: sen ei tarvitse tehdä mitään,
kun Homo sapiens kantaa sille kaiken valmiina. Myös pahvilaatikot.