Lopotti

Tommi Kinnunen: Lopotti

Äänikirjarintamalla on parhaillaan menossa megaprojekti nimeltään Sinuhe Egyptiläinen, mutta sitä ennen, tai oikeastaan sen lomassa ehdin kuunnella Tommi Kinnusen uutuusromaanin, Lopotin (2016), jolle ei Finlandia-palkintoa herunut tänä vuonna, mutta joka kuitenkin voitti ensimmäistä kertaa äänestetyn yleisö-Finlandian ja sopii siten tässä paraikaa meneillään olevaan Finlandia-putkeeni. Lopottihan on jatkoa Kinnusen vuoden 2014 esikoisteokselle, Neljäntienristeykselle, joka sekin oli omana vuonnaan Finlandia-ehdokkaana.

Tykkäsin kovasti Neljäntienristeyksestä ja etenkin sen omapäisistä naishahmoista Mariasta ja pienessä sivuosassa olleesta Marian lapsenlapsesta, sokeasta Helenasta. Onnekseni Kinnunen onkin Lopotissa nostanut Helenan toiseen pääosaan. Toisessa isossa roolissa on Tuomas, Helenan veljenpoika, joka isoisänsä Onnin tavoin on homoseksuaali. Tuomaksen elämä nuorena homona ei 1990-luvun Turussa tai edes 2000-luvun Helsingissä suinkaan ole helppoa, mutta muutos isoisän lopulta itsemurhaan ajaneeseen aikaan on silti merkittävä. Tuomaksen tarina on kiinnostava ja osin sangen traaginenkin, mutta Helenan hahmo ja sokean elämän kuvaus kiehtovat silti enemmän. Helena ei ole tilaansa tyytyvä, lähes kehitysvammaisena pidettävä uhri, vaan hankkii itselleen koulutuksen, työpaikan ja miehen. Elämä tuo kuitenkin Helenankin eteen esteen toisensa jälkeen, eikä loppu ole oikeastaan onnellinen hänenkään kohdallaan.

Lopotissa Kinnunen ei suo hahmoilleen samanlaista avonaista tulevaisuutta kuin vielä Neljäntienristeyksessä mm. Helenalle ja tämän kälylle, Kaarinalle. Aika ajaa ohi vielä Helenan nuoruudessa vilahtavasta kätilö Mariasta, sitten tämän katkerasta Lahja-tyttärestä ja lopulta Lahjan pojalleen Johannekselle ja tämän Kaarina-vaimolle jättämästä valokuvausliikkeestä. Tuomaskin keski-ikäistyy ja jättäytyy suvusta etäämmälle. Suku jatkuu vain epäkiinnostavissa lapsenlapsissa, joita Kinnunen ei vaivaudu kuvaamaan.

Lopotti on ehdottomasti kiinnostavaa kuunneltavaa, eikä mielestäni missään nimessä Neljäntienristeystä huonompi teos. Se on vain maailmankuvaltaan jollain tapaa synkempi ja alistuneempi ja siten edeltäjäänsä raskaampi kokemus. Jatko-osa oli kuitenkin hyvä veto Kinnuselta. Paineet lienevätkin kirjailijalla seuraavan kirjan suhteen Lopottia suuremmat: vieläkö palata tähän maailmaan vai keksiä kokonaan uusi?

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat

Aah, Harry Potterin maailma on täällä taas! Käytiin Ä:n kanssa tsekkaamassa J. K. Rowlingin uusin taikamaailmaan sijoittuva leffa, joka keskittyy vaiheisiin ennen Harry Potteria ja Voldemortia. Nyt pääosassa on Harryn koulukirjoista tuttu Lisko Scamander (Eddie Redmayne), ihmeotuksien erikoisvelho. Tähän sarjaan on luvassa ilmeisesti peräti viisi osaa, ja toisessa päässä taikamaailmaa venytetään Potterin seuraavan sukupolven tarinalla näytelmän ja siihen perustuvan kirjan johdolla, joten hetkeen ei tarvitse pelätä Potter-maailman tyrehtymistä.

Ihmeotuksissa (Fantastic Beasts and Where to Find Them, 2016) seikkaillaan 1920-luvun New Yorkissa, jonne Scamander saapuu vapauttaakseen pelastamansa ihmeotuksen. Maailma on toipumassa ensimmäisestä maailmansodasta ja velhomaailmaa ovat juuri ravistelleet Harry Potter ja kuoleman varjelukset -kirjasta tutun Gellert Grindelwaldin iskut. New Yorkissa uussalemilaisen lahkon jäsenet Samantha Mortonin hahmon johdolla levittävät vihapropagandaa velhoista. Samalla salaperäinen voima riehuu kaupungissa. Kaiken tämän keskellä Scamander onnistuu kadottamaan ihmeotuksia sisältävän laukkunsa ja sotkemaan ei-taikin eli amerikkalaisjästi Kowalskin (mainio Dan Fogler) mukaan seikkailuun. Joukkoon liittyvät myös Yhdysvaltain taikakongressin työntekijät ja noitasisarukset Tina ja Queenie (Katherine Waterston ja Alison Sudol). Hämärämmät motiivit ovat Tinan pomolla, taikakongressin välitason pomolla Grievesillä (Colin Farrell).

Elokuvaan oli ennakko-odotuksistani huolimatta saatu aikaiseksi ihan näppärä juoni ja sopivasti myös huumoria, vaikka meno olikin pelottavine lahkoineen paikoin melko synkkää. Käsikirjoittajana häärinyt J. K. Rowling hallitsee yhä tarinankerronnan. Otukset, etunenässään arvotavaroiden perässä oleva vesinokkaeläimen kaltainen haisku ja kiimassa oleva sarvikuonon jättimäinen versio purske, ovat myös kiehtovia, samoin niiden eri vuodenaika- ja ilmastovyöhykealueet – kaikki Scamanderin huikeisiin mittoihin kasvavan laukun sisällä. Ihmeotukset vilisee myös tunnettuja näyttelijöitä ja pienessä roolissa nähdään jopa Johnny Depp. Itse asiassa paljastamatta sen enempää juonesta, leffa aika hauskasti toisintaa samantyylisen roolijaon Deppin ja Farrellin kanssa kuin aikoinaan leffassa The Imaginarium of Doctor Parnassus (2009).

Erikoislähikuva ihmeotus K:sta!

Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu!

Käytiin Z:n kanssa katsomassa Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! yhdessä lähinnä alakoululaisista ja heidän vanhemmistaan koostuvan yleisön kanssa. Oli meilläkin sentään peitetarinana sukulaispoika mukana. Ja mikäpä oli katsoessa: yleisö eli hyvin mukana ja leffa oli kerrassaan mainio. Yhtään ei myöskään haitannut, että toisessa pääosassa oli aika paras Antti Holma.

Leffa perustuu Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kirjoittamiin ja kuvittamiin lastenkirjoihin, joissa seikkailevat Outolasta kotoisin olevat Tatu ja Patu, jotka ovat vähän pöhköjä mestarikeksijöitä ja Veera-tytön parhaita (mielikuvitus-)kavereita. Itseltäni oli etukäteistiedoista jäänyt huomaamatta, että leffa on jouluaiheinen. Vaan hyvinhän tässä vaiheessa saattoikin jo virittäytyä joulufiiliksiin, kun Aleksanterinkatukin sai juuri joulukoristeensa.

Leffassa Tatu (Holma) ja Patu (Riku Nieminen) saapuvat Outolasta Helsinkiin Veeran (Eedit Patrakka) jouluvieraiksi. Veera kuitenkin myöhästyy juna-asemalta, kun äiti ei ymmärrä kiirettä vastaanottamaan Veeran mielikuvitusystäviä. Niinpä Tatu ja Patu ehtivät lähteä omin päin kaupungille ennen kuin Veera pääsee heidän jäljilleen. Seuraa täysin absurdia ja ehdottoman nokkelaa sanailua ja toimintaa, kun veljekset perehtyvät kaupungin ihmeisiin ja joulun perinteisiin samalla kun hyödyntävät tilanteisiin sopivia keksintöjä, kuten mörkökarkotinta tai ihmismeripelastusliiviä. 

Helsinkiläiskatsojasta ja vanhasta lintsiläisestä oli ihanaa nähdä tuttuja paikkoja kauniisti kuvattuna usein hieman yläviistosta. Vähän nauratti myös maantieteelliset muutokset, kun matka esimerkiksi Käpylästä Linnanmäelle kulkikin yhtäkkiä Suvilahden kautta! Leffan loppuhuipennus talvisella Linnanmäellä oli kaunis ja koskettavakin, vaikka muuten leffa piti reippaan tekemisen meiningin yllä koko täydellisen, 70-minuuttisen kestonsa ajan. Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! onnistui mielestäni olemaan ihan tosissaan lasten elokuva ilman aikuisten kosimista "aikuisten vitseillä" ja silti viihdyttämään myös tällaisia kaiketi jo ihan oikeasti aikuisiksi laskettavia kolmekymppisiäkin.

Pikkuinen K on sen sijaan on vasta ensimmäisellä vuosikymmenellään.

Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron

Juuri tämän vuoden Finlandia-ehdokkaiden julkistamisen alla luin viime vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkitun romaanin eli Laura Lindstedtin Oneironin (2015). Aikoinaan luin myös Lindstedtin esikoisteoksen Sakset (2007), mutta siitä en tuolloin oikein saanut otetta. Oneiron veti mukaansa eriskummalliseen tarinaansa saman tien, joten esikoisen ongelma ei toistunut.

Kirja on jatkonimikkeensä mukaisesti fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Kummallisessa, valkoisessa, painovoimaa uhmaavassa maailmassa toisensa löytävät seitsemän naista: newyorkilainen taiteilija Schlomith, moskovalainen kirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirteen saanut Rosa, kaksosia odottava ranskalainen Nina, syöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalaisteini Ulrike. Kaikki elintoimintonsa ja tuntemuksensa hiljalleen valkoisessa tilassa kadottavat naiset ymmärtävät pian olevan kuolemanjälkeisessä tilassa. Kellään heistä ei kuitenkaan ole tarkkaa muistikuvaa omasta kuolemastaan.

Keskeisintä teoksessa ei toki ole kuolema, vaan erilaisten naisten elämäntarinat, joita he vuorotellen toisilleen kertovat. Turhan suurena paljastuksena tuskin tulee, että lopulta saadaan selville myös kunkin henkilön kuolintapa. Mielenkiintoisia ovat mm. salakuljetukseen sotkeutuneen Maimunan tarina, jonka kautta saadaan myös teoksen ainoa kosketus Suomeen. Lopputuloksen kannalta traagisia ovat ennen kaikkea Ninan ja Rosan tarinat, sillä kuolema vie heidät pois pieniltä lapsiltaan.

Suurimman roolin teoksessa kuitenkin saa juutalaisuuteen taiteensa perustava Schlomith. Tästä hahmostahan nousi teoksen julkaisun myötä keskustelu myös kirjailijoiden oikeudesta kirjoittaa itsestään poikkeavista hahmoista. Aivan ehdottomasti suon tämän oikeuden kirjailijoille – ei kaikki kirjallisuus voi olla itsereflektoivaa knausgårdismia – mutta samalla ymmärrän tavallaan närkästyksen. Kirjailija ei ole juutalainen, eikä käsittääkseni sen kummemmin ole ollut tekemisissä juutalaisen kulttuurin kanssa. Taustatyötä hän on toki tehnyt teostaan varten. Schlomithin hahmo on kuitenkin katkeran oloinen oikeastaan kaikelle juutalaisuudessa: hän näkee uskonnon olevan syynä niin vuosikymmeniä kestäneeseen syömishäiriöönsä kuin lastensa vieroittumiseen itsestään. Kyseiseen kulttuuris-uskonnolliseen yhteisöön kuuluvana tällaisesta hahmosta lukeminen voi tuntua oudolta tai epäoikeudenmukaiselta, etenkin jos oma käsitys juutalaisuudesta ei kohtaa Schlomithin näkemystä.

Kirjailijalle on annettava tunnustusta monipuolisten naishahmojen luomisesta. Hahmot eivät ole yksiulotteisia – yksistään pahoja, saati yksistään hyviä – vaikka toki kaikkien tarinat kiertyvätkin kuolemaa lähestyvien vaiheiden ympärille. Tavat kuolla kuitenkin tulevat yllätyksenä muutaman hahmon kohdalla, samoin kuin jopa hahmojen suhtautuminen kuolintapaan. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen teos ja idea, vaikka mitään aivan valtaisaa innostusta tai tunnelatausta se ei jättänytkään.

Finlandia-kirjallisuus jatkuu tämän jälkeenkin: nyt luvussa on toissavuoden voittaja, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät ja kuuntelussa tämän vuoden ehdokas, Tommi Kinnusen Lopotti. Myös K kuuntelee korvat tarkkana.

Syksy

Karl Ove Knausgård: Syksy

Taisteluni on ohi, mutta itseni kaltaisten fanien onneksi Karl Ove Knausgård ei lopettanutkaan kirjoittamista siihen, vaan on kirjoittanut neliosaisen esseesarjan, joista kukin on nimetty vuodenajan mukaan. Sarjan aloittaa Syksy (Om høsten, 2015, suom. 2016), joka asiaankuuluvasti julkaistiin suomeksi juuri syksyn kynnyksellä. Teos on Knausgårdin kirje kirjoittamisen aikaan vielä syntymättömälle tyttärelleen, Annelle, joka kasvaa vasta äitinsä Lindan vatsassa. Syksy jakautuu Syyskuuhun, Lokakuuhun ja Marraskuuhun, jotka kukin jakautuvat vielä kahteenkymmeneen noin kolmen sivun mittaiseen tekstiin, jotka käsittelevät jotakin tiettyä, joskus hyvinkin yksinkertaista aihetta, kuten purukumia, täitä tai nappeja. Joukossa on myös aiheita kuten häpyhuulet ja dagerrotypia. Näistä ei ehkä kuitenkaan ole lapsen ensimmäisiksi iltalukemistoiksi.

Verrattuna rönsyileviin Taisteluihini määrämittaiset esseet ovat suuri irtautuminen aiemmasta tyylistä, joskin toki niistä löytyy parhaimmillaan samaa perheenisän arkeen heittäytymistä ja jopa isäsuhteeseen palaamista, mitkä olivat osaltaan luomassa Taisteluistani niin kiinnostavia. Riemukas on esimerkiksi ”Pissa”-essee ja Knausgårdin siinä kuvailema onnen tunne, kun oli teininä pissannut yöllä housuunsa, mutta onnistunut siivoamaan jälkensä jäämättä kiinni (s. 50): ”kun häpeä oli poissa, pystyin hekumoimaan unessa häivähtäneellä mutta tunnistettavalla aistimuksella: ai että housuun pissaaminen tuntuu hyvältä”. Tästä muistui mieleen James Joycen romaanissa A Portrait of the Artist as a Young Man (Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, 1916) kuvaama tunne allensa pissaamisesta: ”When you wet the bed first it is warm then it gets cold”.

Nostalgiaa ja silkkaa historiallisten yksityiskohtien tallentamista Knausgård tuo esiin mm. esseissään ”Puhelimet” ja ”Napit”, joissa hän kuvailee tarkasti vanhan, pyöritettävän lankapuhelimen ulkomuotoa ja toimintaperiaatetta tai äidin ompelutarvikkeisiin kuulunutta nappirasiaa, joka oli täynnä erinäköisiä ja -kokoisia nappeja siltä varalta, että jostakin vaatekappaleesta sattuisi katoamaan nappi. Näissä kuvailuissa on jotakin itselleni niin tuttua ja muistoja herättävää, ja toisaalta ne ovat nyt syntyvälle sukupolvella varmasti jotain täysin tuntematonta.

Syksy tarjosi hyviä hetkiä, mutta kuten Helsingin Sanomien arvostelijakin totesi, tällä teoksella ei kannata aloittaa tutustumistaan Knasuun. Jossain vaiheessa lyhyet tekstit alkavat tuntua turhan toisteisilta juuri määrämitastaan johtuen, eivätkä ”löysät” osiot uppoa yhtä hyvin tällaiseen lyhyeen ja tarkan rakenteen teokseen kuin Taisteluni-tiiliskiviin. Uusi Knausgård ilahduttaa silti aina sen verran, että Talvi (Om vinteren, 2015) on jo varauksessa.

K tarkkailee talven saapumista.

Haudattu jättiläinen

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Vaikutuin aikoinaan suuresti Kazuo Ishiguron teoksesta Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day 1989, suom. 1990), samoin kuin itse asiassa kirjasta tehdystä leffasta (ohj. James Ivory, 1993). Teoksen epäluotettava kertoja vaikutti merkittävästi graduaiheen valintaanikin. Jostain syystä en kuitenkaan ole lukenut muita Ishiguron teoksia, ennen kuin nyt havahtuessani hänen tuoreimpaan käännökseensä, Haudattuun jättiläiseen (The Buried Giant, 2015, suom. 2016). Hetki piti taas kirjaa odotella varausjonossa, mutta odottelu palkittiin.

Haudattu jättiläinen on jännittävän erilainen romaani. Sen maailma on täynnä lohikäärmeitä, jättiläisiä ja kuningas Arthurin ritareita, kelttejä ja sakseja. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään nykyaikainen fantasiapläjäys, vaan itse teoksen haikean sävyinen tarinakin kieltään myöten huokuu menneitä aikoja. Ehkä lähin vertauskuva, minkä osaan teokselle nimetä, on Don Quijote (1605-­1615). Etenkin naaraslohikäärme Querigin surmaajaksi nimitetty vanha kuningas Arthurin ritari sir Gawain muistuttaa epäonnistuneissa pyrkimyksissään Cervantesin klassikon höpsähtänyttä sankaria.

Pääosassa teoksessa on kuitenkin vanha kelttipariskunta, Axl ja Beatrice, jotka lähtevät matkalle poikansa kylään. Matkaa hidastaa vaarojen lisäksi vanhusten kunto ja heidän sumuksi nimittämänsä olotila, joka saa ihmiset unohtamaan asioita jo lähimenneisyydestäänkin. Axl ja Beatricekin ovat epävarmoja elämänsä vaiheista, mutta vakuuttuneita he ovat rakkaudestaan toisiaan kohtaan. Pariskunnan syvä luottamus rakkauteen onkin teoksen lumoavin ja samalla katkeransuloisin piirre. Säilyykö rakkaus entisellään, jos sumu hälvenee ja muistot palaavat? Miten käy myös kelttien ja saksien välisille suhteille, jotka ovat sovinnollisia niin kauan, kun sumu peittää vanhat sota-arvet? Unohdus ei tarkoita anteeksiantoa.

Teoksen loppu on silkkaa kyynelkanavien kutitusta, kun pariskunnan yhteinen matka tulee päätökseensä. En muista, milloin olisin lukenut näin vahvasti ja koskettavasti omaan maailmaansa vieneen romaanin. Ehdoton syksyn kohokohta!

Talvisota

Philip Teir: Talvisota

Jostain kirjakaupan alennusmyynnistä on kirjahyllyyni päätynyt Philip Teirin esikoisromaani Talvisota (Vinterkriget, 2013). Kirja saikin siellä jonkin tovin odotella, mutta nyt sattui sopiva sauma sen lukemiselle. Teos kertoo töölöläisestä, suomenruotsalaisesta, akateemisesta Paulin perheestä, johon kuuluvat sosiologi-isä Maxin lisäksi vaimo Katriina ja aikuiset lapset Helen ja Eva. Lähtökohdiltaan kirja kuulostaa oikeastaan aika tunkkaisen porvarilliselta, ja hetken tunsin vastentahtoisuutta kirjaa kohtaan. Teir ja kääntäjänsä Jaana Nikula ovat kuitenkin tehneet tekstistä niin helposti sujuvaa, että kirja lopulta lähes tulkoon luki itse itsensä.

Toki monet kirjan juonikuviot ja teemat ovat sangen kuluneita: ikääntyvä julkkis-sosiologi lankeaa nuoreen ihailijaansa, vaimo kokee tulleensa jo vuosia sitten ohitetuksi, Helen-tyttären elämä ruuhkavuosia elävän lapsiperheen äitinä on välillä tylsää ja taiteilijatytär Eva aloittaa Lontoossa suhteen opettajansa kanssa. Teir saa kuitenkin uutettua kulutetuista aineksista vielä ihan kiinnostavan sopan, mutta miksikään suureksi ajankuvaksi tai omaksi suosikikseni teos ei kuitenkaan nouse. 

Max on jokseenkin vastenmielinen päähenkilö heikkouksineen ja samanaikaisine turvallisuudenhaluineen. Helen jää jotenkin aivan tossukaksi ja turhan ohueksi hahmoksi: mitä mieltä hän on oikeasti elämästään? Nyt hän tuntuu vain lipuvan roolissaan kunnollisena tyttärenä, äitinä ja vaimona. Ja miksi mukaan on pitänyt tunkea nykyajan työelämää kritisoiva Laura, jonka kiinnostusta Maxiin ei oikein motivoida? Ja miten Occupy-liikkeen tapahtumat Lontoossa oikeastaan liittyvät mihinkään?

Hahmoista kiinnostavimmiksi nousevat Eva ja Katriina. Eva uskaltautuu taiteilijaksi (tai no, varakkaan perheen vesana kyseessä ei liene varsinainen uskon hyppy kohti nälkätaiteilijuutta) ja kenties avartamaan maailmankatsomustaan. Myös Katriina osoittaa muita hahmoja suurempaa päättäväisyyttä ja tekee aloitteen erosta kolmenkymmenen vuoden liiton jälkeen. Silti näihinkin hahmoihin olisin kaivannut lisää syvyyttä ja tunnetta. Katriinan työmatka Filippiineille oli mielenkiintoista luettavaa syrjäkylään tehtyine automatkoineen, mutta silti siitäkin olisiin halunnut saada irti enemmän. Äh, olen selvästi pilannut itseni liian paksuilla romaaneilla, kun reilu 300-sivuinen kirja tuntuu pelkältä pintaraapaisulta.

Tämä peto kykenee muihinkin kuin pintaraapaisuihin.

Anna mennä. Opas hauskempaan elämään

Rosa Meriläinen & Saara Särmä: Anna mennä

Alkusyksyn lukemistossa on pientä feminististä suuntausta havaittavissa. Vuorossa oli Caitlin Moranin jälkeen Feministisen ajatushautomo Hatun perustajien Rosa Meriläisen ja Saara Särmän uutukainen, Anna mennä (2016), joka ohjeistaa tiellä tasa-arvoiseen ja hauskaan elämään. Hieman Moranifeston tapaan myös Anna mennä on jaoteltu erilaisiin elämän aihealueisiin, jotka sitten koostuvat lyhyistä, muutaman sivun jutuista. Aihealueina kirjassa on mm. yhteiskunta, ruumis ja koti.

Meriläinen ja Särmä kirjoittavat omakohtaisesti, mikä tekee kirjasta sopivan lähestyttävän ja helposti aukeavan. Ei mitään tiukkaa feministisaarnaa vaan kuvauksia omasta elämästä. Kirjoittajat pyrkivät vapauttamaan lukijansa turhasta epävarmuudesta, nolouden tunteesta ja suorittamisesta antamalla luvan päästää itsensä tarpeen tullen helpolla. Näin Meriläinen esimerkiksi kommentoi ylisuorittavia soseuttajaäitejä (s. 63):

On nimittäin olemassa ihmistyyppi, jotka lisääntyvät, vaikka se ei selvästikään tee heille hyvää. He haluavat suorittaa äitiyden Oikein. Jo raskausaikana he ovat viljelleet luomujuureksia omalla ryytimaallaan ja tehneet pikkuisiin jääpalarasioihin valmiiksi suolattomia vauvansoseita. […] Tiedoksi: Valmissoseet ovat tosi käteviä. Sen kuin napsauttaa purkin auki ja lapioi soseen vauvan kitaan. Ei ole kodin vanki, vaan purkit kulkee mukana mihin vain – ja vauva myös.

Jossain vaiheessa tosin Meriläisen sotkunsietämisopit alkavat vähän ärsyttää. En todellakaan ole mikään siivousfriikki, mutta en nyt sentään halua kahlata kissanhiekoissa, kukkamullissa ja puolipitoisissa vaatteissa ja tuijotella kattoa, koska se ”on aina siisti”. Sen sijaan allekirjoitan kirjoittajien näkemyksen metatyöstä, siis pakollisesta kotitöihin liittyvästä suunnittelusta, joka usein tuntuu kasautuvan naisille. Mutta eipä siitä sen enempää. 

Anna mennä on mainio kotimainen katsaus sukupuolten väliseen tasa-arvoon ja feminismiin kirjoitettuna sopivan huumorintajuisella ja turhista paineista ja odotuksista vapauttavalla otteella. Hurraa myötäylpeydelle, naisten keskinäiselle kehumiselle, hömppäsarjoille ja kepparitytöille!

Kolminkertainen hurraa myös kesäkissa-K:lle!

Moranifesto

Caitlin Moran: Moranifesto

Caitlin Moran on reilussa vuodessa noussut yhdeksi suosikkikirjoittajakseni. Siksi tilasinkin Moranin tuoreimman kokoelmateoksen, Moranifeston (2016), heti sen ilmestyttyä. No, tässä oli nyt sitten pari muuttujaa ja kirja saikin odottaa lukemistaan tuskallisen pitkään. Sen lisäksi kirjaraasu sai vähän kovaa kyytiä kulkiessaan milloin minkäkin laukun pohjalla. Mutta kansien kunnosta viis, sisältö oli täyttä rautaa!

Kuten edeltäjänsä, Moranthology (2012), Moranifesto koostuu Moranin kolumneista ja muista lyhyistä teksteistä. Nyt kirjailijalla on myös mukana tietoinen agenda: kohtelias vallankumous, johon hän kutsuu kaikki lukijansa osallistumaan. Mukaan mahtuu tiukkaakin asiaa tasa-arvosta, köyhyydestä ja kirjastolaitosten alasajosta Britanniassa, mutta myös moranilaiseen tyyliin kieli poskessa ja innosta hehkuen kirjoitettuja juttuja Lontoon olympialaisista, virtsarakon tulehduksista, Benedict Cumberbatchistä ja tulostimista.

Köyhistä oloista ponnistaneena Moran tietää mistä puhuu puolustaessaan hyvinvointivaltiota ja kuvatessaan todellisen, pitkittyneen köyhyyden raskautta. Myös naisena olemisesta Moran tietää ja jakaa parhaat vinkkinsä mm. festaripukeutumisen ja todellisen tasa-arvon tarkistamiseksi. Aiemmin Moran on puhunut vahvasti myös naisten oikeudesta aborttiin. Tällä kertaa hän nostaa esiin myös raskauden ja äitiyden ja niihin liittyvät ehdottomat supersankarin ominaisuudet (s. 267-268):

As an excercise, I’m just going to run through, once again, what becoming a mother consists of. First of all, you casually make an extra internal organ – the placenta. Likeyou’re some goddamn intergalactic robot UPGRADING ITSELF.
[…]
Just to, again, get this into perspective – when the most magic man who ever lived, Jesus, turned water into wine once, for one party, people went on about it for 2,000 years, and formed a major man-religion around it.
Meanwhile, for millions of breastfeeding mothers every day, turning their bodies into lunch, the reaction is, ‘Bitch, please – don’t do that in Claridge’s.’

Moranifesto on täynnä ajatuksia herättäviä, kauhistuttavia, voimaannuttavia, naurattavia ja jopa itkettäviä kirjoituksia, jotka puhuttavat ajankohtaisuudellaan ja kiinnostavat ja koskettavat toisaalta jo historiallisuudellaan (Lontoon olympialaiset, kuningattaren juhlavuosi, David Bowie). Näihin teksteihin tulee varmasti vielä palattua.

K sen sijaan tuskin haluaa palata tähän parin viikon takaiseen tötteröön,
jota joutui pitämään melkein kaksi viikkoa.

Jason Bourne

Robert Ludlumin Meduusa-kirjoihin perustuvat elokuvat ovat edenneet jo viidenteen osaansa – tai neljänteen, jos laskee vain Matt Damonin tähdittämät Jason Bourne -elokuvat. Edellisessä osassahan pääosassa nähtiin Jeremy Renner, jonka tarina sivusi läheltä Bournen tarinaa ja mukana nähtiin muutamia samoja nimiä ja naamoja. Kertasimme Z:n kanssa Bourne-boksin voimin sarjan aiemmat osat The Bourne Identityn (2002), The Bourne Supremacyn (2004), The Bourne Ultimatumin (2007) ja Renner-versio The Bourne Legacyn (2012). (En edes lähde muistelemaan, mitä ihmeen meduusoja nämä mahtoivat olla suomenkielisiltä käännöksiltään.)

CIA-tappaja Jason Bournen tarinahan alkaa The Bourne Identityssä siitä, että mies löytyy ampumahaavoja selästään keskeltä Välimerta ilman muistikuvia siitä, kuka hän on tai miten on mereen joutunut. Ilmeisen taitava hän on tappelemaan ja sujuvasti hän puhuu myös Euroopan valtakieliä. Kehoon istutetusta kapselista löytyy sveitsiläisen pankin tallelokeron tiedot, ja lokerosta löytyy ase ja nippu passeja eri nimille ja kansallisuuksille. Alkaa pako ympäri Eurooppaa ja vastauksien hakeminen omaan menneisyyteen. Sama meno jatkuu seuraavissa kahdessa osassa, joskin tavallaan tarkemmin rajattuna ja siten toimivampana settinä. Kakkosen kohdalla ohjaajan puikkoihin astui myös Paul Greengrass, joka kolmosen jälkeen palasi yhdessä Damonin ja Julia Stilesin kanssa tähän tuoreimpaan osaan, Jason Bourneen (2016). Kakkonen ja kolmonenhan ovat kronologialtaan muutenkin mielenkiintoiset osat: kakkososan päätöskohtaukseen päästään ajallisesti vasta kolmososan puolivälin paikkeilla. Toisaalta muutoin kolmosen tapahtumat jatkuvat suoraan – mitä nyt leffojen valmistumisen välillä kuluneet kolme vuotta - siitä, mihin kakkososa ennen loppukohtaustaan päättyi.

Aiempien osien kertaus oli paikallaan, vaikkei ehkä kuitenkaan välttämätön ennen uutta osaa. Nopea flashback-kertaus saatiin nytkin aluksi. Sekä Jason Bourne että Stilesin esittämä Nicky Parsons ovat vuosien ajan jo pakoilleet omilla teillään ympäri maailmaa. Parsons murtautuu kuitenkin CIA:n tietokantaan ja saa käsiinsä tietoa CIA:n salaisista ohjelmista, joista vanhimman, Treadstonen, osana Bourne ja Parsons ovat työskennelleet. Parsons löytää tietoa myös papa-Bournen osallisuudesta projektiin ja lähtee toimittamaan tietoa Bournelle Kreikkaan. Tästäpä alkaa tämänkertainen jahti, jossa Bourne saa peräänsä CIA:n pääjohtajan (Tommy Lee Jones), henkilökohtaista kostoa vailla olevan agentin (Vincent Cassel) ja operatiivista tasoa pyörittävän nuoren uraohjuksen (Alicia Vikander). Tällä kertaa liikutaan mm. Berliinissä, Lontoossa ja Las Vegasissa.

Elokuva on yllättävänkin suoraa ja kovaäänistä mätkintää – foley-artistit ovat itse asiassa koko leffasarjan ajan olleet liekeissä nyrkkihippaäänien kanssa. Kovaa mennään etenkin Las Vegasin loppuhuipennuksessa, kun pahis nappaa SWAT-tiimin astetta jykevämmän kulkupelin alleen. Sinänsä itse lisäpaljastus Bournen isästä ja siihen liittyvistä kuvioista on melko toissijainen, keskeisintähän tässä on hienot vakoilusysteemit ja kissa-hiiri-leikki Bournen ja CIA:n välillä. Leffasarjan loppuhuipentumat nojaavat juuri tähän ajatukseen CIA:ta askelta edempänä olevasta Bournesta, joka aina livahtaa heidän käsistään Mobyn Extreme Waysin tahtiin. Jason Bourne ei ole tässäkään poikkeus. Oh baby!

Fur baby!

Kummatukkainen tyttö

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö

David Foster Wallacen kolmas suomennettu kokoelma, Kummatukkainen tyttö (2016) koostuu novelleista, jotka ovat alun perin ilmestyneet kokoelmissa Girl with Curious Hair (1989) ja Oblivion (2004). Mukana on 12 tarinaa, 6 kummastakin kokoelmasta. Taitavasta käännöksestä teoksen nimeä myöten vastaa jälleen Juhani Lindholm. Viidentoista vuoden ero alkuperäisten kokoelmien ilmestymisessä ei oikeastaan käy ilmi tarinoista, sillä ne tuntuvat kaikki asettuvan johonkin epämääräiseen internetiä edeltävään aikaan, jossa VHS on vielä huipputeknologiaa. Poikkeuksena on presidentti Lyndon Johnsonin avustajasta kertova ”Lyndon”, joka sijoittuu Johnsonin uran nousuvuosiin.

Wallacen suomennoksista suosikkinani pysyy yhä ensimmäinen, Hauskaa, mutta ei koskaan enää, mutta Kummatukkaisessa tytössä on myös muutamia täysosumia, joilla se nousee edellisen, Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja, ohi listallani. Tarinoita yhdistää tietty mollivoittoisuus, mutta keskeistä Wallacen tarinoissa ovat myös tyylivalinnat kielessä. Esimerkiksi ”Tienraivaaja tämäkin” ja ”Unohdus” -tarinat nojaavat pitkälti niiden kertojaäänien omalaatuisuuteen. ”Tienraivaajassa” sivistyssanoilla ja latinankielisillä termeillä itseään ilmaiseva kertoja kuvaa ystävänsä tutun lentokoneessa kuulemaa tarinaa viidakossa eläneestä ihmelapsesta. ”Unohduksessa” äänessä on mies, joka kertoo aviokriisistään, joka kulminoituu kuorsaamiseen. Miehen kerronta vilisee lainausmerkkejä ja vaihtoehtoisia adjektiiveja, joilla kertoja saa yksinkertaisenkin asian kertomiseen kulutettua rivitolkulla tekstiä. Tunnen tosielämässä varsin samantyyppisesti kirjoittavan ihmisen ja koin Wallacen novellia lukiessa samaa epätoivoa kuin kyseisen ihmisen jaarituksia kahlatessa. Wallace on toki usein runsassanainen ja yksityiskohtainen ja aina se ei missään nimessä ole yhtä tuskastuttavaa kuin tietoisesti rakennetussa ”Unohduksessa”. Vain kolmisivuisessa ”Palaneiden lasten inkarnaatioita” -novellissa Wallace osoittaa voimansa tarinankertojana myös tiiviissä muodossa.

Omaksi suosikikseni novelleista nousee ”Ei sielu ole ahjo”, joka kuljettaa rinnakkain tarinaa luokkahuoneessa sekoavasta sijaisopettajasta ja oppilaasta, joka samaan aikaan luo kuvitteellista melankolista tarinaa luokkahuoneen ikkunan peittävän verkon ruutuihin. Kerronnaltaan kiinnostava oli myös ”Filosofia ja luonnon peili”, jossa kertoja on päässyt ehdonalaiseen ja elää kauneusleikkauksella kasvonsa pelästyneeseen ilmeeseen jähmettäneen äitinsä kanssa. Tekstin lomassa, kuin koko ajan mielen taka-alalla painavana pakkomielteenä, pulpahtelee viitteitä siitä, mikä on saattanut miehen tuomituksi rikolliseksi.

Kummatukkainen tyttö on mielenkiintoinen, joskin synkkä ja paikoin melko raskassoutuinenkin, mutta hyvä lisä Wallacen suomennettuihin teksteihin. Seuraavaksi haluaisin kuitenkin lukea lisää miehen essee- tai lehtikirjoituksia, jotka mehukkuudessaan mielestäni oikeastaan päihittävät nämä fiktiiviset tekstit.

K torjuu synkkyyttä.

Last Week Tonight with John Oliver & Girls

Kesäni ehdottomin pelastus ja huippulöytö on ollut Last Week Tonight with John Oliver (2014-), joka on HBO:n jo kolmannelle kaudelle edennyt ajankohtaisohjelma, josta mallia ovat ottaneet Suomessa niin Noin viikon uutiset kuin Uutisraportti. Ohjaan suuret kiitokset sarjaa minulle suositelleille tahoille, ihmis-K:lle ja V:lle!

Ohjelma, joka näyttäessään maailman tyhmyyden onnistuu samalla myös valamaan uskoa ihmiskuntaan, humaaniuteen ja tasa-arvoon. Ja tuotanto, joka kevyiden studiokulissien hämätessä kykenee ihmetekoihin: haastatteluun Edward Snowdenin kanssa moskovalaisessa hotellissa, erilliseen FIFA:n Jack Warnerille irvailevaan ohjelmaan Trinidad & Tobagon televisiossa, oman kirkon perustamiseen, toimiviin Twitter-kampanjoihin ja oikeasti tärkeisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin paneutuvaan journalismiin, jonka John Oliver tarjoilee paikoin hellyyttävän lapsekkaaseen huumoriin käärittynä. Aiheet ovat käsitelleet niin Puerto Ricon vararikkoa, aborttia ja urheilustadionien julkista rahoitusta kuin poliitikkojen rahankeruuseen käyttämää aikaa, Brexitiä ja Oliverin henkilökohtaista suosikkia, FIFA:n korruptoituneisuutta. Parhaillaan pyörivissä jaksoissa vähintäänkin sivutaan usein Yhdysvaltain tulevia presidentinvaaleja, joita Oliver melko osuvasti kutsuu mm. nimillä ”Clowntown Fuck-the-World Shitshow” tai ”A Horrifying Glimpse at Satan’s Pinterest Board 2016”

Oliver on Yhdysvaltoihin asettunut britti, joka muistaa myös pilkata kansallisuutensa tunnekylmää luonnetta ja samalla salakavalasti avaa amerikkalaisille hieman eurooppalaisiakin aiheita. Toisaalta Oliver puhuu amerikkalaisista me-muodossa ja siten korostaa olevansa rehdin mielin mukana, eikä vain irvailemassa jenkkien typeryyksille. Ohjelma on yhtä kulttuurireferenssien tykitystä ja se viittaa usein myös omiin aiempiin jaksoihinsa, kuten käsitellessään Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomareita, joille show’ssa on omat koiranäyttelijänsä. Tuomari Antonin Scalian kuolema helmikuussa oli aiheuttaa kuumat paikat tämän bulldog-näyttelijälle.

Ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen show – parin vuoden takaisetkin jaksot toimivat yllättävän hyvin, eikä voi kuin kauhistella kaksin verroin republikaanien päätymistä nykyiseen ehdokkaaseensa…

***

Girls on edennyt jo viidenteen kauteensa. Viime kaudellahan nähtiin, kuinka päähenkilö Hannahin (Lena Dunham, jonka kirjasta lisää täällä) ja Adamin (Adam Driver) tiet erkanivat lopullisen oloisesti, kun Hannah alkoi seurustella opettajakollegansa Franin kanssa. Tällä kaudella uudessa suhteessa on jo havaittavissa kitkaa. Toisaalla Adam ja Hannahin paras ystävä Jessa löytävät toisensa, mutta kummankin side Hannahiin hiertää tätäkin suhdetta. Shoshanna on löytänyt itsensä Japanissa, mutta kaikki ei sittenkään suju niin kuin pitäisi. Marnie menee naimisiin ja eroaa eli etsii yhä itseään. Kauden päätteeksi tosin hänkin saattaa viimein tajuta onnen olevan lähellä. Siinä sivussa Hannahin vanhemmat pohtivat avioliittoaan isän tultua kaapista viime kaudella, Ray on häviämässä kahvilataistelun vastapään hipstereille ja Elijah löytää kuuluisan miesystävän.

Sinänsä siis tuttu meno jatkuu. Dunham rakastaa selvästi ärsyttämistä ja rajojen rikkomista Hannahin hahmollaan, ja paneekin tämän jälleen mitä roisimpiin kohtauksiin, mm. vilauttelemaan alapäätään koulun rehtorille. Jossain vaiheessa Hannahin toiminta alkaa tuntua jo liioitellun liioitellulta, mutta osaltaan se tuntuu kuuluvan sarjan tyyliin ja Dunhamin tapaan provosoida. Sarjan näyttelijät ovat erinomaisia ja Adam Driveria ei voi koskaan kaiketi katsoa liikaa. Driverin hahmo elää tavallaan uusintana miehen omaa elämää, kun tämä alkaa päästä näyttelijänurallaan jo tv-rooleihin. Kohta Girls-Adamin uralla edessä lienee kuuluisan scifi-saagan uuden pääpahiksen rooli..?

Jännä nähdä, mihin suuntaan sarja tästä vielä lähtee. Nyt on jo parisuhdekuvioita pyöritelty, seksuaalisuudella leikitelty ja uriakin hiljalleen kehitelty. Mitä näistä hahmoista vielä mahtaa irrota?

Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja
yhdeksän muuta

Summamutikassa valitsin Pasi Ilmari Jääskeläisen esikoisteoksen, Lumikko ja yhdeksän muuta (2006) kesän kuunnelmaksi (kyllä, kirjat etenevät näemmä tänä kesänä kuuntelemalla samaa madonvauhtia kuin lukemallakin). Kirjailija oli minulle ennestään tuntematon, joten vailla odotuksia tyylistä tai oikeastaan edes sisällöstä asetin ensimmäisen levyn soittimeen.

Paljastui, että kirja kertoo kuuluisasta lastenkirjailija Laura Lumikosta ja tämän perustamasta kirjallisuusseurasta, jonka kaikista yhdeksästä jäsenestä on tullut kuuluisia kirjailijoita. Lumikko ja monet seuran jäsenistä asuvat yhä sen perustamisnurkilla, Jäniksenselässä. Sinne palaa myös yliopistosta valmistunut Ella Milana äidinkielen opettajan sijaiseksi. Harrastelijakirjailijana Ella saa myös novellinsa julkaistuksi paikallislehdessä. Tämän myötä hän saakin yllättäen kutsun liittyä Jäniksenselkäläisen kirjallisuusseuran viimeiseksi, kymmenenneksi jäseneksi. Ensikohtaaminen lastenkirjailijan talossa kuitenkin keskeytyy, kun Lumikko katoaa vieraidensa silmien edessä jäljettömiin ja sankka lumisade peittää talon sisätilat.

Seuran jäsenenä Ella pääsee kuitenkin tutustumaan Lumikkoon muiden kirjailijoiden avustuksella heidän pelatessaan Peliä, jonka avulla kirjailijat uuttavat toisistaan materiaalia tuleviin kirjoihinsa. Samalla Ella kiinnostuu seuran salaisesta alkuperäisestä kymmenennestä jäsenestä, joka on kuollut jo nuorena lapsena ja josta sittemmin on vaiettu. Kuolleen jäsenen ja kadonneen kirjailijan lisäksi Jäniksenselällä tapahtuu muutakin outoa: koirat karkailevat perheiltään ja pitävät vahtia erään seuran jäsenen talolla. Paikalliskirjaston kirjoihin ilmestyy omituisia muutoksia niiden juoniin. Ellan isä saa kummallisia ruhjeita puutarhassaan ja paikallinen mytologinen kartoittaja toteaa puutarhassa vallitsevan taistelun kotitonttujen ja maahisten välillä.

Lumikko ja yhdeksän muuta lipsahtaa siis tämän tästä kevyesti fantasian puolelle samalla kun se konkreettisin vertauskuvin käsittelee selvästi kirjailijan luovaa työtä. Teos oli mukavan erilainen verrattuna mihinkään, mitä olisin hetkeen lukenut, joten itsestäni johtuvasta hitaasta etenemisestään huolimatta se piti hyvin otteessaan kulkiessaan hieman harvemmin tallattuja polkujaan. Loppuratkaisukin kaikessa lapsien julmuuden paljastamisessaan oli mielestäni sangen toimiva. Piristävä yllätys!

Vieraskynässä Z: Idiocracy

Toisille koittaa kesälomakin, itsehän en näihin onnekkaisiin lukeudu. Työpäivien jälkeen selviää hädintuskin hereillä puolitoista jaksoa kesäsuosikkia, Last Week Tonight with John Oliveria, mutta kaikki lukemisyritykset lopahtavat silmäluomien umpeutumisen kanssa jo toisen sivun puolivälissä. Reipas Z jaksoi ensimmäisenä lomapäivänään katsoa ihan kokonaisen leffan:

Kesäloman alkamisen kunniaksi katsoin Googlen suoratoistopalvelusta pienimuotoiseksi kultti-ilmiöksi muodostuneen elokuvan Idiocracy (suom. Idioluutio, 2006). Elokuva on muun muassa Beavis ja Butt-Head -sarjasta tunnetuksi tulleen Mike Judgen ohjaama, ja kyseisen piirretyn tuntu välittyy elokuvastakin. Judgen muista sarjoista mainittakoon myös mainio Silicon Valley, josta E aikaisemmin kirjoitti sarjakatsauksessaan.

Elokuva alkaa alustuksella, jossa kuvaillaan, kuinka luonnollisten vihollisten puuttuessa ihmisen evoluutio ei enää suosi vahvimpia ja viisaimpia, vaan niitä, jotka lisääntyvät nopeimmin. Nopeimmin taas lisääntyy kouluttamaton valkoinen alaluokka, kun taas koulutetut ihmiset harkitsevat ja lykkäävät lapsen hankintaa kunnes on liian myöhäistä (case-esimerkissä aviomiestä esittää Mad Menin Jimmy Barrett, näyttelijä Patrick Fischler). Satojen vuosien aikana tämä kehitys taannuttaa ihmisen edellä mainitun Beavis & Butt-Head -sarjan "öhö öhö, perse!" -tasolle.

Elokuva alkaa vuodesta 2005, kun armeijan salaisessa projektissa kokeillaan ihmisen syväjäädyttämistä vuodeksi. Koekaniineiksi valitaan asevoimien keskimääräisin ihminen, kirjastonhoitaja Joe Bauers, sekä prostituoitu nimeltä Rita. Syväjäädytyksen aikana asiat menevät mönkään, ja Joe ja Rita heräävät lopulta vasta vuonna 2505.

Tulevaisuus ei ole kiiltävää scifiä lentävine autoineen, vaan dystopia, jossa jätevuorten välissä elävien ihmisten sanavarasto kattaa hädin tuskin muutaman sata sanaa, ja jossa aikaa vietetään horisonttiin asti jatkuvissa ostoskeskuksissa - silloin, kun televisiosta ei katsota Jackass-henkistä ohjelmaa Ow, My Balls! jossa päätähden genitaalit joutuvat koville. Isot firmat hallitsevat maailmaa (eli Yhdysvaltoja; muiden maanosien tilanteesta emme saa tietää mitään) jopa siihen pisteeseen asti, että peltoja kastellaan urheilujuomalla ja presidentin (entinen show-painija ja pornotähti) koko nimi on Dwayne Elizondo Mountain Dew Herbert Camacho.

Joe ei osaa toimia tulevaisuudessa ja joutuu nopeasti pidätetyksi, mutta puhuu nopeasti itsensä vapaaksi vankilasta valehtelemalla vartijoille. Uusille vangeille tehtävän älykkyystestin tulokset kantautuvat presidentin korviin asti, ja Joe kutsutaan lopulta Valkoiseen taloon ratkaisemaan kaikki maailman ongelmat.

Mutta mitäpä keskivertoihminen osaa niille tehdä? Douglas Adams pohti hieman samanlaista teemaa Linnunrata-trilogiansa viidennessä kirjassa Enimmäkseen harmiton, jossa keskivertoihminen Arthur Dent haaksirikkoutuu avaruudessa teknologiaa tuntemattoman heimon kylään. Arthur luulee voivansa opettaa heille asioita, mutta tajuaa sitten, ettei itsekään tiedä, miten mikään nykymaailman keksinnöistä toimii ("Enkä minä tarkoita videonauhureita, eihän kukaan tiedä miten ne toimivat. Minä tarkoitan vain ihan tavallisia juttuja niinkuin kynä tai arteesinen kaivo tai sen semmoinen."). Lopulta Arthur päätyy heimon voileiväntekijäksi, koska se on asia, jonka hän osaa mutta heimolaiset eivät. Joe taas osaa kertoa, että peltoja kannattaa mieluummin kastella vedellä kuin urheilujuomalla.

Koko ajan Joe yrittää etsiä väitettyä aikakonetta, jolla pääsisi takaisin omaan aikaansa. Aikakone (time machine) kirjoitetaan elokuvassa kuten se lausutaan, "time masheen". Tämän voi nähdä hauskana "ne eivät osaa edes kirjoittaa!" -osoitteluna, tai sitten fiksuna näkemyksenä siitä, miten kieli elää ja kehittyy. Kirjoitusasu "machine" on kuitenkin vain sopimus eikä sinänsä sen enempää oikein tai väärin kuin "masheen", joka lausutaan samalla tavalla. Joka tapauksessa, näitä väännöksiä leffassa riittää vaikka kuinka paljon. Osa sanoista on myös muuttanut merkitystään, ja esimerkiksi vankien kuntoutus ("rehabilitation") on jotain aivan muuta kuin nykyisin. Starbucks on tulevaisuudessakin olemassa, mutta se on vaihtanut alaa, eikä "latte" ole enää kahvia.

Elokuva voidaan nähdä ajankohtaisena koulutuspoliittisena kannanottona, kun Yhdysvalloissa on oikeasti vaarana, että presidentiksi pääsee mies, jolla on siihen suunnilleen yhtä hyvät eväät kuin elokuvan Camacholla. Mutta eivät elokuvan ihmiset pahoja ole, vaan vain tyhmiä, eivätkä sitäkään omasta syystään. Elokuva on ihan mukavaa kesäviihdettä, joka näennäisestä pinnallisuudesta huolimatta voi saada vähän miettimäänkin.

   -Z

Felis catus kuuluu evoluution voittajiin: sen ei tarvitse tehdä mitään,
kun Homo sapiens kantaa sille kaiken valmiina. Myös pahvilaatikot.