Leffaviikko

Tällä viikolla ehdin yllättäen katsoa neljä elokuvaa. Harvemmin nykyään on riittävästi aikaa ja/tai keskittymiskykyä yli tunnin mittaisiin audiovisuaalisiin tuotoksiin, etenkään arkena.

Viikon ensimmäinen leffa oli Jacques Audiardin ohjaama Luihin ja ytimiin (De rouille et d'os, 2012). Suhtautumiseni elokuvaan on hieman kaksijakoinen. Päähenkilö Alain (Matthias Schoenaerts) vaikutti lähinnä ajattelemattomalta nilkiltä. Toinen päähenkilö, Marion Cotillardin esittämä Stéphanie ja hänen tarinansa oli helpommin lähestyttävä. Miekkavalaiden kouluttaja menettää onnettomuudessa jalkansa ja samalla elämänilonsa. Näiden kahden hahmon kohdattua Stéphanie alkaa jälleen löytää onnen hetkiä. Alainin ryhdistäytyminen sen sijaan vaatii vielä vakavamman onnettomuuden. En oikein jaksa lämmetä näille ongelmasta toiseen kulkevien nuorten miesten kertomuksille. Cotillard saa kuitenkin pisteet roolistaan.

Beginners (2010) oli viikon toinen leffa. Christopher Plummer voitti roolistaan kyseisessä elokuvassa sivuosa-Oscarin. Hän onkin hyvä isänä, joka vaimonsa kuoltua 45 avioliittovuoden jälkeen paljastaa pojalleen olevansa homo ja ryhtyy toteuttamaan tätä piilotteemaansa puolta itsestään. Yllättäen isän ja pojan välit lämpenevät viileän lapsuusajan suhteen jälkeen, ja isän kuoltua poika (Ewan McGregor) yrittää oppia rakastamaan yhtä rohkeasti kuin isänsä. Rakkauden kohteena on Kunniattomien paskiaisten (Inglourious Basterds, 2009) ihana Mélanie Laurent. Tarina oli ehkä kuitenkin hieman ohut ja leffa vähän liian taiteellis-indie-wannabe omaan makuuni.

Todistusaineisto

 Kolmantena leffana oli jo etukäteen mainitemani 12 Years a Slave (2013). Elokuva perustui Solomon Northup -nimisen vapaan mustan miehen tositarinaan, jossa hän tulee kaapatuksi ja myydyksi orjaksi 1840-luvun Amerikassa. Elokuva oli vaikuttava, ja on uskomatonta, ettei aiheesta käytännössä ole aiemmin juuri tehty elokuvia tästä eli orjien näkökulmasta. Ja vielä nytkin tekijäksi tarvittiin brittiläinen ohjaaja (Steve McQueen).

Aihe on tärkeä, ja olen iloinen, että kävin katsomassa leffan, mutta en tiedä, haluanko nähdä sitä enää uudestaan, sen verran ahdistava kuvaus oli kuitenkin kyseessä. Ennen kaikkea Michael Fassbenderin esittämä plantaasinomistaja on sadismissaan ja silkassa kyvyssään olla näkemättä toista ihmistä ihmisenä todella vastenmielistä katsottavaa. Roolituksesta on vielä todettava, että enpä heti muista toista elokuvaa, jossa olisi vilissyt näin paljon tuttuja naamoja. Pääosassa oli joulun vakkarihömpästä Rakkautta vain (Love Actually, 2003) tuttu Chiwetel Ejiofor. Muissa vaihtelevan suuruisissa rooleissa saattoi bongata mm. Kunniattomista paskiaisista tutun Fassbenderin, Mad Menin Salvatore Romanon eli Bryan Battin, The Wiren suosikkihahmo Omarin eli Michael K. Williamsin, aina näihin hyypiörooleihin päätyvän Paul Danon (mm. There Will Be Blood, 2007), Paul Giamattin ja Brad Pittin. Ja tietenkin Benedict Cumberbatchin.

Viikon päätti David O. Russellin Taistelija (The Fighter, 2010). Leffa oli tositapahtumiin perustuva kuvaus nyrkkeilijä Micky Wardista (roolissa yllättävän hyvä yhden ilmeen mies Mark Wahlberg). Sinänsä leffa on melko perinteinen vaikeuksista voittoon -tarina, mutta lisämaustetta siihen tuo Mickyn värikäs perhe: narkkarivalmentajavelipuoli Dicky, manageriäiti, tossun alla oleva isä ja seitsemän siskon kanalauma. Perus kolmen tähden sunnuntai-illan viihdyke siis.

Nyrkkeilyleffat eivät kuulu suosikkeihini, mutta tämä leffa kiinnosti ennen kaikkea tekijäkaartinsa puolesta. Sekä narkkariveli-Dickyä esittänyt Christian Bale että äitiä esittänyt Melissa Leo pokkasivat rooleistaan sivuosa-Oscarit. Tällä elokuvalla ohjaaja Russell tuntui myös pääsevän kunnon Oscar-imuun, sillä Taistelijaa seurasi Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook, 2012), joka toi Jennifer Lawrencelle pääosa-Oscarin ja oli ehdolla seitsemässä muussa kategoriassa. Tänä vuonna Russellin American Hustle on yksi kärkiehdokkaista, ja jälleen ohjaaja on piiskannut etenkin näyttelijänsä ehdokkuuksien arvoisiin suorituksiin, sillä leffalla on Unelmien pelikirjan tavoin ehdokas jokaisessa näyttelijäkategoriassa. Nyt vain on toivottava, että Yle haluaisi näyttää gaalan, sillä Nelonen ei aiemmista vuosista poiketen tänä vuonna sitä kuulemma aio tehdä. Grrr.

K:n leffatuoli. Vain popparit puuttuu.