He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Taisin mainita jo marraskuussa lukevani Jussi Valtosen Finlandia-voittajateosta vuosimallia 2014. Silloin se tosiaan tuli luettuakin, mutta postaus jäi erinäisten koulu- ja perheenlisäyskiireiden jalkoihin. Kaivellessani muististani teoksen tarkempia yksityiskohtia voin ensimmäiseksi jo todeta romaanin olleen erinomaisen ja odotukset ylittävän. Pidin jo Valtosen edellisestä kirjasta Siipien kantamat (2007), mutta tämä oli sitäkin tyydyttävämpi. Jos jotain on kritisoitava, niin kirjan nimeä, joka ei millään jäänyt päähäni. Minua varten ovat selkeät, yksisanaiset kirjannimet, kuten Taisteluni, Oneiron tai Lopotti. Muistini rajamailla mennään jo Neljäntienristeyksellä, Sateenvarjotarinalla ja Mielikuvituspoikaystävällä.

Mutta takaisin siis He tietävät… He eivät ole… Ne tekevät tiedettä?? Valtosen kirjaan. Pääosassa ovat juutalaisamerikkalainen professori Joe, tämän entinen suomalainen puoliso Alina ja heidän yhteinen poikansa Samuel. Joe jättää perheensä Suomeen pojan ollessa tuskin vuoden ikäinen ja perustaa uuden perheen Yhdysvalloissa. Katkeroitunut Alina pitää huolen, ettei mies kuvittele Samuelin kaipaavan tätä elämäänsä. Näin saa alkunsa väärinkäsityksiin ja vääriin ajoituksiin perustuva tapahtumasarja, joka kuvaa kommunikoinnin ja toisen kuuntelemisen vaikeutta ja tärkeyttä.

Samuel herää kiinnostumaan eläinten oikeuksista samalla kun Joe perheineen joutuu eläinaktivistien vihan kohteeksi, sillä Joe käyttää koe-eläimiä tutkimuksissaan. Joen tytär uudesta avioliitosta saa käyttöönsä uusinta teknologiaa olevan iAm-laitteen, joka kytkeytyy suoraan käyttäjänsä mieleen ja verkkokalvoille ja luo samanmielisyyden kuplan tarjoten vain käyttäjän mieltymysten mukaista sisältöä. Laite on osa laittoman rajoja hätyyttelevää markkinointikikkailua, jolla tyttö valjastetaan toimimaan piilomainostajana milloin millekin farkkumerkille, hittibiisille tai jopa epämääräisille ujoutta poistaville lääkkeille.

Teos koostuu siis sangen monipuolisista aineksista, mutta Valtonen pitää paketin kasassa ja luo hurjan tarkan dystopian iAm-kuvauksillaan ja edellisen teoksensa tapaan moniulotteisia, kokonaisia hahmoja, joilla kaikilla on vikansa ja hyveensä. Mielestäni todella taitavasti Valtonen käsittelee ulkomaalaisen silmien kautta välittyvää kuvaa 1990-luvun alun Suomesta, sen ilmapiiristä ja kansakunnan tavoista hahmottaa maailmaa ja omaa historiaansa, samoin kuin tuon aikakauden kehittyvää teknologiaa, kuten sähköpostia! Teoksen tarina kulkee kohti vääjäämätöntä loppuaan ja hitaahkon alun jälkeen ahmin jännittyneenä viimeiset sivut. Ehdoton lukusuositus tälle ja seuraava Valtosen kirja tarkkailuun.

Mielikuvituspoikaystävä

Storytelin mobiilisovelluksella
kuuntelussa:
Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä

Sain Z:lta joululahjaksi puolen vuoden lahjakortin Storyteliin, joka tarjoaa kirjoja kuunneltavaksi ja luettavaksi Netflix- tai Spotify-henkisesti kiinteällä kuukausihinnalla. Otin palvelun käyttöön ja vaunulenkkien iloksi muutama viikko takaperin ja nyt on ensimmäinen kirja kuunneltu.

Kirjaksi valikoitui Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä (2016), lukijanaan aina luotettava Krista Putkonen-Örn lähinnä siksi, että olen jonkin verran lukenut Rönkkösen blogeja ja aikoinaan tykästyin Rönkkösen reippaaseen kirjoitustyyliin.

Rönkkönen kirjoittaa Mielikuvituspoikaystävässä ilmeisen omakohtaisesti seurustelun ja sinkkuuden mutkista. Sinkkublogin kirjoittaja kuvaa parisuhdehistoriaansa ja lopulta hieman kliseisestikin itsensä löytämistä. Mukana on ääneen naurattavia kohtia, mutta myös vakavoitumisen hetkiä, unohtamatta kuitenkaan Rönkkösen sangen härskiä puheenpartta. Silti jotain jäi omalla kohdallani kirjasta uupumaan, enkä innostunut siitä niin paljoa kuin olisin ehkä toivonut. Olisin kenties toivonut vielä lisää jotain vakavampaa pohdintaa tai sitten vielä jotain liioitellumpaa.

Seuraavaksi kuunteluun otinkin jo Julian Fellowesin Belgravian (2016), joten juuri erilaisempaan maailmaan en kaiketi olisi voinut siirtyä.

Talvi

Karl-Ove Knausgård: Talvi

Karl-Ove Knausgårdin vuodenaikatrilogian toinen osa (Om vinteren 2015, suom. 2016) ilmestyi nimensä mukaisesti talven kynnyksellä. Edellisen osan tapaan teos jakautuu kolmeen vuodenajan kuukauteen, tällä kertaa siis Joulukuuhun, Tammikuuhun ja Helmikuuhun, ja nämä edelleen lyhyisiin teksteihin mitä erilaisemmista aiheista.

Tällä kertaa Knasu kuvailee teksteissään muun muassa useita tuntemiaan ihmisiä (osa jo Taisteluni-sarjasta tuttuja) sangen tarkkanäköisesti ja iholta. Lisäksi Knausgård kuvailee ja pohtii tieteellisen tarkasti erilaisia luonnon elementtejä ja otuksia, mm. vettä, pöllöjä ja kylmyyttä. Samalla otteella hän tutkailee myös eri ihmisruumiin osia, kuten nenää ja aivoja. Välillä tämän lukijan verisuonet alkavat tykyttää häijysti, kun Knasu kuvailee ällöttävällä huolellisuudella aivojen koostumusta.

Jokaisen kuukauden aloittaa jälleen kirje Knausgårdin kuopukselle, Annelle. Kirjeet ovat suloisia kuvailuja tyttären odotuksesta, kunnes päästään Helmikuuhun, jolloin kirje onkin osoitettu jo vastasyntyneelle tyttärelle. Suurella lämmöllä ja samaistuttavuudella Knausgård kuvaa lapsen odotusta ja syntymää. Tuttuja aiheita ja tunteita tällä hetkellä allekirjoittaneelle.

Muutenkin tykästyin Talveen Syksyä enemmän. Vaikka tekstit olivat yhä melko määrämittaisia ja usein rakenteeltaan samantapaisia, oli niissä mielestäni jo jollain tapaa letkeämpi ja varmempi ote kuin edellisen osan kirjoituksissa. Katsotaanpa, mitä Kevät tuo tullessaan.

Tähän loppuun liitän vielä blogin viimeisen kuvan K:sta.

Kirby 2007–2017