Legend of Tarzan & Kerro minulle jotain hyvää

Kesään ja etenkin tyypilliseen suomalaiseen kesäsäähän kuuluvat tietysti kesäleffat. Suuret toimintapläjäykset ja höyhenen kevyet romanttiset komediat. Kävin testaamassa tämän kesän tarjonnan kummankin genren osalta. Ensin vuorossa oli Legend of Tarzan (2016), tuorein päivitys yli sata vuotta vanhoihin Edgar Rice Burroughsin kirjoihin perustuvaan leffakaanoniin. Kevyempää linjaa edusti se-leffa-jonka-nimeä-en-kuollaksenikaan-muista-ulkoa-tarkistamatta eli Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You, 2016), joka sekin pohjautuu alun perin kirjaan. 
 

Legend of Tarzanin kävin katsomassa Tennispalatsin uudistuneessa ykkössalissa, tätä nykyä nimeltään Scape. Uudesta nimestä, tuoleista ja kirkkaammasta 3D-kuvasta ja ainakin 6D-äänistä sai pulittaa hyvät rahat, kun sarjalippukin toimi vain alennuslippuna tämän salin näytökseen. Aika hurjalta ylipäätään alkaa Finnkkarin nykyiset hinnat tuntua ilman sarjalippuja.

Mutta itse elokuvaan: Legend of Tarzan on juuri sellainen kuin kesäleffan sopii ollakin: hienoja ja hurjia toimintajaksoja, eksotiikkaa, romantiikkaa ja lihaksikkaita miesvartaloita. Historiallisen aikakauden luominen valkokankaalle sopii myös omiin mieltymyksiini. Tällä kertaa Tarzanina nähdään ruotsalaisnäyttelijä Alexander Skarsgård, joka viidakon kuningasta ennen imi verta kalpeakasvoisena Eric Northmanina True Bloodissa (2008-2014). Janena nähdään kovassa nosteessa oleva Margot Robbie, joka on viime vuosina vilahdellut mm. kökköisen Pan Am –lentoemosarjan pelastajana (2011-2012), Wolf of Wall Streetissa (2013), The Big Shortissa (2015) ja seuraavaksi myös sarjispahistelu Suicide Squadissa (2016). Sivuosissa ja valitettavasti koko leffan heikoimpina lenkkeinä nähdään Samuel L. Jackson ja Christopher Waltz.

Leffan jujuna on, että Tarzan, siis John Clayton III, on jo jättänyt viidakon ja asustelee Lontoossa Jane-vaimoineen. Kongossa vararikon partaalla olevan Belgian kuningas Leopoldin kätyri Leon Rom (Waltz) vehkeilee sopimuksen heimopäällikkö Mbongan (Djimon Hounsou) kanssa – timantteja Tarzanin hengestä. Niinpä Tarzan houkutellaan paikalle, tosin tutkimaan Jacksonin esittämän tohtori Williamsin toiveesta, käyttääkö Leopold orjatyövoimaa siirtomaansa rakentamiseen. Kauaa ei aikaa tuhlata, kun Tarzan jo puskee tuttavallisesti kaverileijonien poskia vasten. Seuraa vajaat pari tuntia hurjaa, joskin sangen vähäveristä seikkailua viidakossa ja sitä halkovalla joella. Välillä CGI meinaa hieman pettää, mutta pääsääntöisesti viidakon elukatkin on saatu jo todella uskottavan näköisiksi. Toiminnan lomassa nähdään myös väläyksiä Tarzanin kasvusta viidakossa ja tietysti ihanan Janen tapaamisesta.

Leffa on juuri sopivan vauhdikas, mutta silti leppoisan K-13, ja Janen roolissakin on sopivasti potkua, mutta voih! Waltz on kuin viiksekäs, belgialaiseksi muuttunut Hans Landa Kunniattomista paskiaisista tai Blofeld Spectrestä. Ja Jackson. Sama anakronistinen rooli on nähty nyt niin moneen kertaan, että alan oikeasti epäillä, onko Hollywoodin palkkalistoilla enää muita afroamerikkalaisia kärttyisiä miehiä.

***

Kerro minulle jotain hyvää perustuu hömppäkirjailija Jojo Moyesin samannimiseen romaaniin (2012, suom. 2015) ja kirjailija vastaa myös elokuvan käsikirjoituksesta. Lukemiseen kuluvaa aikaa en oikein jaksa uhrata näille tarkkoja kaavoja noudatteleville romanttisille tarinoille (kyyninen, sydämetön minä!), mutta parin tunnin leffapaketteina näitä jaksaa silloin tällöin katsella. Etenkin, kun leffa sijoittuu Britanniaan ja on täynnä tuttuja brittinäyttelijöitä. Pääosassa elokuvassa on itse Daenerys Targarien eli Emilia Clarke – tällä kertaa omilla hiuksillaan eli brunettina. GoT-vahvistukset eivät jää siihen, vaan mukana on myös Tywin ”Tyrionin faija” Lannister eli Charles Dance ja Melessa ”Samwellin mutsi” Tarly eli  Samantha Spiro. Clarken hahmon poikaystävänä nähdään aikuiseksi kasvanut Harry Potterien Neville Longbottom eli Matthew Lewis. Clarken hahmon symppisisänä taas häärii Downton Abbeyn kohtalon runnoma Mr. Bates eli Brendan Coyle. Toisessa pääosassa nähtävä Sam Claflinkin on ilmeisesti tuttu Nälkäpeli-leffoista.

Se roolituksesta. Itse tarinahan kertoo hilpeästä Louisasta, joka rahan tarpeessaan ottaa työn neliraajahalvautuneen miehen avustajana. Mies paljastuu entiseksi lontoolais-playboy Williksi, jota ei elämä tai muut ihmiset enää kiinnosta halvautumisen myötä. Ikipositiivinen Lou saa kuitenkin sulatettua miehen sydämen ja avattua tämän silmät kaikelle, mikä elämässä vielä on mahdollista (etenkin kun tulee rikkaasta yläluokkaisesta perheestä). Taustalla kummittelee kuitenkin miehen antama lupaus vanhemmilleen pysyä hengissä puoli vuotta.

Loppuratkaisu herättää aika lailla kysymyksiä. En voi niitä juurikaan tässä käsitellä paljastamatta loppua, mutta sanotaanko, että perinteisintä romanttisen komedian päätöstä on turha odottaa. Mietityttämään kuitenkin jää, minkälaisen kuvan leffa välittää neliraajahalvautuneista ja heidän paikastaan ja mahdollisuuksistaan maailmassa. Toisaalta leffa leikittelee varsin liberaaleilla ja kiistanalaisilla ajatuksilla ja toisaalta se taas sortuu aikamoiseen konservatiiviseen pikkusievyyteen kuvatessaan vammautuneen ihmisen romanttista suhdetta. Pus vaan ja jo piisaa!

Muuten keskiverto leffa osoittaa, että Emilia Clarke on vetovoimainen pääosanäyttelijä – jopa ilman lohikäärmeitään. Toivottavasti hän ei kuitenkaan jämähdä tai tule lokeroiduksi kevyisiin romcom-leffarooleihin, sillä siitä suosta ei hevin nousta.

Eikä tästä tuolista.

Anna minun rakastaa enemmän & Palatkaa perhoset

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän & Palatkaa perhoset

Luin Juha Itkosen jo kaiketi jonkin sortin sukupolviromaaniksi nousseen Anna minun rakastaa enemmän (2005) ensimmäisen kerran jo romaanin julkaisuvuonna. Nyt oli syytä verestää muistoja ennen tarttumista Itkosen uutukaiseen, AMRE:n jatko-osaan, Palatkaa perhoset (2016).

Mutta voi, kuinka paljon maailma onkaan muuttunut AMRE:n kuvaamasta aikakaudesta, 2000-luvun taitteesta. Suomi ja läntinen maailma elää nousukauttaan, suomalainen musiikki kipuaa kansainvälisille soittolistoille ja, herranjestas, CD-levyt tekevät kauppansa. Niin ja teoksen suomalainen rokkari asettuu asumaan Manhattanille. Eikös Manhattan ole jo aikoja sitten hävinnyt trendikkyystaistelunsa Brooklynille? Huolimatta 9/11:stä teos antaa maailmasta vielä kovin viattoman kuvan. Bush alkaa vaikuttaa feministiakateemikolta, kun vertaa tämän vuoden republikaaniehdokkaaseen. Internettrollit ja rasistit tuntuvat lymyävän vielä luolissaan.

Tähän menneeseen maailmaan, samoin kuin lyhyemmin kuvattuun 1990-luvun lama-Suomeen uppoaminen on hieman nostalgista, mutta myös varsin mielenkiintoista. Tarinasta muistin vain pääkohdat, muutaman selkeän tunnelman ja kirjan loppukäänteen, joka sekin omalla tavallaan on jotenkin niin kovin 2000-lukulaista M. Night Shyamalan -hengessään.

Suomalaisrokkari Suvi Vaahteran alias Summer Maplen nousu tähteyteen hänen nuoruudenrakastettunsa Antin ja äitinsä Leenan kertomana, samoin kansainvälisen musiikkimaailman kuvailu toimivat edelleen, ja ensimmäistä lukukertaa enemmän kiinnostuin äidin kertomuksesta – omasta parisuhteestaan ja Suvin lapsuudesta, samoin kuin laman vaikutuksesta. Itkosen kieli on edelleen mukavan soljuvaa ja kerronta kieltämättä mukaansa tempaavaa.

*** 

Kirjastossa oli ilmeisen hyvät volyymit Palatkaa perhosia, sillä yli 300 varaajan jono edelläni eteni varsin rivakasti ja kirja oli käsissäni jo ennen juhannusta. Mitään (luku-)lomaahan tässä ei ole, mutta nopeasti kirjan sai lukaistua työmatkoilla ja jopa rannallakin!

Teos sijoittuu vuosiin AMRE:en jälkeen ja kertaa niin Summer Maplen, tämän äidin ja tyttären kuin Antin vaiheita näinä vuosina. Antin ja Summerin eli Suvin polut väistämättä kulkevat ristiin, vaikka Suvi viettää yhä kansainvälisen artistin elämää Lontoossa ja Los Angelesissa ja Antti elää historianopettajan arkea Espoossa juristivaimonsa ja pienen poikansa kanssa. Vuonna 2014 Antti päätyy kirjailijanuralle, mikä tuo hänet Los Angelesiin valmistelemaan rock-aiheista teosta. Samaan aikaan Summer Maple on jälleen tehnyt katoamistempun AMRE:n tapaan.

Juonesta ei parane kertoa enempää, sillä Suvin ja Antin piirileikki on kirjaa kannatteleva osa. Äänessä ovat jälleen pääsääntöisesti Antti ja Suvin äiti, Leena, mutta lopuksi kuullaan myös Suvia itseään. Yksikään teoksen hahmoista ei nouse erityisen läheiseksi, mikä ehkä onkin itselleni Palatkaa perhosten (ja oikeastaan myös AMRE:n) ongelma. Kaikki hahmot tuntuvat paikoitellen ja vuorotellen toinen toistaan itsekkäämmiltä. Toki Suvin hahmo saa tukalimman kohtelun, hänet kun jälleen nähdään lähinnä toisten näkökulmasta. Antti elää yhä kevyesti höyrähtäneissä kuvitelmissaan ja Leena katkeroituu vuosien mittaan lapsenvahdin roolissaan.

Antin isä on jälleen esillä teoksessa, mutta äitiä käsitellään oikeastaan vielä vähemmän kuin edellisessä osassa. Antin äitisuhteesta olisi ehkä voinut lukea enemmänkin, sen verran kimurantilta se vaikuttaa. Mielenkiintoista luettavaa oli myös Leenan parisuhde amerikkalaisen miehen kanssa. Itkonen kuvailee mielestäni uskottavasti varttuneiden ihmisten rakkautta kaiken kokemuksen tuoman painolastin jälkeen, samoin kuin kulttuurierojen vaikutusta suhteeseen.

Loppujen lopuksi kirja jättää makean, mutta kokonaisuutena ehkä kuitenkin hieman laimean maun suuhun. Lopetus oli turhankin satumainen makuuni.

Makea kuin K