Vanhempainvapaalaisen tv-sarjakatsaus, osa 2

Skam (Areena)

Norjalainen teinisarja on nyt kaikkien huulilla, eikä ihme. Jotenkin kummasti sarjan tekijät ovat saaneet aistittua paitsi tämän hetken nuorten meiningin, myös jotain laaja-alaisempaa, joka vetoaa teini-iän jo ylittäneisiinkin katsojiin. Toki suvereeni somen hyödyntäminen osana juonen kuljetusta ja tarinamaailman rikastamista toimii ja vie Uuden Sherlockin aloittaman some-viestien näyttämisen ruudussa huippuunsa. Parhaimmillaan sarjassa seurataan yli minuutin ajan paikallaan seisovaa hahmoa, joka vain näppäilee puhelintaan samalla kun kuvan päällä vilkkuvat lähetetyt viestit. Sarjassa seurataan joka kaudella eri päähenkilöä, joka kuitenkin kuuluu samaan kaveriporukkaan oslolaisessa lukiossa. Ensimmäisellä kaudella seurattiin Evaa. Toisella kaudella keskityttiin Nooraan ja kolmannella Isakiin ja tämän kaapista tuloon. Paraikaa käynnissä olevalla kaudella seurataan muslimityttö Sanaa. Viimeisin kausi on oikeastaan aiheeltaan kiinnostavin, sillä harvassa on tv:ssä nähdyt muslimityttöjen roolit. Sanavalmis ja tummaa meikkiä käyttävä Sana on hahmona piristävän erilainen ja kolmen kauden jälkeen on myös hienoa päästä kurkistamaan hänenkin kulissiensa taakse. Kaiken sarjassa kruunaa lisäksi hauskan kupliva norja teinislangeineen. Særr!

Nuoret ja lupaavat (Areena)

Skamin jäljissä löysin Areenan toisen norjalaissarjan, Nuoret ja lupaavat (Unge lovende), josta on toistaiseksi ilmestynyt kaksi kautta. Sarja on rakenteeltaan Skamia perinteisempi ja sen pääosassa on kolme parikymppistä naista. Ikiensä ja elämäntilanteidensa puolesta Nuoret ja lupaavat muistuttaakin Skamia enemmän Girlsiä. Sarja kertoo stand-upia tekevästä Elisestä (sarjan myös ideoinut Siri Seljeseth), jonka isä sattuu odottamaan lasta naiselle, joka ei ole Elisen äiti, jonka kanssa isä yhä on naimisissa. Muut päähenkilöt ovat Alex, joka haluaa näyttelijäksi ja Nenne, joka haluaa vakavasti otettavaksi kirjailijaksi. Sivussa käsitellään aikuistumista, ystävyyttä, parisuhdetta ja jopa mielenterveyttä – mutta kaikkea silti humoristisen otteen kautta. Vähemmän nakuilua kuin Girlsissä, mutta muutoin pohjoismaalaiselle lähestyttävämpiä hahmoja. Lämmin suositus tällekin!



Kolmetoista syytä (Netflix)

Netissä tuli muutaman päivän sisällä vastaan useampi maininta tästä jälleen kerran alun perin kirjaan perustuvasta teinisarjasta, joten päätin sitten vilkaista tämän, kun sattui sopiva tauko sarjojen väliin. Parasta ehkä jo tähän väliin mainita: en pitänyt sarjasta millään lailla. Kolmentoista syyn (13 Reasons Why) idea on kaikessa karmivuudessaan seuraava: teinityttö tekee itsemurhan, mutta sitä ennen väkertää seitsemän c-kasetillisen verran tilitystä syistään ja nimeää käytännössä kolmetoista syyllistä teolleen. Jutun juoneen kuuluu lisäksi, että tytön uskottu katsoo, että kasetit lähtevät itsemurhan jälkeen kiertämään jokaiselle ”syylliselle” vuorostaan. Sarja käynnistyy, kun tähän itsarityttö Hannahiin ihastunut Clay saa kasetit kuunneltavakseen. Ja auta armias, kundi kuuntelee kasetteja kuin ei olisi binge-katselusta kuullutkaan. Puolikas kasetti päivässä, jos sitäkään. Ja siinä välissä Clay tuskailee, syyttelee muita ja pelkää, milloin edessä on oma kasetti. Okei, tehdään selväksi: Hannahilla on muutama ihan oikea vastoinkäyminen elämässään ja hänestä lähtee somessa kiertämään muutama epäedullinen kuva. Verkkokiusaaminen ja seksuaalinen väkivalta ovat harvinaisen perseestä, mutta herranjestas, ei se tarkoita, että sen takia tarvitsee tehdä kivasti koristeltu kokoelma muinaista teknologiaa olevia tallenteita ja ryhtyä riutuvaksi marttyyriksi, joka nauhoillaan saa viimeisen sanan. Sitä paitsi itse Hannahin itsemurha oli suoranaista itsaripornoa, jossa hehkuteltiin pitkään ja huolella Hannahin istumista ammeessa ja molempien käsivarsien viiltämistä. Ällöttävää. Puolikas piste vanhoista teinirooleista tuttujen näyttelijöiden minirooleista (Gilmore tyttöjen Keiko Agena, Niin sanotun elämäni Wilson Cruz ja That Thing You Do! ja Ihmissusi Pariisissa -leffojen Tom Everett Scott).



Girls, kausi 6 (HBO)

Vuonna 2012 alkanut Girls päättyi tänä keväänä kuudenteen kauteensa. Edellisen kauden kohdalla pohdin, vieläkö seuraavalle kaudelle irtoaa uusia käänteitä. Ei tarvinnut jännittää, Lena Dunham oli kirjoittanut etenkin omalle hahmolleen aikamoisen elämänmuutoksen, kun Hamptoneille tehdyn haastattelukeikan jälkeen Hannah tulee raskaaksi Riz Ahmedin (The Night Of) esittämälle surffiopettajalle. Viimeinen kohtaaminen Adaminkin (Adam Driver) kanssa on luvassa. Vuosien saatossa Girls on kehittynyt omaksi merkkiteoksekseen, eikä sen tarvitse enää edes tiedostaa alkuaikojensa vertautumista Sinkkuelämään. Tämä tuodaan selvästi esiin sarjassakin: vielä ekalla kaudella Shoshannalla oli seinällään Sinkkuelämää-elokuvan juliste, tällä kaudella Hannah viittaa Chris Nothiin (tunnetuin Sinkkiksen Mr. Bigin roolistaan) Oikeuden ja kohtuuden näyttelijänä.

Catastrophe (Areena)

Teineistä ja nuorista aikuisista kertovien sarjojen perään vielä arvio yhdestä tämän hetken suosikeistani, Lontoosen sijoittuvasta Catastrophesta, joka kertoo nelikymppisistä Sharonista ja Robista, jotka saavat yhteisen lapsen lyhyen työmatkasuhteen seurauksena. Irlantilainen Sharon ja jenkki Rob opettelevat nopeaan tahtiin tuntemaan toisiaan ja perustamaan perhettä. Pariskunnan välinen huumori ja siitä kumpuava kemia on valtavirtakomedioista poikkeavaa. Sarja on jännä yhdistelmä lämminhenkisyyttä ja jopa Ricky Gervais -henkistä liian-noloa-katsottavaksi-komediaa, jota tunnusmusiikki korostaa. Sarjasta pyörii nyt Ylellä ja Areenassa tuoreeltaan kolmas kausi, jonka alussa perhe on kasvanut jo nelihenkiseksi, kun joukkoon liittyy perheen kuopus, jonka nimeä kukaan ei tunnu osaavan lausua.

Vanhempainvapaalaisen tv-sarjakatsaus, osa 1

Viime aikoina on tullut katseltua telkkaria aika lailla, etenkin kun telkkarin ääressä on pystynyt pääsääntöisesti pysyttelemään hereillä, toisin kuin kirjojen ääressä. Alkuvuodesta Uuden Sherlockin tuoreimman kauden myötä meidänkin taloutemme siirtyi viimein Netflix-aikaan, joten katseltavat sarjat eivät ole heti loppumassa – etenkään kun elämän realiteetit estävät supernopean binge-katsomisen (poisluettuna Skamin kaudet 1-3, joihin taisi mennä puolisentoista vuorokautta). Tähän mennessä katseltuihin sarjoihin on mahtunut hittejä (The Crown, Breaking Bad, Big Little Lies, Hakekaa kätilö, Catastrophe, Better Call Saul), huteja (Gilmore Girls: A Year in the Life, Kolmetoista syytä), jotain siltä väliltä (Case) ja vanhoja suosikkeja (Last Week Tonight with John Oliver, Girls). Tässäpä siis ensimmäinen osa keskeisistä mieleen jääneistä fiiliksistä:

Uusi Sherlock (Netflix)

Neljäs kausi (2017) koostui edellisten kausien tapaan kolmesta puolentoista tunnin mittaisesta jaksosta, jotka jo nimillään viittaavat alkuperäisiin Conan Doylen tarinoihin. Viimeinen jakso, ”The Final Problem” on jopa suora laina tarinasta, jonka juonta tosin hyödynnettiin jo sarjan toisen kauden viimeisessä jaksossa. Nämä viittaukset alkuperäisiin tarinoihin, taivaallinen Benedict Cumberbatch Sherlockina ja sittemmin elokuvien ja tv-sarjojen standardiksi (mm. Skam) muuttunut keino näyttää tekstarit kuvaan ilmestyvinä pop-upeina olivat keskeisiä ihastuksen aiheita sarjan alkaessa. Mutta voi, edelleen taivaallista Benedictiä lukuun ottamatta sarjan muut vetovoimatekijät ovat kausien saatossa himmenneet ja nyt alkoi jo vähän masentaa, etenkin kun kausi käsitti Conan Doylensa lukeneiden tietämän käänteen tohtori Watsonin (Martin Freeman) elämässä. Rakkautta vain -leffan Markia siteeratakseni – Enough. Enough now.



The Crown (Netflix)

Netflixin alkuperäissarja (2016) on isolla rahalla tehty upean näköinen sarja Englannin kuningatar Elisabeth II elämästä. Tämä kannattaa ehdottomasti katsoa kunnon ruudulta, on muuten terävää kuvaa! Sarjasta on valmistunut vasta ensimmäinen kausi, mutta ilmeisesti kausia on luvassa enemmänkin. Toiseen kauteen on ainakin kiinnitetty jo Dexteristä tuttu Michael C. Hall JFK:n rooliin. Ensimmäinen kausi sijoittuu noin vuosiin 1947–1956, joiden aikana nuori Elizabeth (Susipalatsista tuttu, erinomainen Claire Foy) nai Philip Mountbattenin (Tohtori Who Matt Smith), saa ensimmäiset lapsensa, nousee kuningattareksi isänsä kuoltua ja yrittää sopeutua rooliinsa, joka asettaa hänet usein poikkiteloin miehensä ja sisarensa prinsessa Margaretin kanssa. Omat mausteensa soppaan tuo uudestaan pääministeriksi noussut Winston Churchill (John Lithgow nappiroolissa!) ja rakkauden takia kruunusta luopunut Elizabethin setä David. Sarja pitää taatusti sisällään paljon taiteellisia vapauksia, mutta on silti jollain tapaa kutkuttavaa saada kurkistaa vielä tälläkin hetkellä Englantia hallitsevan kuningattaren ja koko hovin kulissien taakse. Vahva suositus historia- ja brittisarjojen faneille.



Gilmore Girls: A Year in the Life (Netflix)

Katsoin Gilmoren tyttöjä (2000-2007) aikoinaan Yleltä niiden ensimmäisen esityskierroksen aikana. Sarjan punainen lanka oli 16-vuotiaana äidiksi tulleen Lorelain (Lauren Graham) ja tämän Rory-tyttären (Alexis Bledel) ystävyyssuhde, samoin kuin konekivääritahtinen replikointi ja viittaukset laaja-alaisesti populaarikulttuuriin ja kirjallisuuteen. Jaksoin fiilistellä kirjatoukka-Rorya aina siihen asti, kun hän siirtyi yliopistoon, jolloin paketti lähti hajoamaan ja kyllästyin loputtomaan papatukseen, imelään Stars Hollow’n kylään ja loputtomiin kohtauksiin, joissa Lorelai ja Rory puhuvat syömistään herkkumääristä tai jossa he ovat ympäröineet itsensä valtavalla määrällä ruokaa, mutta todistetusti eivät taida kertaakaan oikeasti syödä mitään. Lähtöasetelmani Netflixin tuottamaan neliosaiseen jatkosarjaan (2016) ei siis ollut aivan niin ruusuinen kuin tekijät ehkä olisivat toivoneet. Siksi samat epäkohdat alkoivat hiertää pian. Ynseät kahvilanpitäjä Luke ja hotellin vastaanottovirkailija Michel eivät yksin riitä taltuttamaan Gilmoren naisten länkytystä länkytyksen vuoksi. Toki on myönnettävä, että sarja tarjosi myös mukavia hetkiä, kun ruutuun oli alkuperäisestä sarjasta päähenkilöiden lisäksi saatu koottua tutut sivuhahmot Melissa McCarthyn tapaturmaherkästä keittiömestari Sookiesta Roryn kaikkiin kolmeen ex-poikaystävään ja kavereihin Laneen ja Parisiin. Minun ja Gilmorejen välistä suhdetta uusi sarja ei kuitenkaan enää pystynyt herättämään henkiin.



Big Little Lies (HBO)

HBO:n uutukainen, isoja tähtiä vilisevä Big Little Lies (2017) pääsi katselulistalle. Sarja alkaa tapolla, mutta vielä ei paljasteta, kuka tai ketkä ovat tappaneet kenet. Keskiössä on joukko alakoululaisten äitejä, joiden rooleissa nähdään Reese Witherspoon, Nicole Kidman, Laura Dern, Shailene Woodley ja Zoë Kravitz. Nicole Kidmanin hahmon miehenä nähdään Alexander Skarsgård. Tätä on hehkutettava oikein erikseen, sillä harvassa ovat ne roolitukset, jossa ylipäätään puolisot ovat samanikäisiä ja naisen rooliin palkataan oikealta iältään miestä vanhempi näyttelijä (Kidman on syntynyt 1967, Skarsgård 1976). Koulussa sattuu kiusaamistapaus, jossa syyt niskoilleen saa koulun uusi oppilas, Woodleyn hahmon poika Ziggy. Myös naisten perheissä kihisee kullakin tavallaan, vaikka ulospäin näytetäänkin kiiltokuvapintaa. Vehkeilyäkin toki mahtuu mukaan, mutta naiset osaavat myös olla lojaaleja toisilleen. Big Little Liesista tulee ajoittain mieleen The Affair ja True Detective, joissa kummassakin kerrontaa kuljetetaan osittain poliisin kuulustelujen avulla. Jotain samaa HBO-maisuutta on sarjojen tunnelmissakin. Kuolemantapaus selviää sarjan lopussa, joten jatkoa ei ainakaan toistaiseksi ole luvassa. Hyvä joskus näinkin, sillä nyt 7-osaisesta sarjasta jäi hyvä maku suuhun ja korviin, josta kiitos hyville musiikkivalinnoille. 



To be continued…